My CMS

Ylioppilasesseiden parhaimmistoa

Oheiset esseet julkaistaan ylioppilaiden ja Ylioppilastutkintolautakunnan luvalla. Esseet ovat saaneet vähintään 50 pistettä äidinkielen esseekokeessa.


Lennä etelään – tai älä sittenkään

Vielä joitain vuosikymmeniä sitten ei ollut tavallista, että kesälomalta kouluun palaavat oppilaat kertoivat toisilleen käynneistään kaukaisissa maissa yhtä kepeään sävyyn kuin lähikaupassa piipahtamisesta. Matkailu oli silloin vaikeaa ja kallista: matkalippuja ei voinut noin vain varata Internetistä viikkoa ennen lähtöä, vaan kaikki piti suunnitella huolellisesti kuukausia etukäteen. Nykyisin matkalle lähteminen on vaivatonta, mutta asialla on varjopuolensa. Kun kotimaan mökkimaisemat ovat alkaneet kyllästyttää elämyshakuista Y-sukupolvea, esimerkiksi lentojen määrä on ampaissut pilviin.  

Matkailu voi olla kuitenkin vaarallista. Ennen kuin alkaa edes suunnitella lomaansa, kannattaa lukea päivän lehti. Ukrainassa on sota, Syyriaa pommitetaan ja Burmassa on käynnissä rohingya-vähemmistön kansanmurha. Täytyy myös muistaa, ettei suomalainen ole edes tervetullut kaikkialle. Etelä-Euroopan paikallisväestöä ärsyttävät huonosti käyttäytyvät turistit, ja esimerkiksi Jamaikalla valkoihoinen matkailija saattaa kohdata rasismia.  

Perinnön on sanottu olevan viisaiden ihmisten kylvämiä siemeniä puutarhaan, jota he itse eivät saa koskaan nähdä. Mikäli maapallo on puutarha, on jokainen lentomatka tuhon siemen. Lentäminen ja yksityisautoilu lisäävät kasvihuonekaasujen määrää ilmakehässä, mikä johtaa ilmaston lämpenemiseen. Yksi ekologinen mutta apostolikyytiä nopeampi kulkuneuvo on juna. Vaikka suuri osa junista kulkeekin vielä dieselöljyllä vähäpäästöisen sähkön sijaan, on raiteita pitkin matkaaminen joka tapauksessa lentämistä parempi vaihtoehto. Se on myös kätevä tapa matkustaa: Helsingistä pääsee junalla vaikkapa Mongoliaan vain yhdellä junan vaihdolla. Perillä voi maistaa hevosenmaitoa, nukkua jurtassa ja nauttia luonnon kauneudesta ilman huolta valtavasta hiilijalanjäljestä.  

Luonnon ihastelun voi kuitenkin viedä äärimmäisyyksiin. Niin kutsuttu tuomiopäiväturismi on kaksijakoinen ilmiö. Ihmiset maksavat suuria summia päästääkseen näkemään sulavia jäätiköitä tai pian katoavia koralleja ja ehkä myös lahjoittavat rahaa luonnonsuojelutyöhön. Kuitenkin he saapuvat paikalle lentokoneilla, joiden polttoainepäästöt tuhoavat ekosysteemejä entisestään. Esimerkiksi luonnonpuistot, joissa voi ihailla luontoa saamalla sen suojelusta oppien, ovat parempi vaihtoehto. Toisaalta on ymmärrettävää, että kaikki katoava kiehtoo. Onhan lohkeilevien jäätiköiden näkeminen hieman kuin dinosaurusta katselisi – tänään täällä, huomenna poissa.  

Matkakohdetta voi pohtia myös eettisestä näkökulmasta. Voiko esimerkiksi Pohjois-Koreaan matkustamista pitää mitenkään perusteltuna, kun tietää, että kaikki siellä käytetty raha kilisee diktaattorin kirstuun? On myös maita, joissa lahjusten antaminen virkamiehelle on lähestulkoon välttämättömyys. Esimerkiksi Venäjälle tai joihinkin Afrikan maihin matkustava ottaa tietoisen riskin siitä, että poliisi saattaa kirjoittaa ylinopeussakon etanan vauhtia ajavalle turistille. Sitten on Kiinan kaltaisia valtioita, jotka eivät ole järjestelmältään totalitaristisia, mutta jotka kuitenkin rajoittavat kansalaistensa vapauksia eri keinoin. Jää siis matkailijan päätettäväksi, ihaillako Ming-dynastian aikaisia taideteoksia kirjoista vai lähteekö paikan päälle niitä katsomaan.  

Vaikka kaukomatkailu saatetaankin joskus tuomita epäekologiseksi, ainoa keino matkustella Euroopan ulkopuolella ei ole reittilento Thaimaahan. Aasiaan voi matkustaa vaikka junalla – toisin siinä kuluu viikko – ja paikan päällä voi reppureissata liikkuen liftaten tai paikallista julkista liikennettä hyödyntäen. Aasiassa voi tehdä vapaaehtoistyötä ja Pohjois-Amerikan halki pyöräillä. On myös mahdollista seilata laivalla Australiaan ja “sohvasurffata” eli yöpyä paikallisten luona. Uutta nousua tekevä jakamistalous on ujuttanut lonkeronsa myös matkailuun: Miksi ihmeessä mennä hotelliin, kun paikallisten luona yöpyy paljon halvemmalla? Nykyaikana elämyksellisyys on suosittua matkailussa. Matkailijat haluavat elää kuin paikalliset, mikä on luonnolle parempi vaihtoehto kuin ympäristöä kuluttava turistielämä. 

Kulttuurit muuttuvat, kun niiden välillä on vuorovaikutusta. Moni on huolestunut siitä, että esimerkiksi alkuperäiskansojen kulttuuri länsimaalaistuu turismin myötä. Ongelma voi kuitenkin olla päinvastainen. Uniikki kulttuuri tuo valtiolle lisätuloja, kun turistit tulevat katsomaan sademetsissä asuvia intiaaneja. Alkuperäiskansoja saatetaan painostaa pitäytymään perinteissä, usein ankarissa elämäntyyleissään, jotta turisteilla olisi ihmeteltävää. Kulttuurin ja varsinkin uskonnon muuttuminen näytösluonteiseksi rahastukseksi on todellinen uhka. Suomessakin saamelaiset järjestävät shamanistisia sessioita turisteille, jotka eivät välttämättä ymmärrä rituaalien merkitystä. Toisaalta on maita, jotka suojelevat omaa kulttuuriaan ulkopuolisilta vaikutteilta. Tästä hyvänä esimerkkinä on Bhutan, jossa turistin on maksettava viisumistaan sata euroa – per päivä.  

 “Matkailu avartaa” on kulunut fraasi, mutta kuitenkin aivan totta. Kaikkea ei voi oppia edes BBC:n dokumenteista, mutta matkakohteensa voi valita tarkoin. On paljon paikkoja, joihin voi matkustaa huoletta – kuten Pohjoismaat ja Eurooppa ylipäänsä – ja maita, joista kannattaa ottaa kunnolla selvää ennen laukkujen pakkaamista. Ja mikäli dokumentit riittävät ikkunaksi maailmaan, voi lomansa pyhittää kotona oleskelulle. Takapihalle voi pystyttää teltan, laittaa tuvanilaista kurkkulaulua soimaan ja kuvitella olevansa Mongolian aroilla.  

