My CMS

Ylioppilasesseiden parhaimmistoa

Oheiset esseet julkaistaan ylioppilaiden ja Ylioppilastutkintolautakunnan luvalla. Esseet ovat saaneet täydet 60 pistettä kevään 2019 äidinkielen yo-kokeessa.

 

Huumori kaaoksen ja kosmoksen välissä

Kreikkalaisen luomismyytin mukaan alussa oli suunnaton pimeys ja sekasorto Khaos, josta syntyi Gaia eli Maa ja sekä Uranos eli Taivas ja Urea eli Vuoret. Tämä kolmikko muodosti kosmoksen eli järjestäytyneen universumin perustan. Huumori syntyi vasta ihmisen luomisen jälkeen, mutta sillä on silti tärkeä rooli kaaoksen ja järjestyksen välisessä tasapainossa vielä tänäkin päivänä.

Jo antiikin kreikkalaiset tajusivat, tuhansien muiden asioiden lisäksi, kuinka tärkeää on nauraa. Tieteen termipankin määritelmäkoosteen (viitattu 9.1.2018) mukaan komedia eli näytelmä, jossa on paljon koomisia aineksia, syntyi Dionysia-juhlissa. Näissä kreikkalaisissa juhlissa juhlittiin viinin jumalaa Dionysosta juomalla ja tanssimalla jopa läpi yön. Kreikkalaiset siis tunnistivat arjesta irrottautumisen tärkeyden. Huumorilla on yhä tänä päivänä sama tehtävä: irrottaa ihmiset arjesta eli järjestyksestä.

Historiasta löytyy myös muita esimerkkejä arjen järjestyksestä vapautumisesta. Muinaisissa Mesopotamian kulttuureissa oli vuotuisia juhlia, joissa joku köyhälistön edustaja, vaikkapa talonpoika, pääsi nousemaan valtaistuimelle. Tämä sopii hyvin yhteiskuntatieteiden tohtori Jarno Hietalahden artikkelissaan Huumori on muutakin kuin viatonta ilottelua (Uutistamo 4.8.2016) esittämiin ajatuksiin siitä, kuinka huumorilla voidaan luoda vapautunut tunnelma esittämällä esimerkiksi ristiriitaiset tai mielettömät asiat koomisina samalla kuitenkin hyväksyen ne osaksi ihmiselämää. Kuninkaan suvereeni valta oli entisaikoihin tämä ristiriitainen ja vähän mieletönkin asia, ja sen rikkominen kerran vuodessa vitsikkäällä tavalla päästi hieman kaaosta vuotamaan ikuisena pidettyyn kuningasjärjestelmään.

Kun arjesta kerran irtaantuu, on vaarana tai pikemmin mahdollisuutena myös huomata arjen järjettömyys, kaaos, jonka hetken mietittyään huomaa helposti ulottuvan koko ihmisen olemassaoloon. Elämä on nimittäin absurdia, eikä sille joskus voi kuin nauraa. Tieteen termipankin mukaan onkin vitsejä, jotka perustuvat esitetyn silkkaan järjettömyyteen. Nauru voi siis ehkä olla vain tapa peittää eksistentiaalinen ahdistus siitä, ettei missään ole mitään järkeä. Joskus onkin vapauttavaa nauraa postmodernin ajan somekuplille ja heimoepistemologeille, jotka pilkkovat totuuden ihmissilmän näkymättömiin samalla heikentäen ihmisen luomaa järjestystä.

Juuri kaiken perinpohjainen järjettömyys oikeuttaa myös pisteliään huumorin, joka ei sääli ketään. Senkin pohjimmainen tarkoitus lepää kuitenkin siinä totuudessa, ettei missään ole juuri mitään järkeä. Toisaalta tällainen pisteliäs huumori, kuten sarkasmi tai ironia, voivat auttaa tajuamaan myös sen, ettei arkea kannata ottaa liian tosissaan: Sosiaaliset roolit ja normit sekä ihmisten arvot tuntuvat suorastaan tuulesta temmatuilta, kun kaivautuu tarpeeksi syvälle niiden perusteisiin. Osa vitsin koomisuudesta syntyykin Tieteen termipankin mukaan ristiriidasta kuulijan odottaman ja todella esitetyn välillä. On siis niin, että normien rikkoutuessa nauru raikaa. Parodia taas on Tieteen termipankin mukaan teos, jossa jokin muu teos, tai vaikka taiteen suuntaus, tehdään naurunalaiseksi jäljittelemällä sen tyyliä. Tätä on vaikea tehdä, jos kunnioittaisi parodian kohdetta liiaksi tai pitäisi sitä jotenkin järjettömyyden yläpuolella olevana. Kaikki on samaa absurdia massaa, kaaosta, joten kaikki on myös altista huumorin kritiikille ja ihmisten naurulle.

