My CMS

Enemmän puhetta, vähemmän ennakkoluuloja!

Äidinkielen ja kirjallisuuden AI4-kursseilla on tänäkin syksynä pidetty ja kuultu vaikuttavia puheita. Opiskelijat ovat saaneet itse päättää, mihin asiaan he haluavat puheellaan ottaa kantaa. Puheiden aiheet ovat liikkuneet ilmastonmuutoksesta, kierrättämisestä, hymyjen tärkeydestä myös varsin omakohtaisiin aiheisiin. Toisen vuoden opiskelijamme, Oiva Latvalehto, pureutui puheessaan ADHD-diagnoosiin ja sen vaikutuksiin hänen elämässään. Hän toivoi puheensa avaavan ihmisten mieltä ja silmiä ADHD-ihmisiä kohtaan. Oivan puhe on loistava esimerkki avoimuudesta ja tasavertaisuudesta, jotka ovat koulumme keskeisiä kulmakiviä. 

Vaikuttava puhe

Hyvät kuulijat! Ne, jotka seuraavat minua Instagramissa tai jotka ovat kavereitani Facebookissa, saattavat hyvinkin tietää, mitä puheeni tulee käsittelemään. Päätin pitää puheen tästä aiheesta siksi, koska tästä aiheesta puhutaan aivan liian vähän.  Aloitan tämän puheeni yksinkertaisella kysymyksellä. Mitä teillä tulee mieleen sellaisesta kirjainyhdistelmästä kuin ADHD?

Minulle tehtiin ADHD-diagnoosi, kun olin viisivuotias. Yleensä ihmiset ajattelevat, että henkilö, jolla on ADHD, olisi jatkuvasti juoksemassa johonkin pää kolmantena jalkana, hän ei pysty keskittymään mihinkään, oppiminen on hankalaa ja kanssakäyminen hänen kanssaan on yleensä vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Korjataanpa tämä ennakkoluulo. ADHD voi toki ilmentyä ylivilkkautena ja levottomuutena, mutta sitä se ei läheskään aina ole. Sellaisella ihmisellä, joka viihtyy yksinään, uppoutuneena omiin ajatuksiinsa, saattaa olla aivan yhtä suurella todennäköisyydellä ADHD kuin sillä, joka käy aina ylikierroksilla. Voidaan ottaa vaikka esimerkki. Eteeni tuodaan jokin tehtävä, jonka suorittamiseen on aikaa kaksi tuntia. Pystyn aivan hyvin istumaan paikallani nämä kaksi tuntia, ja saattaa näyttää, että olen hyvinkin keskittynyt asiaan. Mutta totuus on toinen. Lopputulos on monesti se, että en saa kirjoitettua paperiin nimeäni kummempaa. Vaikka motorista levottomuutta ei olisikaan, niin korvien välissä tapahtuvat jutut voivat olla mittasuhteiltaan tornadon luokkaa. Eli ADHD-potilas ei läheskään aina ole rasavilli.

Monesti kuulee sitä, kun ihmiset puhuvat meistä ADHD-ihmisistä, että ”kyllä se siitä rauhoittuu, kun vaan tarpeeksi komentaa” tai ”kyllä se tokenee, kunhan vaan muistetaan kuri”. Tämä on ehkä ennakkoluuloista pahin. Totuus on se, että meitä ADHD-ihmisiä ei voi muuttaa! ADHD mikä ADHD, vaikka voissa paistettaisiin! Kyllähän dieselautoon voi tankata bensaa, jos niin haluaa, mutta ei se sillä käy. Se räjähtää. Ei diabetestakaan voi parantaa puhumalla. Meitä on vain kestettävä, ja sillä selvä.