Maria Beslic


Tie 
itsensä omistamiseen 

Nuoruus on jokaiselle suurten muutosten ja haasteiden aikaa. Aikuistumiseen liittyvien kamppailujen koettelemukset kumpuavat usein tavalla tai toisella itsensä etsimisen sekä oman identiteettinsä rakentamisen kysymyksistä. Minäkuva on nykyään runsaasti keskustelua herättävä aihe myös sen vuoksi, että median tarjoamat ihanteet nostavat hyväksytyksi tulemisen kriteereitä yhä mahdottomimmille tasoille. Toisaalta terveen itsetunnon ja oman tien seuraamisen merkitystä on alettu korostaa jopa niinkin paljon, että epävarmuutta pidetään häpeällisenä. Minäkuvan muotoutuminen ei kuitenkaan ole yksittäinen tavoite tai maali, vaan elämän läpi jatkuva, muuttuva prosessi.  

Yksi omaa minäkuvaani vahvasti määrittävistä tekijöistä on kontrollin tunne sekä se, millaiseksi oman elämäntilanteeni koen. Sama aihe herättää pohdintaa varmasti monissa muissakin: kirjakauppojen hyllyt ovat nykyisin erilaisia elämänhallintaoppaita pullollaan. Kuitenkin liiallisesta varovaisuudesta ja kontrollin tarpeesta voi seurata paikalleen jämähtämisen ja kahlituksi jäämisen tunne. Uuno Kailaksen runon Verkossa (Purjehtijat, 1925) voidaan tulkita kuvaavan näihin kokemuksiin liittyvää ahdistusta. “Olen verkon silmässä kala. En pääse pois: / ovat viiltävät säikeet jo syvällä lihassa mulla.” Tällaiset elämää rajoittavat vankilat koen itselleni muodostuvan pakollisiksi juurtuneista päivittäisistä rutiineista sekä tietynlaisesta omaksumastani roolista ja asemasta. 

Runon kalaverkon tavoin elämälle, ajattelulle ja unelmille tulee osittain tiedostamattaankin asettaneeksi hyvin tiukat rajat perustuen siihen, mitä läheiset ihmiset tai yhteiskunta odottavat. Esimerkiksi perheen oletukset seksuaaliseen suuntautumiseen ja sukupuoli-identiteettiin liittyen lienevät kahlitsevia, viiltäviä verkon säikeitä itseni lisäksi monelle muullekin. Rajoittavaksi muuttuva hallinnan tavoittelu korostuu myös fitnesskulttuurissa ja laihuuden sekä terveellisen elämäntavan ihannoinnissa. Omaan minäkuvaani kyseiset mallit ovat nuoruuden aikana vaikuttaneet valitettavan paljon: kontrollin ja täydellisen kehon tavoittelu johti lopulta kamppailuun syömishäiriön kanssa. 

Vangittuna olemisen tunnetta vahvistaa entisestään nykyajalle tyypillinen vaihtoehtojen ja mahdollisuuksien runsaus. Tämän aiheuttaman voimattomuuden voi Kailaksen runoistakin tunnistaa: “Vesi päilyvä, selvä ja syvä minun silmäini edessä ois. / Vesiaavikot vapaat, en voi minä luoksenne tulla!” Minäkuvaa vahingoittaa tuntemus siitä, että kaikki houkuttelevat tilaisuudet tuntuvat olevan aivan käden ulottuvilla, mutta silti mahdottomia saavuttaa. Nyky-yhteiskuntien yltäkylläisyys synnyttääkin erityisen raastavan ristiriidan: toiset vaikuttavat elävän unelmaansa, kun taas itse ei millään onnistu löytämään pakotietä epätyydyttävästä arjen oravanpyörästä. Kuitenkin runon kalan näkemien “vapaiden vesiaavikoiden” voidaan tulkita kuvaamaan myös sitä, miten osittain olemme myös itse punomiemme verkkojen vankeja. Varttumisen myötä olen tullut huomanneeksi, että monet esteet ovatkin olemassa vain omassa ajattelussani. Rutiineja on mahdollista rikkoa, mutta ympäristön asettamien ihanteiden ja oletusten lomassa se vaatii usein suurta rohkeutta ja taistelutahtoa. Kyse on valitettavasti myös luonteesta: itse olen huomannut olevani hyvin varovainen, rutiinien ja henkilökohtaisen totutun roolin muodostaman mukavuusalueen rajojen sisäpuolella viihtyvä persoona. 

Median ja sosiaalisten verkostojen syöttämät ihanteet johtavat usein myös tuntemuksiin itseensä pettymyksestä sekä riittämättömyydestä. Näiden uhrina voidaan pitää Kailaksen runon puhujaakin: “Kuka rannan liejussa uupuu, hän pian uupukoon!” Maailmaamme kuvataankin nykyään myös suoritusyhteiskunnaksi, joka viljelee tehokkaasti toivottomuutta sekä loppuunpalamista. Kohtuuttoman korkeat odotukset ovat omiaan musertamaan myös minäkuvan. Itse koen olevani taipuvainen ylisuorittamiseen niin opiskelussa kuin muillakin elämänalueilla. Tämä johtaa usein liialliseen itsekrtitiikkiin sekä siihen, että lopulta mikään ei riitä. 

Kenties tärkein suorittamisen ja kahlitsevien odotusten kierteestä vapauttava voimavara on on oman identiteetin löytäminen sekä omien arvojen ja tavoitteiden tunnistaminen. Kaikkien ulkopuolelta tulvivien ihanteiden keskellä joutuukin pohtimaan sitä, ovatko omaksutut unelmat ja päämäärät lopulta omasta itsestä lähtöisin. Keinotekoisten roolien kertyessä todellinen minä saattaa tuntua katoavan, kuten runossa Identiteetti (sadeyö, 2015, <https://rakkausrunot.fi>): “minäkään en enää tiedä / olenko se joka kirjoitti tämän / vai se jonka he näkevät”. Omassa elämässäni olen kuitenkin onnekseni huomannut itsetunnon ja –tuntemuksen kehittyvän kokemuksen ja iän myötä osittain ilman tietoista ponnisteluakin. Erityisen suuri merkitys on koulu- ja työelämässä sekä muissa sosiaalisissa tilanteissa koetuilla onnistumisen tunteilla: yksikin hyvin onnistunut esitelmä luokan edessä saattaa karkottaa esiintymiskammon ja suuren osan huonosta itsetunnosta lopullisesti. Kun itsensä oppii hyväksymään, uskaltaa myös luottaa omiin päätöksiinsä ja seurata sydäntään. 

Itsensä etsiminen on kuitenkin usein ongelmallista tasapainoilua todellisen oman persoonan sekä ulkopuolelle näytettävän kuvan välillä. Myös tämä voidaan tulkita Identiteetti-runosta: “Olen keltaista ja valkoista / –silti hymyillen sanon / olen puoliksi kumpaakin –”. Omalla kohdallani tulkitsisin keltaisen värin edustavan huomiota herättävää, räiskyvää ja ulospäinsuuntautunutta persoonaa, jollaisen olen huomannut muille ihmisille pyrkiväni esiintymään. Sen sijaan valkoinen symboloi rauhallista, pohtivaa ja hiljaisempaa, mutta myös aidompaa ja puhtaampaa kuvaa itsestäni. Kuitenkaan kumpikaan näistä ei ole yksinään ainoa oikea, vaan runonkin kuvaamalla tavalla koen olevani jonkinlainen välimuoto kummastakin. Tiettyjen roolien olemassaolo tulisikin hyväksyä nimenomaan hymyillen kuten runossa, sillä tuskin kukaan kykenee olemaan täysin oma itsensä jokaisessa tilanteessa. Olenkin huomannut, että todellinen minä tulee esiin vain rakkaimpien ihmisten seurassa. Tämä auttaa myös huomaamaan, ketkä todella ovat ystävistä aidoimpia ja läheisimpiä. 

