My CMS

Päiväkirjamerkintöjä  vanhojenpäivän jälkeen 

Lukiolaiset viettivät vuoden 2019 vanhojenpäivää 15.2. Myös minä olin heidän joukossaan. Vaikka katsojat saivat nähdä vain yhden päivän juhlinnan, vanhat ovat olleet kuitenkin monen kuukauden kestänyt projekti. Parin etsiminen, pukujen ja kenkien hankkiminen, tanssiharjoitukset, hiusten ja meikkien miettiminen ovat vaivanneet monen päätä jo kuukausia ennen itse tanssiaispäivää.  

Aamu alkoi monella paljon aikaisemmin kuin tavallisesti. Itse heräsin viideltä ehtiäkseni kuudelta kampaajalle, joka taikoisi lyhyisiin hiuksiini koko päivän kestävän lettikampauksen ja meikkaisi minut, sillä itse en ole opetellut kyseistä taitoa. Parini Amanda Liedes heräsi samoihin aikoihin, mutta hän meikkasi ja laittoi hiuksensa itse.  

Minulla oli ollut jo jonkin aikaa ajatus itsetehdystä mekosta, mutta tanssikurssin alkaessa suunnitelma selkeytyi. Itsetehdyllä mekolla tarkoitan äitini tekemää mekkoa oman valvovan silmäni alaisena. Suhtauduin ennakkoluuloisesti kauppojen valikoimiin, ja halusin juuri itselleni istuvan mekon. Alun perin meidän piti ostaa kangas ja tehdä mekko alusta alkaen itse, mutta äitini ehdotuksesta päädyimme ostamaan käytettyjä mekkoja ja muokkaamaan niistä sopivan. Ostimme netistä kaksi käytettyä mekkoa ja yhden uuden jonkin nettikaupan poistomyynnistä. Vanhasta hääpuvusta saimme yläosan, jonkun toisen vanhasta tanssimekosta alaosan, ja uudesta mekosta äiti ompeli ensin harjoituskappaleen. Valmiiseen mekkoon siitä päätyi vain alushameen tylliä. Haastattelin äitiäni, joka oli ahkeroinut mekkoni kanssa joululomalla. 

Miten hän koki mekon tekemisen ja miltä tuntui nähdä valmis mekko tansseissa? 

”Se oli ihan helppo homma, piece of cake. Olihan se hienoa nähdä siellä, mutta harmitti kun en ollut silittänyt hametta”, äiti vastasi.  

Suosittelisitko muiden vanhemmille tanssiaispuvun ompelua?  

”Kyllä, se on ekologista ja halpaa. Ehkä ihan aloittelevan ompelijan ei kannata siihen ryhtyä. Jonkin verran tarvitsee kokemusta ompelemisesta.” 

Päivä alkoi varsinaisesti kello kahdeksan valokuvauksella, jonka jälkeen yksi moduuli lähti esiintymään Metsokankaan koululle. Olimme pyytäneet päästä mukaan Metsokankaalle, jossa Amanda oli viettänyt ala-asteensa kolme viimeistä luokkaa. Ensimmäinen esitys jännitti, mutta sujui hyvin ja antoi minulle energiaa. Hymyni oli aito.  

Urheilutalon esitystä odotellessa meillä ei ollut paljonkaan tekemistä, vaan istuskelimme penkillä Urheilutalon aulassa ihmettelemässä päivää ja sen tulevia tapahtumia. Huomasimme, kun joku räpsäytti meistä kuvan kamerallaan, kun olimme syventyneet keskustelemaan. Emme enää jännittäneet, vaan odotimme malttamattomina pääsevämme tanssimaan. Ainoa asia, joka mietitytti oli poloneesin laukka, joka tuntui harjoituksissa vaaralliselta korkokenkieni vuoksi. Ystävääni Sonja Lyytikäistäkin jännitti, lähinnä se, astuisiko hän helmansa päälle. Kysyin, kuinka hän sitten selvisi. ”No, pelko toteutui ja astuin helman päälle. Sen jälkeen koitin potkia helmaa kävellessä, jottei se jäisi alle”, Lyytikäinen vastasi. Hänen parillaan Tuukka Reinikalla ei puolestaan ollut kuin ”hyvä fiilis, joka vain parani tanssiessa.”  

Urheilutalon tansseissa alkoi jo väsyttää, sillä jännitys oli estänyt hyvien yöunien saamisen. Olin kuitenkin iloinen ja pyrin hymyilemään, vaikkakin tätini sanoi minun näyttäneen vakavalta. Tanssit menivät hyvin, mutta Amandan frakkiin kuuluva rusetti ei tahtonut pysyä paikallaan ja lopulta irtosikin. Amanda oli päätynyt vuokrapukuun, jonka löytäminen oli odotettua helpompaa. Hän kävi vain kahdessa liikkeessä, joista ensimmäisestä matkaan olisi tullut smokki. Se ei kuitenkaan istunut aivan täydellisesti. Toisesta liikkeestä löytyi lopulta frakki, jossa Amanda tanssi.  