Ihminen haluaa kuitenkin pohjimmiltaan kaiken olevan hallinnassa. Ihminen siis tarvitsee kosmoksen, mutta koska maailma ei sitä anna, on ihmisen luotava oma järjestyksensä vallan avulla. Tämän vuoksi meillä on normeja, sääntöjä, lakeja ja valtioita. Huumoria voidaan taas käyttää joko pönkittämään tai rikkomaan näitä rakenteita eli huumori on aina myös osa vallankäyttöä. Hietalahden mukaan elämmekin niin huumorimyönteisessä kulttuurissa, ettei ole helppoa tuoda esiin huumorin pimeitä puolia. Niitä kuitenkin löytyy. On esimerkiksi totta, että naurunalaiseksi joutuminen pitää ihmiset ruodussa, sillä kukaan ei halua nolata itseään. Ei myöskään ole sattumaa, että ihmiskunnan historiassa eivät ole erityisen harvinaisia jalkapuun kaltaiset rangaistukset, jossa ohikulkijat pystyivät sylkemään ja heittelemään pilaantunutta ruokaa rangaistun päälle. Nauru liittyy osaltaan myös häpeään ja häpeän tunne saa ihmiset noudattamaan normeja ja sääntöjä eli pysymään järjestyksessä. 

Valta-asetelmat taas tulevat esiin varsinkin satiirin kaltaisissa esitystavoissa, joissa Tieteen termipankin mukaan pilkataan moraalisia heikkouksia ja kiinnitetään huomiota yhteiskunnallisiin ongelmiin. Satiiria harrastavat harvoin vallanpitäjät vaan pikemminkin kansa, joka kritisoi vallanpitäjiä. Kansa siis tarvitsee huumoria muuttaakseen olemassa olevaa järjestystä. Toisaalta vallanpitäjät voivat pyrkiä vaikkapa lokaamaan vähemmistöt muodostamalla heistä kansan mieliin stereotyyppisiä karikatyyrejä. Tällöin huumori muuttuukin vallitsevan järjestyksen puolustamiseksi. Nämäkin ovat niitä huumorin pimeitä puolia, joiden olemassaolosta Hietalahti kirjoittaa. 

On kuitenkin hyvä muistaa, että huumorilla ja nauramisella on myös kulttuurista riippumaton biologinen perusta. Tieteen termipankki määritteleekin naurun ”automiseksi fysiologiseksi reaktioksi huvittavaan tilanteeseen tai mielikuvaan”. Näin ollen huvittuneisuus ja sen seuraus eli nauru ovat ihmisen hallinnan ulkopuolella, sillä ne ovat osa luonnon järjestystä. Onkin hieman paradoksaalista, että huumorilla voidaan ylläpitää ihmisen luomia järjestyksiä samalla, kun itse nauru on täysin autonomista. Naurun kuitenkin ollessa fysiologinen reaktio täytyy sillä olla jokin perinnöllinen merkitys, sillä evoluutioteorian mukaan kaikki turha karsiutuu evoluution edetessä pois. Voimme lopulta kuitenkin vain tehdä arvauksia siitä, mikä on tämä huumorin biologinen merkitys, sillä Äiti Maa on arvoituksellinen otus. Kun kulttuurin luomiin huumorin käyttötapoihin otetaan mukaan tämä luonnon tuoma, geneettiseen koodiimme tallennettu merkitys, on kuitenkin helppo ymmärtää, miksi Hietalahti pitää huumoria ”heijastumana ihmisyydestä”.