Minäkuvan eheytymiseen liittyvät myös kysymykset kateudesta ja itsensä muihin vertaamisesta. Nämä teemat ovat läsnä myös Kailaksen Verkossa-runossa: “Mikä autuus ois lohen kilpaveikkona olla!” Sosiaalisen median informaatiotulvan ansiosta ihmisillä lieneekin nykyään enemmän kadehdittavaa kuin koskaan aikaisemmin. Itsekin syyllistyn perustamaan minäkuvani liiallisissa määrin toisiin ihmisiin vertailuun. Usein tulee pohtineeksi myös sitä, miksi joku toinen ansaitsee kaikin tavoin paremmalta vaikuttavan elämän. Tämä ajatus voidaan johtaa myös Leena Laulajaisen runosta Ruohometsän väkeä (Satulintu lentää, 2003): “Miten syvät juuret suurimman puun, / jonka latvassa pesä on öisen kuun / niin huimaavan korkealla?” Muiden saavutukset saattavatkin vaikuttaa ulkopuolelta katsottuna huimaavilta, vaikka lopulta emme voi toisen elämää pätevästi arvioida. Minäkuvaan vaikuttaa tähän liittyen myös se, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin: jatkuva kateus ja pahantahtoisuus on lopulta myrkyllistä vain itselle. Olenkin vähitellen oppinut paremmuuden tai huonommuuden sijaan katsomaan yksilöllisiä eroavaisuuksia lempeämmästä näkökulmasta. Tämä ajatus välittyy Laulajaisen runon lopusta: “Veli koala, siskoni vompatti, /minä itse pikkuinen kolibri–”. Erilaisuus on siis rikkautta, vaikka itsensä toisinaan kokeekin poikkeavaksi ja joukkoon kuulumattomaksi. 

Loppujen lopuksi oman minäkuvani kehityksen polukka olen tällä hetkellä monien muiden nuorten aikuisten tavoin vaiheessa, jossa suurin haaste, mutta toisaalta myös tärkein kantava voima, on asioiden tekeminen pelkästään omaksi hyödykseen. Yhteiskunnan ihanteista ja suorittamispaineista tulisi itseensä suhtautua lempeän hyväksyvästi sekä todeta, että elämästä nauttimista ei tarvitse ansaita. Itsensä rakastaminen johtaa näin lopulta oman tien löytämiseen ja ahdistavista rooleista vapautumiseen. Tärkeintä olisi oivaltaa, että omistamme itse niin kahleemme kuin mahdollisuutemme. 

Johanna Kylén


Epätodellista, mutta hyvin todentuntuista

Valokuvan maailma on oma, itsenäinen kokonaisuutensa. Se kuitenkin heijastelee aina todellista maailmaa tarkasti valitusta näkökulmasta. Valokuvataide ei ole silti sidottu konkreettiseen maailman: kuvamanipulaatiolla todellisuuden rajoja voidaan venyttää vastaamaan taiteilijan skenaarioita. Tämän avulla valokuvaaja saa avattua yleisölleen epätodellisen mutta yllättävän realistisen maailman salat, jotka voivat herättää uusia tuntemuksia ja ajatuksia. Tähän tavoitteeseen yltävät esimerkiksi Erik Johanssonin kuvat, jotka käsittelevät maailmaa hyvin omalaatuisella tavalla.

Johanssonin valokuvassa Drifting Away (2013) on kuvattu lähietäisyydellä vedessä kelluva pallo. Kuvakulma on aivan pullon tasossa, puoliksi veden alla, mikä luo tunteen hitaasti uppoamisesta. Pullosta on vedenpinnan yläpuolella enää puolet, ja sen asento muodostaa nousevan diagonaalin. Tämä vahvistaa kuvan dynaamisuutta ja kuvan nimen ajatusta tuntemattomaan ajelehtimisesta.

Kuvan värimaailma on hyvin tumma: pullon alla vellovassa vedessä on pimeää ja taivaalle on kerääntynyt myrskypilviä. Kuvaa dominoi siis uhkaava ilmapiiri. Toisaalta tummuudelle nousevat kontrastiksi taivaanrannassa pilkottava valo ja pulloon ahdettu pieni kylä. Kylässä on aurinkoista, mutta talot ovat enää juuri ja juuri pinnan yläpuolella.

Vedessä poukkoilevaa pulloa ja sen sisällä olevaa kylää voisi pitää onnellisuuden symbolina. Pullon sisällä oleva idyllinen maisema on kenties vertaus elämän onnesta, joka pullopostin tavoin ajautuu rantaan tuntemattoman löydettäväksi. Pullon täytyy kuitenkin ensin selvitä elämän myrskyisästä merestä.

Toisaalta sameaan veteen heitetty pullo muistuttaa roskaamisesta. Onko kylä sittenkään vertaus muovipullon sisälle vangiksi jääneestä yhteiskunnasta, joka vajoaa vääjäämättömästi kohti saasteista pohjaa? Lopulta luonnollinen ja rauhallinen maisema tukehtuu muoviin, jota kertyy jatkuvasti maailman meriin uskomattomissa määrin. Pullo on jo puoliksi upoksissa, mikä kertoo symbolisesti paljon.  Toisaalta taivaanrannassa näkyy häivähdys valoa, uusi alku, eli kaikkea toivoa ei ole välttämättä menetetty.

Myös Johanssonin kuvassa Imminent (2016) on hyvin uhkaava tunnelma. Kuvassa etualalla on pieni kylä laaksossa, jota varjostaa kukkulalla tasapainoileva maalohkare. Valon jakautuminen on erittäin huomattava piirre kuvassa. Kylä nimittäin kylpee hennossa aamuauringossa, kun taas lohkare on verhoutunut salamyhkäisen tummiin pilviin. Lisäksi kylän alue on vehreä ja hedelmällinen, mutta sävyt tummenevat upeasti kohti reunoja.

Kuvaan syntyy kontrasteja myös monista muista seikoista. Esimerkiksi muodot ovat pehmeitä ja pyöreitä ja luovat näin harmoniaa. Kuvan asetelma on kuitenkin kaikkea muuta kuin harmoninen: Yleensä kuvissa kevyimmäksi jäävä yläkulma on lohkareen takia tässä kuvassa kaikkein raskain. Taas painavimpana pidetty oikea alakulma on hyvin kevyt. Tämä tekee kuvasta epästabiilin, jolloin lohkareen vierähtäminen kuvan päälle tuntuu välittömältä uhalta. Myös kuvan laskeva, lyyrinen diagonaali on täysin ristiriidassa tapahtumien kanssa.

Nimensä mukaan kuva kertoo siis välittömästä vaarasta. Kuvan kylä jatkaa näennäisen huoletonta elämäänsä, vaikka sitä varjostaa valtava lohkare. Kenties tällä kuvaaja haluaa korostaa sitä, että elämäämme varjostavat monet uhat, jotka sivuutamme jokapäiväisessä elämässä. Jatkamme siis arkista elämäämme, vaikka ydinsodan uhka ja ilmastonmuutos työntävät vertauskuvallista lohkaretta yhä lähemmäksi. Useissa maissa ympäristön väärinkäyttö saa kirjaimellisesti kukkulat sortumaan kylien päälle. Kuvan heikolta näyttävä tasapaino voi horjua minä hetkenä hyvänsä, mikä pätee myös todelliseen elämään.

