My CMS

Sohvasurffaamisesta ja luottamuksesta

Älä ota karkkia tuntemattomilta. Pidä käsilaukkua silmällä. Varo yksin kulkevia miehiä ja varsinkin ryhmässä kulkevia miehiä. Varo, varo, varo, kuului lapsuuteni ja koko tähänastisen elämäni loopilla pyörivä soittolista, vaikka tosiasiassa varominen oli pelkoa ja epäluottamusta, enkä ollut enää lapsi, jonka saattoi raahata valkoiseen pakettiautoon noin vain keskellä kirkasta päivää. Kun kesäkuun puolivälissä tajusin, että juuri nyt on täydellinen hetki tuhlata kirjoituskilpailurahat ja lähteä Kroatiaan ja muutamaan muuhun Itä-Euroopan maahan, päätin, että teen jotain kerrankin kunnolla. Olisin paitsi tuhansien kilometrien päässä kotoa, mutta vanhempieni järkytykseksi myös yöpyisin paikallisten luona, siis sohvasurffaisin.

Linja-auton ovet aukeavat Zagrebin helteeseen. “Are you Maria?” kysyy laiturilla seisova iäkäs nainen. Nyökkään hämmentyneenä, säntään hakemaan matkalaukkuni ja halaan naista, jonka kanssa olen vaihtanut muutaman viestin Couchsurfing.comissa, sohvasurffaajien verkkosivustolla. Nainen on Annie, 74, ja lähdössä syksymmällä Etelä-Amerikkaan useiksi kuukausiksi – yksin! Ensimmäinen CS-majoittajani on varsinainen matkailukonkari, ja tunnen olevani inspiroivassa seurassa. Menemme ratikalla hänen kotiinsa ja vietämme iltaa tehden ranskalaisia sanaristikoita ja syöden epämääräistä linssikeittoa. (Yksi oppimistani asioista oli se, että kasvissyönnille liikenevä ymmärrys on ex-Jugoslaviassa huomattavasti heikompaa kuin Suomessa.)

Minäkin matkustin yksin, tai miten sen nyt ottaa: Nukuin paikallisten kodeissa, istuin samassa illallispöydässä heidän kanssaan ja kerroin Suomesta kaiken, mikä balkanilaisia ja itäeurooppalaisia kiinnosti. Kyllä, meillä on talvisin tosi kylmä. Yliopisto on ilmainen. Ihmiset ovat hiljaisia. Viiden viikon ajan sain tuntea itseni paitsi äärettömän vapaaksi, myös tutustua ihmisiin, joita en olisi koskaan tavannut, jos en olisi uskaltanut luottaa tuntemattomiin.

Matkapäiväkirjani koostuu merkinnöistä, joissa murehdin, kuinka selviydyn seuraavassa kaupungissa. Kun olin Pulassa, ajatus Zagrebista tuntui hermostuttavan suurelta. Mietin myös jatkuvasti, kuinka oikein pääsen paikasta toiseen, miten osaan käyttää julkista liikennettä ja puhunko tarpeeksi hyvää kroatiaa. Itsevarmuuteni kuitenkin kohosi, ja aloin luottaa siihen, että selviän aina, oli tilanne mikä hyvänsä. Toinen, hyvin yleinen merkintä päiväkirjassani oli myös epäusko siitä, kuinka hyvin kaikki sujuu. Minusta oli suorastaan epäilyttävää, että en onnistunut jäämään ratikan alle, erehtymään bussipysäkistä tai kävelemään suoraan murhaajan syliin. Olinhan aina ajatellut, että minulla on maailman huonoin suuntavaisto ja että kaikki tuntemattomat haluavat minulle pelkkää pahaa.

Toinen majoittajani Kroatiassa oli kolmekymppinen Mihaela, joka asui aivan Zagrebin keskustassa. Sain oman huoneen – hänen huonetoverinsa oli lähtenyt ulkomaille opiskelemaan, ja nyt huoneessa majoittui eri maista tulevia sohvasurffaajia. Mihaela oli opiskellut muun muassa suomen kieltä yliopistossa ollessaan, ja meillä oli hauskaa hänen muistellessaan huonekalujen ja ruokien nimiä suomeksi. Hän myös opetti minulle pääkaupungin slangia, varsinaista katukroatiaa siis, jota en olisi koskaan oppinut isältäni.