Huumori tuntuu olevan kaikkialla. Sen avulla voidaan sekä pönkittää olemassa olevia valtarakenteita että vapautua niistä. Sen avulla voidaan tajuta elämän järjettömyys ja kestää se. Se auttaa vapautumaan arjen puurtamisesta ja toisaalta palaamaan siihen huvittelun jälkeen. Hauskuudella ja huumorilla on siis tärkeä tehtävä kaaoksen ja kosmoksen tasapainon vartijana. Onkin sopivaa, että ilotteluun liitetty Dionysos on nimenomaan kreikkalaisten jumalten nuorempaa sukupolvea, jolloin Khaos ja Kosmos ovat häntä paljon vanhempia ja voimallisempia. Silti, vaikka Dionysos onkin nuori, on hyvä muistaa, miten kävi tarinan mukaan kreikkalaisen kaupunkivaltion kuninkaalle, kun hän ei sallinut Dionysoksen juhlintaa kaupungissaan: jumala päätti tuhota hänen palatsinsa ja karkotti kuninkaan vaimoineen kaupungista. Huumori sekä rikkoi järjestyksen että loi uuden.

Tomi Paavola

 

Alakulttuurihuumorin elämä ja teot

Tiettyyn kulttuuriin, kuten suomenruotsalaisiin, pohjoismaalaisiin tai eurooppalaisiin kuuluminen antaa turvallisuuden tunnetta ja massaylivoimaa yhteisten asioiden ajamiseen mutta ei monen mielestä tunnu juuri sen henkilökohtaisemmalta kuin verovelvollisuus. Ihmisillä onkin tapana ajautua pienempiin alakulttuureihin, jotka syntyvät jonkin kantavan aiheen ympärille. Sherlock-fanit, alttoviulistit ja tietyn lukion opiskelijat muodostavat kukin oman alakulttuurinsa, joko kivijalkapohjalle saman katon alle tai sitten yhteisille sivuille internetissä. Jokaisen alakulttuurin kulmakiveksi tarvitaan kuitenkin yhteinen huumori, joka on paitsi luonnollisestikin hauskaa, myös tärkeä työväline kulttuurien sisällä ja mahdollinen avain törmäystilanteissa.

Lukiolaisten alakulttuureja voi helposti havainnoida jokahelmikuisessa penkkarirekkahumussa, mikäli karkkien nappailultaan kerkeää. Ylen sivuilla 16.2.2017 julkaistu Kirsi Matson Mäkelän artikkeli “Abit nauravat Trumpille – katso kuvat penkkarijulisteista eri puolelta Suomea” kokoaa kymmeniä kuvia kevään abirekkojen iskulauseista. Usein julisteissa vitsaillaan yleisesti lukiolaisia koskevien asioiden, kuten Ylioppilaslautakunnan ja kirjoitusarvosanojen kustannuksella, oranssina helottavia Trumpin naamoja ja muita yleispoliittisia aiheita unohtamatta. Toisaalta yleisen lukiolaisten alakulttuurin viitan alle mahtuu myös yksittäisten lukioiden omat sisäpiirivitsit: Lukioiden oppilaat voivat koulukohtaisen penkkarihuumorin avulla pönkittää oman oppilaitoksensa statusta musiikki- taide- tai huippulukiona. Aiemmin noroviruksen riivaaman Tampereen Kalevan lukion opiskelijat taas ilakoivat ”Se on noro! -julisteella. 

Ihmiselle tulee hyvä olo, kun ymmärtää vitsin, jonka pointti menee ryhmään kuulumattomilta ohi – tähän perustuu yhtä lailla sekä artikkelin kuvaamien lukiokohtaisten penkkarijulisteiden että perinteisten abivideoiden suosio. Valikoidun joukon kanssa nauraminen antaa todistuksen ryhmään kuulumisesta. 

Lukion oppilaskuntaa paljon pienempiäkin alakulttuureja löytyy. Kuluneen vuoden aikana minulla on ollut kunnia olla luomassa uutta pikkuruista alakulttuuria ja elää osana sitä: Joulukuussa 2017 nimittäin kyllästyin loputtomiin bussimatkoihin, jotka puhaltavat opiskelijan elinvoiman pakokaasuna ilmaan, ja muutin kahden lukiokaverin kanssa yhteiseen asuntoon Oulun keskustassa. Kommuuniin melkein kuuluu neljäskin asukas, mutta hän ei maksa vuokraa lähes päivittäisestä asunnolla viihtymisestään huolimatta, eikä näin ansaitse enempää tilaa tekstissä. Kimppakämppäasujien oman miniatyyrisen alakulttuurin, tai alivuokralaisittain alikulttuurin syntymiseen ei mennyt kauan: Asunto oli viikossa saanut nimekseen ”pesä”, sekä muutamassa kuukaudessa vakiintuneen uuden murteen, joka on imenyt tyylillisiä vaikutteita niin animaatiosarja ”Pasilan” Rauno Repomiehen puhetavasta kuin viron kieliopista.  Ryhmällä on oma huumorinsa, joka yhdistelee vanhoja yhteisiä kokemuksia ja tekee pilkkaa ryhmän arkisista ja poliittisista vastavoimista. Myös penkkarirekkojen lukiolaishuumori elää ja voi hyvin seiniemme sisällä.  Tässä “alikulttuurissa” huumori on toiminut parhaassa muodossaan ja tiivistänyt saman sähkölaskun alle päätyneet lukiolaiset omaksi perheekseen.