Johanssonin kuvassa Impact (2016) on hyvin erilainen maisema. Kuvan peilityyni järvi ja veneestä nouseva mies luovat äkkivilkaisulla kuvasta hyvin rauhallisen vaikutelman. Värimaailma on luonnollinen ja vaaka. Kuvan yläosan lempeät pilvenhattarat ja tyyni järvi saavat kuitenkin vastakohdakseen kuvan alalaidan sirpaleet. Järven vesi ei nimittäin iskeydy aaltoina rantaan, vaan ulappa vaihtuu vähitellen peilin sirpaleiksi. Niiden terävät kulmat saavat aikaan kontrastin muiden kuvan muotojen kanssa. Kun kuvaa katsoo tarkasti, voi huomata säröjen jatkuvan järven halki aina taivaalle saakka. Rannalla myös lojuu kuolleita kaloja.

Eräs suomennos kuvan nimelle on ”vaikutus”. Kenties kuvan pirstoutunut järvi ja kuolleet kalat viittaavat ihmisen vaikutukseen: järven herkkä tasapaino on rikottu. Luonnollisen kaunis järvi on rikottu palasiksi, ja veneilyä katsoo tätä kummastellen. Ehkä Impact eli ”isku” kuvaakin luonnon ja ihmisen törmäystä. Törmäyksessä kärsii luonto, ja pirstoutuminen jatkuu yllättävän pitkälle.

Erik Johanssonin kuvissa yhdistyvät valokuvan kauniit elementit sekä muokkauksella lisätyt, puhuttelevat yksityiskohdat. Vaikka kuvat eivät täten ole täydellisiä kopioita todellisuudesta, ne tuovat katsojalle jotain aivan uutta. Johanssonin omia sanoja mukaillen: kuvat eivät jää hetkiksi, vaan niistä tulee ajatuksia.

Ilona Kaisti

 

Pilapiirros pilalla ja osuvalla ivalla

Poliittinen parodia on lajina vaikea. Kärjistämällä ja karikatyyreillä on helppoa havahduttaa – mutta samalla reseptillä on valitettavan vaivatonta harhaanjohtaa äänestäjäkuntaa moniulotteisten ongelmien äärellä. Esimerkit tässä taitolajissa enemmän ja vähemmän menestymisestä tarjoavat Seppo Leinosen ja Ville Rannan pilapiirrokset.

Suomessa ja Ranskassa pilapiirtäjänä mainetta niittäneen, oululaisen Rannan piirros kuvaa poliitikkojen hyökkäystä: taustalla tyrskyävä meri ja tummanpuhuva taivas ovat näyttämönä varsin tutunoloiselle kohtaukselle. Vaalea neito on hädässä, kahden eduskunnan televisioidulta kyselytunnilta tutunnäköisen miehen repiessä perustuslakia neidon käsistä.  Onpahan toinen näistä keskiluokkaisista, -ikäistä ja –vartalolihavista sankareista iskenyt hampaansakin lakikokoelman kulmaan. Piirroksen etualalla tuon täydentää vielä yksi siankärsäinen kansan syvien rivien puolesta puhuja, joka itkuisesti osoittaa Suomi-neitoa symboloivaa, perustuslaista kamppailevaa naista ja ulisee: ”Politisoitunut eliittiakka!” Albert Edelfeltin kaksipäisestä kotkasta keskimääräisiksi kansanedustajiksi vaihtuneet ukkelit murisevat taustalla. Intertekstuaalisesti viitataan poliittisen kritiikin kruununjalokiveen, George Orwellin Eläinten vallankumoukseen: poliittisen pelin sikamaisuus saa miehet muistuttamaan sorkkaeläimiä ulkonäköä myöten. Kritiikin piikki osuu suhteellisen hyvin edustettuun osuuteen maamme valtaapitävien joukossa: strategianaan populistiset, unelmahötön vastustamiseen erikoistuneet edustajat. Rannan karikatyyri on yliampuva, mutta diskurssia myöten tunnistettava. ”Politisoitunut eliittiakka” kuulostaa naisvihamielisyyttään myöten luontevalta jatkumolta kukkahattu-täti – nimityksen moderneille muunnelmille fillarikommunismista punavihervassariin.

Siinä missä Rannan piirros on julkaistu tunnetussa, poliittisesti sitoutuneempaa mediaa edustavassa Demokraatti-lehdessä (10.1.2017), on Seppo Leinosen piirroksia (2015) julkaisukanavassa Sepponet-sivusto. Piirroksessa pääministeri Juha Sipilä saattelee Sukupuutto-nimisen rakennuksen ovesta sisään saimaannorppaa, liito-oravaa ja niinikään uhanalaista valkopäätikkaa seuranaan pingviiniksi personifikoitu ympäristöministeriö lausuen: ”Voitteko siirtyä hiukan remontin tieltä? Laitamme Suomen kuntoon!” Taustalla häämöttää valtaisa, piipustaan mustaa savua ulos puskeva työkone, jonka mäntyjä kuin tulitikkuja kaatavaan puskuriin on kirjoitettu ”ремонт”, remontti. Vaaran tuntua kummasti lisäävä kyrilliikka viestii, että ympäristöuhka tulee itänaapurin suunnalta. Vaikka tarkemmin ei uhan laatua eritellä, voisi sen perustellusti olettaa liittyvän Olkiluodon ydinvoimahankkeeseen, josta on vetovastuuta venäläisellä valtionyhtiö Rosatomilla: Vuodelta 2015 tuskin löytyy suurempaa Venäjän ja luonnonsuojeluun liittyvä rakennusprojektia. Tämä asettaa Leinosen piirroksen informaatioarvon kyseenalaiseen valoon.

Fennovoimaloiden piipusta kun ei tuprua muuta kuin jäähdytykseen käytettävää vesihöyryä – ja vaikka tämä vesihöyry nyt aiheuttaisikin suomalaisen massasukupuuton, on uhanalaisten lajiemme rinnastus piirroksessa jo sukupuuttoon kuolleina lajeina esiteltyihin dodoon, muuttokyyhkyyn, pussihukkaan ja villakarvamammuttiin melko erikoinen. Näistä lajeista jokainen kuoli liiallisen metsästyksen vuoksi – saimaannorppaa, jonka kappalearvoksi on määritelty lähestulkoon 10 000 euroa, uhkaa ennemminkin dioksiinien rikastuminen ravintoverkoissa ja vähälumiset talvet kuin metsämiehen ansa. Liito-oravaa ja valkopäätikkaa puolestaan vaivaa tehometsätalous, jonka suosima suoran männyn monokulttuuri raivaa tieltään luonnontilaista metsää, joka on molempien lajien ihanteellinen elinympäristö.

Sen sijaan, että Leinosen piirroksessa kritiikki kohdistuisi uhanalaisiin lajeihin kohdistuviin todellisiin riskitekijöihin, kritiikki on epämääräistä ja vetoaa lähinnä ihmisten tuntemuksiin Venäjän luomasta uhkasta, Sipilän talouskasvua priorisoivasta politiikasta ja siihen yleiseen epämääräiseen käsitykseen, että eliölajien sukupuutto on jollain tasolla aika huono juttu. Onnistuneimmillaan Leinosen kritiikki on ehdottomasti piirroksen otsikossa ”Luonnonvararikkoministeriö”. Nimi viittaa ihmisen luontosuhteeseen hyödyntävänä ja kuluttavana. Sanaleikki vararikosta on terävä. Se muistuttaa, ettei uusiutuvuus tarkoita edes teoriassa loppumattomuutta.