Nykyinen koulujärjestelmä ei sovi alkuunkaan meille ADHD-ihmisille. 75 minuutinkin oppitunnit ovat melkein ylivoimaisen pitkiä, jos suurin osa tunnista tehdään esimerkiksi tehtäviä. Tulevaisuuden 95 minuutin oppitunnit tulevat väistämättä olemaan täydellisiä kuolemanloukkuja meille. En ymmärrä, kuinka oululaiset päättäjät voivat keksiä tällaista. Tämän seurauksena todella monen kaltaiseni nuoren tulevaisuudensuunnitelmat saattavat kariutua täydellisesti. Kun ei pysty keskittymään 75 minuuttia,  miten 95 minuuttia sitten? Kuka näistä naruista oikein vetelee?

Toinen juttu, joka liittyy opiskeluun, ovat tehtävänannot. Esimerkiksi minulle on ylivoimaisen vaikeaa vastata tehtävään, jos itse tehtävänanto on yhden lauseen mittainen, ja vastauksen pitäisi olla esimerkiksi 600 sanaa. Se ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi selkeä. Yksinkertainen, mutta ei selkeä. Saattaa helposti käydä niin, että käsitän tehtävän aivan väärin.

ADHD-ihmiset, mukaanlukien minä, joutuvat jatkuvasti kohtaamaan ennakkoluuloja ja kiusaamista. Omasta peruskouluajastani ei ole jäänyt yhden yhtä hyvää muistoa tämän vuoksi. Liian pitkä tukka, liian erikoiset vaatteet, villasukat, häiriintynyt musiikkimaku, häiriintyneet mielenkiinnonkohteet ja liian hyvät arvosanat. Tätä minä sain kuulla joka koulupäivä yhdeksän vuoden ajan. Koulussa oli muillakin pojilla pitkä tukka eikä heitä kiusattu, mutta heilläpä ei ollut ADHD:ta. Mutta minulla oli, ja se tarkoitti sitä, että jokaisesta asiasta kiusattiin.

Mutta on ADHD:sta valtavasti myös hyötyä. Esimerkiksi minä pystyn oppimaan ja muistamaan jotkut sellaiset asiat hetkessä, joiden opettelemiseen muilla menee useampi päivä. Monesti ADHD-nuorilla on loistava matikkapää, mutta minulla se on päinvastoin surkea. Yksi suurimmista hyödyistä on se, että minä en pääse armeijaan, koska tulen saamaan C-paperit. Enkä halua opetella sotimaan.

Lopuksi voin sanoa, että kanssakäyminen ADHD-ihmisen kanssa voi joskus olla vaikeaa, mutta mahdotonta se ei ole. Meitä pitää vain osata lähestyä oikealla tavalla, ja täytyy ymmärtää, jos emme hoksaa jotain yksinkertaista asiaa. Saattaa olla, että emme osaa reagoida oikealla tavalla. Mutta toisaalta esimerkiksi itselläni on sellainen ominaisuus, että tunteet tulevat todella helposti pintaan, ja emotionaaliset kokemukset ovat todella voimakkaita. Kun joku toinen ihminen, saadessaan kuulla jonkin iloisen uutisen, hymyilee hieman, niin vastaavassa tilanteessa voin itse tuntea halkeavani onnesta, ja usein tulee itku. Sama juttu vastoinkäymisten kanssa. Itku tulee todella helposti.

Siispä toivonkin nyt ja jatkossa enemmän puhetta, vähemmän ennakkoluuloja!

Kuvassa Oivalla on käsissään kuva sukulaisesta, jota hän ei ehtinyt tavata. Oiva on saanut kuulla, että kuvan tytöllä ja hänellä olisi ollut paljon yhteistä. Jos he olisivat tavanneet, heillä olisi varmasti ollut paljonkin puhuttavaa keskenään ja Oiva olisi ollut viisaampi monen asian suhteen liittyen ADHD-diagnoosiin ja muihin samankaltaisiin asioihin.  Tyttö menehtyi auto-onnettomuudessa 20-vuotiaana. 

Teksti Oiva Latvalehto
Kuva Minna Korpierkki