Miniatyyrikulttuurimme luonnollisestikin törmää silloin tällöin myös arvoiltaan hyvin erilaisiin alakulttuureihin. Kohtaamiset erään miltei poliittiseen äärioikeistoon sijoittuvan historianopiskelijaporukan kanssa ovat luonnollisestikin vaatineet sateenkaariparista ja kahdesta muusta melko liberaalista hörhöstä koostuvan joukkomme keskustelutapojen uudelleenkalibrointia. Huumorin monitoimityökalu on kuitenkin osoittautunut todelliseksi apuvälineeksi myös näissä tilanteissa. Suhtautumalla vakaviinkin aiheisiin hieman rennommin saadaan molempia osapuolia etääntymään omista arvokuplistaan sen verran, että keskustelu ilman jatkuvaa hyökkäystä on mahdollista.

Erilaisissa alakulttuureissa muhivalla huumorilla voi kuitenkin olla myös huonoja puolia. Jarno Hietalahti käsittelee huumorin uhkia artikkelissaan “Huumori on muutakin kuin viatonta ilottelua”. Teksti on julkaistu Uutistamo-verkkosivulla 4.8.2016. Hietalahti puhuu tekstissään ihmisten reaktioista kiistanalaiseen, mahdollisesti loukkaavaan huumoriin ja kannustaa yrittämään tunnistaa syyt sen taustalla, millaisille asioille nauraa. Omat kohtaamiseni aiemmin mainittujen historianopiskelijoiden kanssa ovat konkretisoineet asiaa: Keskustellessa ja vitsailua kuunnellessa on käynyt selväksi, että esimerkiksi äärioikeistolaista sanomaa saa vapaasti levittää meemien ja tekstien muodossa internetissä, kunhan oletuksena on, että kyseessä on vain vitsi. Kun samaa rasistista vitsiä kuitenkin toistetaan tarpeeksi monta kertaa, se alkaa muuttua lukijalle todeksi. Kuten Hietalahti toteaa: “Vaikka huumori onkin ilmiasultaan kevyttä, se ei ole irrallaan inhimillisestä vakavuudesta”. Hiukan arkisemman tason esimerkkinä samasta ilmiöstä toimivat netin hupisivustojen jatkuvalla syötöllä tuottamat vitsit sanomaansa tuputtavista vihaisista vegaaneista. Vähän aikaa sitten asiaa pohtiess totesin itsekin, että minulla jollain tasolla on mielikuva vegaaneista itseään hehkuttavina maailmanparantajina. Tarkemmin miettien jouduin kuitenkin myöntämään, etten ole ikinä tavannut tällaista kiukkuista vegaania – vegaanivastaisia vitsejä sen sijaan olen nähnyt lukemattomia. Minä, sen paremmin kuin Jarno Haanpääkään, en väitä, että internethuumoria pitäisi alkaa suurella mittakaavalla sensuroimaan, – eiköhän riitä kun Kiina ja Venäjä harrastavat tätä – mutta ruudun ääressä kannattaa välillä pyähtyä ajattelemaan, näyttävätkö sivuston julkaisemat vitsit ajavan jotain agendaa.

Eri alakulttuurien – lukiolaisten, historianopiskelijoiden ja pesässä asujien – viljemä huumori voi päällisin puolin vaikuttaa keskenään hyvin erilaiselta, mutta pinnan alla vaikuttavat samat tavoitteet: kokea yhteenkuuluvuutta, käsitellä keveitä ja painavia asioita sekä pestä ryhmän likapyykkiä. Alakulttuurin huumorilla on oma elämänsä, joka muovautuu ajan kuluessa. Huumori voi levittää ideoita, pilata lukion yhteishengen tai rakentaa kodin. Mitä huumori elämänsä aikana tekee, on vitsiniekkojen päätettävissä.

Vilhelmiina Savolainen