Osuva kritiikki pukee sanoiksi tai kuvaksi sen, minkä kaikki jo tietävät, mutteivat aktiivisesti tiedosta. Vaikka tehokeinot ovat kovassa käytössä, on pilkan kohteen oltava tunnistettava; ja ennen kaikkea tosiasioihin, vaikkakin kärjistettyihin sellaisiin, pohjautuva. Ville Rannan kritiikki ottaa kantaa niihin politiikan toimijoihin, jotka haluaisivat vauhdittaa päätöksentekoa ohittamalla sellaisia muotoseikkoja kuten perustuslaki, jolle kaiken muun lainsäädännön tulee pohjautua. Vaikka juuri siitä syystä, että käynnissä on poikkeustilanne, ei perustuslakia voi sivuuttaa.

Vuoden 2008 kuplan puhkeaminen ja syksyn 2016 turvapaikanhakijatungos ovat juuri niitä tilanteita, jolloin on aika tavata perustuslakia vielä tavallistakin tarkemmin. Hyvyys on helppoa, kun kompromisseille ei ole tarvetta; vasta, kun tälle puolelle rajaa kertyy hylättyjä Ladoja, tai puolet väestä haluaisi liittyä uuteen utopialiittoon, punnitaan inhimillisen oikeuden toteutuminen.  Pienimpään yhteiseen nimittäjään vetoaminen on perusteellista argumentointia helpompaa ja asetta olisi lakikirjaa kevyempi kantaa.

Poliittinen satiiri on parhaimmillaan peloilla pelailua, se on lapsi, joka tekee huomion vaatteiden puutteesta. Pahimmillaan se on pelottelua, ja jos iva osuu liian lujaa väärään kohteeseen, saattaa ehdoin tahdoin tai tiedon puutteesta upottaa jotain arvokasta.

Maija Turunen

 

Kun kieli kansan kokoon liimasi – erään äidinkielen tarina vuoden 2117 Suomessa

Vuoden 2117 Suomessa, äidinkielen ja kirjallisuuden tunnilla vanha, vanha humanisti naurahtaa, penkoo kulunutta kassiaan. Läpikuultavan ihon peittämät kädet nostavat esiin liimaselkiä, nahkatakkeja, hapertuvaa paperia. Kunnioitus vallitsee lapsien joukossa, kun arvovieraat kiertävät kädestä toiseen, huulet maistelevat kansien tavuja ässät maitohampaiden rakojen välistä suhahdellen: Ka-le-va-la, Seit-se-män vel-jes-tä, Muu-mi-laak-son mar-ras-kuu. Kirjojen kieli on vanhaa ja vaikeaa, harva ymmärtää enempää kuin muutaman sanan ja vaatii pinnistelyä saada selvää lauseesta. “Mitä lienee tarkoittaa?” kysyy ensimmäinen. Toinen ihmettelee sanojen perään liitettyjä täysin vieraita kirjainrykelmiä, unohdettuja sijamuotoja. Kolmas tökkää vieruskaveriaan kylkeen, sihahtaa virne huulillaan: “Sinä mullisaukon poika!” Lauma kokoontuu yhteen mysteereitä avaamaan, tarinoita tulkkaamaan ja tunnin lopuksi he kirjoittavat hamppupaperille oman versionsa kotiinvietäviksi.

Vielä sata vuotta sitten samoilla kaduilla liehuivat liput täynnä graafikon tulkitsemia hymyileviä kasvoja, sana yhdessä julisti juhlavuoden teemaa, ihmiset kävelivät yksin töihinsä. Äidinkielen tunti kävi siistissä luokkahuoneessa, opettaja heijasti taululle muistiinpanoja retoriikan keinoista, oppilaat kirjoittivat vihkoihinsa, miten mainos vetoaa kuluttajaan. Kirjallisuus voi paksusti murroksessaan, jossa se haki uusia kohderyhmiä, uusia alustoja, uusia rahalähteitä huimaavaa vauhtia. Lapset puhuivat kieliä, joka päivittäin löysi uusia sanoja, yksinkertaistui suuhun sopivaksi, siirtyi paperilla ensin kaunokirjoituksella tulkiten, sitten tekstaten, lopuksi koneen näppäimistöllä näpytellen. Rauhan aikaa ei kuitenkaan kauaa kestänyt, kun ihmiskunnan hulluimmat vuodet alkoivat: likaista sotaa käytiin köyhimpien maiden maaperällä suurten valtioiden ikuisena köydenvetona, ilmastonmuutos ja konfliktit laittoivat liikkeelle historian suurimmat kansainvaellukset, maailman resurssien loppuminen pakotti vanhan yhteiskuntarakenteen sortumaan, ei jättänyt tilaa kärsivien niskoilla seisoville lihaville kulutusyhteiskunnille. Sitä samaa tietä sai sortua Suomenkin entinen valtio, omituinen maakaistale täynnä korkeaa koulutusta, suurta kulutusta ja satunnaisia omiin kupliinsa eristäytyneitä ihmisolentoja.

Uusi alku on päässyt kuitenkin jo hyvään vauhtiin vuonna 2117. Ihmiskunta on kompuroinut läpi suurimpien inhimillisten kärsimysten, joutunut miettimään itsensä uudestaan. Tarkka oli vaaka kun mietittiin, voitaisiinko narsisimi säilyttää, löytyisikö vielä käyttöä rahalle, arvottomille numerosarjoille vanhoilla palvelimilla, onko uutta auringon alla. Monesta jouduttiin luopumaan, mutta muutama vakio säilyi. Yhteistyö ja altruismi ovat nousseet ihmislajin elinehdoksi karuissa olosuhteissa ja kulttuurien uudessa sulatuskattilassa. Vuoden 2117 suomalainen on siis joutunut hylkäämään perinteisen mykkäkoulukulttuurin ja opetellut uuden ajan tavoille, jossa leipään lisätään puolet merilevästä, kun naapurin sadon vie tulva. Tällaiseen rakoon onnistui ujuttautumaan myös aivan uusi kukoistus ihmislajin ominaispiirteelle, eläimestä meidät erottavalle omalle kielelle ja sen kirjallisuudelle.

Uuden suomalaisen puu kasvaa pohjolassa, vaikka hänen juurensa ovat läpi maapallon ja tätä hänen kielensä heijastaa: vuoden 2117 suomen kieli on muuttunut, ottanut vaikutteita, sopeutunut muutokseen ja siten hengissä säilynyt puhujiensa suussa. Lainoja on otettu ympäri maailmaa, kenties kieleen on kehittynyt vakiintunut futuurirakenne, sinä-passiivi, vino pino sanoja kiinasta, espanjasta, hepreasta, kenties siitä on jäänyt pois sijamuotoja, vokaalisointu, moduksia. Kirjoihin ei enää voida tuhlata olemattomia paperiarkkeja ja painokoneita, vaan niiden sanat elävät ihmisten suissa, roskista pelastetuilla rätisevillä näytöillä, muodostavat tarinoita, runoja, historiaa ja ihmisluonnon tarkimpia luotaimia. Monikulttuurisessa uudessa yhteiskunnassa kirjallisuus saa luvan kantaa kaikkien ääntä, tuoda esiin miljoonia näkökulmia, olla kaikille sormien ulottuvilla. Puhutuissa kertomuksissa, loitsuissa, arvoituksissa elää uudelleen syntynyt suomalainen runonlaulannan perinne, unohtamatta modernimpia kirjallisuuden pieniä keksintöjä: ajatuksenvirtaa purkaa ahdistuneen mieltä, proosaruno kukoistaa hiilellä piirretyissä tarinoissa vanhan parkkitalon betonissa. Kirosanoissa vedotaan kaikkien mantereiden jumaluuksiin, taruissa tasaveroisena löytyvät niin Vänämöinen kuin Kekkosen Urhokin.