Joitain kuukausia sitten olin pyytänyt käännöstä erääseen kroatiankieliseen tekstiin internetissä, ja muistin, että minulle vastannut tyttö asui Zagrebissa. Tein siis sen, mikä niin monen mielestä on typeryyden huippu: menin tapaamaan nettituttua vailla minkäänlaisia takeita hänen henkilöllisyydestään. Kävelin Novi Zagrebin kaupunginosassa sijaitsevaan kuppilaan varautuneena tapaamaan rasvatukkaisen 50-vuotiaan miehen, mutta minua istui odottamassa juuri se henkilö, jonka kanssa olin kuvitellutkin juttelevani. Petra oli ujohko 17-vuotias, joka työskenteli harjoittelijana isänsä baarissa (miten kätevä valinta tapaamispaikaksi, ajattelin katsellessani hänen hurjannäköisiä työkavereitaan, jotka ilmeisesti pitivät minua potentiaalisesti vaarallisena – isälleen Petra ei ollut tietenkään kertonut mitään). Puhuimme niitä näitä, ja sain jälleen muistutuksen kroatialaisten löyhästä suhtautumisesta alaikäisten alkoholinkäyttöön kumotessamme rakija-lasillisia kenenkään kyselemättä henkilöllisyystodistuksia.

Matkalle lähtiessäni olin päättänyt, että yöpyisin vain naisten luona. Novi Sadista, Serbiasta, tuntui kuitenkin olevan mahdotonta löytää majoittajaa. Sitten sain viestin Ljubomirilta, joka itse asiassa asui Turussa, mutta oli käymässä entisessä opiskelukaupungissaan. Hän oli huomannut, että olen tulossa Novi Sadiin ja ehdotti tapaamista, sillä mielenkiinnonkohteemme olivat hyvin samanlaiset ja kummallakin oli yhteyksiä sekä Suomeen että Balkanille. Kerroin, etten välttämättä tulisi, sillä yösijan löytäminen oli lähes mahdotonta. Hän lupasi majoittaa minut, jos en löytäisi ketään muuta.

Couchsurfing.com ei ole häirinnästä vapaa yhteisö, ja minäkin olin saanut miehiltä viestejä, joita voisi kutsua vähintään karmiviksi. Ljubomir vaikutti kuitenkin luotettavalta, linkkasi tyttöystävänsä CS-profiilin ja vaikutti kaikin puolin asialliselta. Mielessäni pyöri kauhuskenaario, jossa Ljuba esitti netissä mukavaa sukupuolentutkimuksen opiskelijaa ja raahasi sohvasurffaajatyttöjä kellariinsa mätänemään, mutta päätin olla antamatta pelolle valtaa. Mihaela, jonka luona olin ollut aiemmin, oli myös ollut niin sanottu varmistamaton käyttäjä, eli hänkin olisi voinut periaatteessa olla kuka vain. Sitä paitsi voisin aina kääntyä ovelta takaisin, jos majoittajallani vaikuttaisi olevan pahat mielessä.

Novi Sadin keskustan liepeillä minulle tuli avaamaan oven Keitelejazz-paitaan pukeutunut, parrakas ja hieman ujosti hymyilevä mies. Kaikki sujui onnellisesti, vaikka Kroatian-sukulaiseni varoittelivat serbeistä ja äiti oli kauhuissaan kertoessani, minne olin menossa. Reino Nordinia fanittava Ljuba kertoi valtavasti kaupungin historiasta, vei minut kiipeilemään Petrovaradin-linnoitukselle ja käveli kanssani kilometrikaupalla pitkin kaupungin katuja.

Viimeisessä kohteessani Budapestissä yövyin erään kollegani ja hänen poikaystävänsä luona laitakaupungin lähiössä. Palatessamme viimeisenä matkapäivänäni bussilla keskustasta katselin maisemia ja mietin, kuinka toisin kaikki olisi voinut mennä. Jos en olisi koskaan mennyt OSYKiin jossa tapasin unkarilaisen vaihto-oppilaan, jos en olisi vuosia sitten mennyt Protu-leirille ja tutustunut kollegaani, jos en olisi ostanut Hermann Hessen Demiania kroatiaksi ja pyytänyt erään lauseen käännöstä… Täyttymättömien kohtaloiden määrä huimasi minua, mutta vielä enemmän huimausta aiheutti se, kuinka pienet teot menneisyydessä muokkaavat koko nykyhetkestä juuri tietynlaisen.

Serbialainen kirjailija Milorad Pavic on sanonut: “Meillä kaikilla on monta tulevaisuutta, mutta valitsemme vain yhden.” Parasta on, että valitessaan ei koskaan tiedä, mitä myöhemmin seuraa; elämä on yllätyksiä täynnä, ja nurkan takana odottava seikkailu ei koskaan ole sellainen kuin sen odottaa olevan. Tärkeintä on uskaltaa lähteä ja luottaa toisiin ja ennen kaikkea itseensä.

Kiitos kaikille, jotka tekivät matkastani ikimuistoisen: Annie, Mihaela, Ivan-setä, Mara-täti, Ljuba, Lili perheineen, Sini ja David.

Teksti ja kuvat Maria Beslic