Ouluhallilla olin jo todella väsynyt ja jalkojani särki tanssikengissä. Kenkiä olin käynyt kahdessa eri kaupassa sovittamassa kenkiä, mutta mitkään eivät istuneet aivan kunnolla. Sitten muistin äitini vanhat korkokengät, joita käytin pukuleikeissä aina pienenä. Ne istuivat täydellisesti ja pysyivät jalassa. Olin iloinen, ettei minun tarvinnut ostaa uusia kenkiä. Käyn niin harvoin juhlavissa tilaisuuksissa, ettei minulla aiemmin ollut edes tarvetta omistaa juhlakenkiä.  

Kun viimeisen esityksen jälkeen kävelimme takaisin pukuhuoneisiin, olo ei ollut sellainen, kuin kauan odotetut vanhojentanssit olisivat jo ohi. Tuntui lähinnä siltä kuin taas yhdet tanssiharjoitukset olisivat päättyneet. En unohtanut liikkeitä tai tehnyt suuria virheitä, niin kuin olin pelännyt. Myös lopputanssi Mamma Mian monimutkaisista muodostelmista ja nopeista paikanvaihdoksista selvittiin. Se oli huolettanut minua eniten. Tanssien jälkeen osa OSYKin tanssijoista lähti syömään yhdessä ravintola Nallikariin, osa jatkoi omille teilleen. Illalla kotona oloni oli haikea, mutta huojentunut, että pitkään kestänyt prosessi oli saatu päätökseen hienosti.  

Olen miettinyt, mikä merkitys kaikella tällä valmistelulla on, kun kyseessä on kuitenkin vain yksi päivä. Jo yläasteen liikuntatunneilla harjoitellut paritanssit olivat minusta aina hauskoja, ja tanssimisesta pitäminen onkin suurin syy, miksi halusin tanssia vanhat. Myös oman mekon suunnittelu äitini kanssa oli mukavaa, ja ajattelin kaiken ulkonäköön keskittymisen nyt vain kuuluvan asiaan. Sen lisäksi halusin viettää aikaa ystäväni kanssa, joka onneksi suostui parikseni. Olin jo pitkään ajatellut, etten ala stressaamaan parin löytämisestä vaan haluan pitää hauskaa ystäväni kanssa. Toki on mahdollista, että alkujaan puolitutusta parista saa uuden ystävän. 

Kysyin Sonja Lyytikäiseltä ja Tuukka Reinikalta, miksi he päättivät tanssia vanhat.  

”Ei oikeastaan päätetty tanssia, koska se on ollut meille itsestäänselvyys yläasteelta asti”, Lyytikäinen ja Reinikka vastasivat yksimielisesti. 

Toiko prosessi enemmän iloa vai stressiä? Oliko kaikki lopulta sen arvoista? 

”Molemmille se toi ehkä enemmän iloa, tanssitunnit olivat hauskoja ja rentoja eikä pieni stressi ennen tansseja kumoa sitä.” 

Mietin myös rahaan liittyviä kysymyksiä. Onko rahalla liian suuri merkitys vanhojen tansseissa? Jotkut tuttavani eivät halunneet tanssia osittain pukujen kalleuden takia, eivätkä he nähneet kaikessa laittautumisessa ja ulkonäön stressaamisessa ideaa, kun kyse on vain yhdestä päivästä. ”Eihän tietenkään ketään pakoteta hankkimaan kallista pukua, mutta siinä saattaa olla jonkinlaista painetta, kun kaikki muut laittautuvat niin hienosti”, parini pohti. Minun ja ystävieni vanhemmat ovat usein muistuttaneet meitä siitä, kuinka heidän omissa tansseissaan pukeuduttiin oikeasti vanhoihin vaatteisiin, vanhempien tai isovanhempien vanhoihin.  

Vanhojentanssit aiheuttivat stressiä ja huolta, veivät rahaa ja aikaa. Uskon kuitenkin oppineeni paljon: keskittymiskykyä, tarkkaavaisuutta ja toisten huomioimista sekä tietysti itse tansseja. Eläytyminen tanssiin oli myös jotain, mitä en ole ennen kokenut. Lukion loppupuolen alkaminen ja siirtyminen koulun vanhimmiksi konkretisoitui, sillä juuri siksihän me kaiken tämän teimme. En aikaisemmin ymmärtänyt, miksi ihmiset sanovat muistelevansa vanhojen päiväänsä vielä vuosikymmenienkin päästä. Nyt uskon voivani itsekin sanoa samaa myöhemmin, muistellen ehkä enemmän koko syksyllä alkanutta prosessia, josta vanhojenpäivä oli vain yksi osa, loppuhuipennus. 

Teksti Salla Vuohtoniemi
Kuvat Jaana Liedes ja Minna Korpierkki