Vuonna 2117 ovat äidinkieli ja kirjallisuus saaneet myös uuden merkityksen ja elävät renessanssissaan. Siinä missä kieli ja sen muodostava muuri oli murrosaikaan jykevä kommunikaation este, liimaa se nyt vanhalla Suomen maalla asuvat ihmiset yhteen riippumatta siitä, ovatko sukujuuret Karjalasta vai Kiinasta. Vanhojen aikojen äidinkielen opintojen taidot ovat kasvaneet arvoon arvaamattomaan – kuin hyperindividualistinen pehmokapitalistien yhteiskunta romahtaa, on ihmisen selviytyäkseen pakko toimia ryhmässä, eritellä ja ymmärtää, tulkita ja argumentoida, ottaa kantaa ja hiljentyä kuuntelemaan toista. Yhtä lailla uudet suomalaiset tarvitsevat tarinoitaan hahmottaakseen maailmaa, ymmärtääkseen itseään ja toista, muistaakseen menneen ja toivoakseen parempaa tulevaa, nauttiakseen elämän pienistä kulttuurielämyksistä. Todellinen äidinkielen ja kirjallisuuden taitaja tunnistetaankin tällöin arjen ja yhteisön todellisena tukipilarina, ihmisluonnon tulkkina. 

Vuonna 2117 on oma äidinkieli, uuden suomalaisen suuhun ja sydämeen sopiva, aina vain suurempi pala selviytyneen identiteettiä. Vuonna 2117 vanha humanisti kerää menneisyyden kirjat talteen jakaakseen ne seuraaville sukupolville, yhdistääkseen ne oman aikansa kirjallisuuteen ja kieleen. Siinä samalla hän jatkaa meidän nykyhetken suomalaisten perintöä luoden vanhasta uutta ja kasaten omalta osaltaan alati jatkuvaa, alati muuttuvaa, alati kasvavaa perintöä suomalaisen äidinkielen ja kirjallisuuden historian seuraaville vuosisadoille. Tässä minä tulen häntä omalla osallani auttamaan, vaikka olen silloin jo ydinsäteilyn, virusepidemian, ehkä ikäni alle sortunut: minun ääneni saa hänenlaistensa ansioista kaikua vielä äidinkielessäni muiden suomalaisten äänien taustalla sen saman perinnön osana, joka ei kuole, ei unohdu ennen kuin viimeinen mieli, suu, sielu tästä maasta sammuu. 

Sonja Niemi

 

Kirjoitan – siis olen

Kirjoittaminen on minulle tapa ajatella. Muistikirjani täyttyvät tehtävälistoista ja merkinnöistä päivän tapahtumista, puhelimeni muistioon syntyy novelleja pikaruokapaikoissa. Olen kirjoittanut säännöllisesti 11 – vuotiaasta; runoja, novelleja, omituisia unia, rönsyileviä muistiinpanoja. Kirjoittaessa tekstit selkeyttävät ajatuksia. Myöhemmin ne taas kertovat ja muistuttavat siitä, kuka olin joskus vähän aikaan sitten, lopulta paljon kattavammin kuin viime talvena vaniljalattestani räpsimäni kuvat. Kirjoitan – siis muistan.

Kirjoitan – siis hukun massaan. Kustantamoille lähetetään Suomessakin pinokaupalla käsikirjoituksia, joista vain häviävän pieni osa päätyy julkaistuiksi, saati laajasti huomatuiksi. Internet tarjoaa verrattain helpon väylän kirjoitusten julki saamiseen, mutta helppoa se on kaikille muillekin: vaikka kuva valtaa, kirjoitetun tekstin määrä on niin valtava, että hyväkin teksti hukkuu helposti informaation virtaan. Huomion herättäminen on taidon lisäksi kiinni myös tuurista, mutta toisaalta, jos kirjoittaminen on elämäntapa, ei siitä välttämättä tarvitse saada tunnustusta. Kirjoitan joka tapauksessa, se on turvallista, tavallista.

Kirjoittaminen on poliittista. Toimittajia vangitaan päättäjien arvostelusta, suurvallan johtaja sulkee suurten lehtien edustajia ulos tiedotustilaisuuksista, nainen joutuu kulttuuriministerin mustalle listalle, koska hän on kirjoittanut kirjan, jonka päähenkilö haluaa muuttua kasviksi. Sananvapaus ei ole 2010 – luvulla kaikkialla itsestäänselvyys, ja sielläkin, missä sananvapaus on ollut voimassa jo pitkään, joudutaan sen tuomasta vastuusta vääntämään kättä. Eikä oikeutta kirjoittaa ole ilman luku – ja kirjoitustaitoa. Vaikka luku – kirjoitustaidottomien määrä onkin vähentynyt äärimmäisen köyhyyden rinnalla, ja esimerkiksi tyttöjen koulunkäynti on yleistynyt, ei tilanne ole vielä täydellinen. Kirjoitan – olen etuoikeutettu.

Mahdollisuus kirjoittaa ei rajoitu myöskään pelkkään taitoon tai oikeuteen ilmaista ajatuksiaan, sillä vastaan tulevat myös aika ja raha. Näin etukäteen en toki voi tietää, miten aikataulut minua tulevaisuudessa heittelevät, mutta uskalla taloustilanteesta huolimatta luottaa siihen, että pystyn elättämään itseni tekemättä kolmea alipalkattua työtä ja järjestämään aikaa myös itseni ilmaisemiseen. Suomessa voisin kokopäiväisenä kirjailijana jopa hakea apurahaa, eikä minun välttämättä tarvitsisi hankkia itselleni puolisoa rahoittamaan taiteellista elämäntapaani. Joskus kirjoittamalla eläminen olikin haaveni, mutta niin kauan kuin kukaan ei maksa muulle kirjoittamisesta, ei kenelläkään ole myöskään mitään sanottavaa siihen, mitä kirjoitan.

Kirjoitan – olen itsekäs. Rakentelen pilvilinnoja, pyörittelen sanoja, muokkaan niistä oman universumini, jonka vain muutama lopulta näkee. Kertooko kirjoittaminen enemmän rikkaasta sisäisestä elämästä vai itseriittoisuudesta? Ehkä se, mikä voi näyttää epävarmuudelta, onkin vain haluttomuutta olla näkyvillä? Oman päänsä sisällä voi hyvin olla kenen tahansa maailmanluokan kirjailijan mantteliperijä, kuka tahansa Oscar Wildesta J.K Rowlingiin. Tai ehkä pöytälaatikkoon runoilija on haavemaailmansa Sappho, nero, jonka koko tuotannon loistoa nykymaailma ei koskaan tule näkemään. Jos kirjoittaa vain itselleen, ei kukaan muu voi tulla avostelemaan. Oman maailmansa, itsensä, voi rakentaa vain itselleen.

Eikä kukaan silti ole niin kriittinen tekstiä kohtaan kuin kirjoittaja itse. Kirjoittaminen on ajatusten siirtämistä paperille, ja vain kirjoittaja itse näkee kriittisen eron suuren idean ja paperille päätyneen tekeleen välillä. Jos kirjoittamisen tuntee olevan tärkeä osa identiteettiään, kritiikki on usein erityisen suurta. Sielun vuodattaminen paperille on ehkä hivenen dramaattinen ilmaus, mutta ei pahimmassa tapauksissa ole kaukana totuudesta.

Kirjoittaminen vie voimat. Riippumatta siitä, haluanko sanoa jotakin painavaa, vai pelkästään asetella sanani kauniisti, tiedän, että lyhyeenkin tekstiin saa kulumaan aikaan tuntitolkulla. Tuntemani kirjoittajat tuskailevat kirjoittamisen vaikeutta, vaikka heillä on vuosien kokemus: taitojen myötä myös vaatimukset kasvavat, eikä täydellistä ajatusta voi kutsua valmiiksi ilman loputonta hiomista ja muokkaamista, sanamäärätavoitteiden jahtaamista, ilman unettomia öitä avonaisen word-tiedoston edessä ja jumiutuneita hartioita aamulla. Pelkkä aloittaminen on vaikeaa, mutta lopettaakaan ei voi, sillä mitä kirjoittava ihminen ajatuksillaan muuten tekisi?

Vaikka välillä kirjoitan vähemmän, en pääse silti eroon ajatukseni muokkaamisesta näkyviksi, sillä käytän suuren osan vapaa-ajastani piirtämiseen. Jos kuvat ovat tekstejä, ei ero piirtämisen ja kirjoittamisenkaan välillä voi olla lähtökohdaltaan kovin suuri. Esimerkiksi japanin kielessä verbikin on sama- ilmaisu piirtämiselle on sanatarkasti käännettynä “kuvien kirjoittamista.” Kumpikin on pohjimmiltaan todellisuuden enemmän tai vähemmän todenmukaisesti kuvaamista ihmisen oman näkökulman läpi. Piirrän – siis kirjoitan.

Kirjoittaminen on voimavara. En enää osaisi elää ilman kirjoittamista sen jossain muodossa. Kirjoittaminen on muistutus, niin asioista, joita olen tehnyt, kuin myös asioista, joita minun pitää tehdä, ja asioista, joita pystyn tekemään. Kirjoittaminen on todiste siitä, mitä tunnen ja ajattelen – todiste siitä, että olen.

Siina Sipilä

 

Ajankohtainen historia

Suomen täyttäessä sata vuotta on hyvä muistaa itsenäisyyteen johtanut kehitys. Monilla palautuu mieleen historian tunnin dokumentit Suomen irtautumisesta sortoa harjoittaneen Venäjän vallan alta, ylpeyttä herättänyt talvisota ja siitä seuranneen jatkosodan vaiheet. Muistissa voi myös olla kylmän sodan aikainen suomettuminen, Kekkosen ja Paasikiven linja sekä tasapainottelu idän ja lännen välissä. Onko tässä kaikki tarvittava tieto, jonka avulla Suomen kansalainen voi pitää itseään historiaa tuntevana ja osaavana yksilönä?

Kirsi Vainio-Korhonen käsittelee kolumnissaan “Mitä koulun historia on?” (Turun sanomat 23.1.2016) lukion historian opetusta ja siinä olevia puutteita. Kolumnin keskeinen teesi on Vainio-Korhosen käsitys siitä, että koulussa tapahtuvan historian opetuksen tulisi tukea nuoren kehitystä aktiiviseksi yhteiskunnan jäseneksi, joka tietojensa avulla pystyy ottamaan kantaa erilaisiin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin. Erityisen merkittävänä Vainio-Korhonen pitää Suomen historian tuntemusta, johon kuuluu muutakin kuin vain sotahistorian vaiheet. Mitä muuta meidän sitten tulisi tietää oman kotimaamme kehityksestä?

Suomen esihistoriaa käsittelevällä vapaaehtoisella lukion historian kurssilla käydään läpi Suomen muodostumista viimeisimmän jääkauden jälkeen aina 1800-luvun autonomian alkuun asti. Kurssin keskeistä antia on Suomen kehittyminen erilaisten vaiheiden kautta. Ajankohtaiseen kansalaiskeskusteluun osallistuminen tuskin kuitenkaan tulee edellyttämään kiukaisten ja kampakeraamisen kulttuurin erojen selittämistä. Tiedot voivat tarjota hedelmällisiä keskustelua esihistoriasta kiinnostuneelle, mutta välttämätön kansalaistaito ne eivät ole.

Suomen kehittyminen osana Ruotsia lähes 700 vuoden ajan puolestaan pitää sisällään vaiheita, jotka mielestäni jokaisen suomalaisen olisi hyvä tuntea. Ruotsin vallan aikana Suomea kehitettiin niin alueellisesti kuin hallinnollisestikin. Kyseisen kurssin Vainio-Korhonen kertoo kolumnissaan olevan peräisin 1800-luvulta, jolloin Suomen historian opetusta leimasi pyrkimys luoda kansallista identiteettiä korostamalla maan kehityksen suuria ja sykähdyttäviä hetkiä. Itse en kuitenkaan kokenut kurssin erityisesti romantisoivan suomalaisuutta, vaan uskon että sain Suomen kehityksestä realistisen kuvan. Suurtekojen korostaminen lienee kuitenkin

oikeutettua 1800-luvulla, jolloin venäläistämistä vastaan tarvittiin yhtenäisen kansan rintama. 

Vainio-Korhosen mukaan monipuolinen historian tuntemus on edellytys yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumiselle. Hän viittaa ajankohtaiseen kysymykseen perheen rakenteesta, jossa ydinperhettä on puolustettu historiaan vedoten. Argumentti kuitenkin luhistuu kasaan sen historiallisen epäpätevyytensä vuoksi. Tasa-arvoista avioliittolakia ei siis voi kritisoida historian kautta. Olen samalla linjalla Vainio-Korhosen kanssa siinä, että historian laaja tuntemus on avain yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Kukaan tuskin ottaisi tosissaan kylmän sodan ja talvisodan keskenään sekoittavaa henkilöä, varsinkaan jos kyseessä on poliitikko tai joku muu vaikuttamaan pyrkivä ihminen. Historia tarjoaa myös perspektiiviä erilaisiin ongelmiin, ja sen kautta voi sekä peilata nykyistä tilannetta että pohtia eri valintojen vaikutusta tulevaisuuteen.

Ajankohtaisen kolumnista tekee uusi opetussuunnitelma, jossa historian toinen kurssi lähtee pakollisten kurssien joukosta pois. Kurssi käsittelee eurooppalaisuutta erityisesti kulttuurin näkökulmasta. Vainio-Korhosen esimerkki perhekysymyksessä osoittaa kulttuurisen historian olevan yhtä tärkeä kuin poliittinen historia. Toisin kuin Vainio-Korhonen, joka pitää erityisessä arvossa suomalaisen historian tuntemusta, mielestäni sen lisäksi on syytä olla perillä myös maailmanhistorian keskeisistä tapahtumista. Eurooppalainen ihminen –kurssin poisjääminen merkitsee antiikin kulttuurin, renessanssin sekä valistuksen jäämistä pimentoon sellaiselle opiskelijalle, joka suorittaa vain lukion pakolliset historian kurssit. Merkittävien historian vaiheiden tunteminen on osa yleissivistystä, ja siten myös meidän suomalaisten edellytys kansalaiskeskusteluun osallistumiselle.

Jaan Vainio-Korhosen näkemyksen siitä, että perinteisen sotahistorian korostaminen tarjoaa liian suppean kuvan historiasta. Nykyisellä opetussuunnitelmalla korostetaan kuitenkin valtiollisia vaiheita kulttuurin kustannuksella. Pakollisina säilyy muun muassa historian neljäs kurssi, joka keskittyy Suomen itsenäisyyden aikaan puhtaasti valtiollisesta näkökulmasta. Yhteiskunta ei rakennu vain sodista ja rauhasta, vaan sen muodostaa yksilöt ja heidän tarinansa. Yksilöiden sivuuttaminen historian kirjoissa merkitsee myös kulttuurin väheksymistä.

Suomi viettää tänä vuonna juhlavuottaan, ja kotimaamme historia on erittäin ajankohtainen teema. Suomen valtion muodostaa suomalaiset, jotka ovat yhdessä rakentaneet entisestä Venäjän keisarikunnan maakunnasta pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Lukion historian opetuksen olisi hyvä kehittyä suuntaan, jossa valtiollisen kehityksen ja sotahistorian lisäksi huomioidaan myös pitkällä aikavälillä tapahtuneet kulttuurilliset muutokset. Ehkäpä parilla sanalla voisi mainita myös yksilöiden suurteoista ja suomalaisesta sisusta – niiden pohjalta suomalaisuus on rakentunut.

Minna Virsu

 

Ilman pelkoa emme olisi täällä

Aamulla lehteä lukiessani huomaan lattialla vipeltävän hämähäkin lähestyvän vauhdilla. Sydämeni syke nousee silmänräpäyksessä, kädet alkavat täristä, umpirauhaset pumppaavat verenkierron täyteen stressihormoneja ja aika tuntuu pysähtyvän, mutta vain hetkeksi. Syntynyt pelkoreaktio valtaa mielen ja kehon, vaikka pelon aiheellisuudesta voidaan olla montaa mieltä. 

Biologia puhuu pelon puolesta. Evoluutio on aikojen saatossa ohjannut niin ihmiset kuin monet eläimetkin pelkäämään. Monille ihmisille yhteisiä pelon kohteita ovat juuri hämähäkit ja käärmeet. Nämä eläimet voivat uhata henkeä myrkyllisyydellään, joten niiden pelkääminen edistää selviytymistä ja mahdollistaa evoluution näkökulmasta tärkeimmän tehtävän eli suvun jatkamisen ja geenien siirtämisen eteenpäin. Evoluutio olisi karsinut pelkoreaktion pois, jos se ei olisi tarpeellinen. 

Pelon neurobiologiaan liittyy vahvasti mantelitumakkeen aktivoituminen, josta seuraa toimintavalmius uhkaavasta tilanteesta selviämiseen. Pelko aktivoi sympaattisen hermoston ja lisää stressihormonien, kuten kortisolin ja adrenaliinin eritystä. Keho valmistuu “taistele tai pakene” -tilanteeseen. Pelko muistuttaa biologisesti stressireaktiota. Parantaisiko siis sopivissa määrin oleva pelko myös suoritusta? Toisaalta pelosta selviämiseen muodostuneet monimutkaiset reaktiot viittaisivat vahvasti pelon olevan kuokkavieras muiden emootioiden juhlissa.

Kuten vanha sananlasku “joukossa tyhmyys tiivisty” osoittaa, tunteet ja toimintatavat tarttuvat helposti ryhmässä. Jopa pienestä, muutaman henkilön pelosta voi seurata suuren ihmisjoukon sisäinen kaaos ja paniikki. Ajoittain uutisissakin esiintyy kertomuksia keikoista ja jalkapallo-otteluista, joissa pelon ohjaama käyttäytyminen on johtanut jopa kuolemiin väkijoukossa. Pelko siis motivoi ja ohjaa ihmisten toimintaa. Joukossa syntyneen pelon seurauksena on usein itsekeskeinen käytös, jolloin oma turvallisuus ja omat tarpeet menevät muiden ihmisten edelle. Samalla pelko kuitenkin yhdistää ihmisiä. Luonnonkatastrofin sattuessa huolehditaan ensiksi itsestä ja läheisistä, mutta sen jälkeen ihmiset kerääntyvät yhteen ja auttavat toisiaan. Yhteinen pelon kokeminen auttaa ymmärtämään toisia ja herättää auttamishalun. Sama periaate näkyy myös sodan aikana tehdyissä liittoutumissa, sillä yhdessä toimiminen parantaa selviytymismahdollisuuksia.

Pelon kokeminen on sidoksissa yksilön ympäristöön, kulttuuriin ja aikaan. Esimerkiksi Suomessa naisen on suhteellisen turvallista liikkua ulkona yksin, kun taas monissa muissa maissa länsimaiden ulkopuolella naisen tulee liikkua vain miehen seurassa. Näin oli myös Suomessa aiemmin. Ympäristön koettu turvallisuus vaikuttaa pelon tunteen tarpeellisuuteen. Lisäksi kulttuurin normit ja asenteet vaikuttavat pelon ilmaisemiseen. Esimerkiksi auktoriteettiasemassa olevien henkilöiden, kuten syövästä kertovan lääkärin tai sotajoukkoja johtavan ylipäällikön, ei oleteta ilmaisevan pelkoaan, vaikka se olisikin aiheellista.

Pelosta puhuttaessa yleensä ensimmäisenä mieleen tulevat fobiat. Fobioissa pelkoa aiheuttaa useimmiten jokin vaaraton asia, kuten koirat, jolloin pelko on tarpeetonta tai ainakin ylimitoitettua. Fobioissa pelon tarpeettomuus korostuu, sillä usein ne rajoittavat ihmisen normaalia elämää ja voivat aiheuttaa paikkojen ja henkilöiden välttelyä. Tarpeeton pelko luo jatkuvaa epävarmuudentunnetta ja pitää elimistön stressitilaa yllä, mikä voi johtaa uupumukseen ja pysyviin muistihäiriöihin. Pelon tarkoituksena ei olekaan pitkäkestoinen uupumukseen johdattaminen, vaan lyhytkestoinen toimintakyvyn parantaminen.

Toimintaa rajoittavien pelkojen muokkaamista on harjoitettu aktiivisesti jo vuosikymmenten ajan käyttäytymisterapioiden ja behaviorismin ehdollistumisen periaatteiden

avulla. Nykyisin tähän yhtälöön on lisätty aivojen välittäjäainetoimintaan vaikuttava aine, jonka avulla voidaan pelolle ehdollistumisen jälkeen luoda uusi muistijälki vanhan päälle, minkä seurauksena muistissa oleva pelko pyyhkiytyy pois muutaman toiston jälkeen. Vastaavasti pelkojen aktivoitumista koe-eläimillä on onnistuttu säätelemään geenimuuntelun, pelolle ehdollistamisen ja aivojen soluihin ohjatun laser-valon avulla. Pelkoja muokatessa kysymys niiden tarpeellisuudesta nousee entistä suurempaan rooliin.

Geenimuuntelun, lääketieteen ja teknologian kehittyessä on hyvinkin mahdollista, että saamme tulevaisuudessa itse valita pelkomme tai niiden puuttumisen kokonaan. Emme tosin voi tietää millaista elämä ilman pelkoja olisi ja mitä pelkojen poistamisesta seuraisi. Pelkojen tehtävä ihmisen kehityksessä on merkittävä ja vaikka katse suunnataankin tulevaisuuteen, ei silti ole haittaa vilkaista taaksepäin ja muistaa, että ilman pelkoa emme todennäköisesti olisi tässä.

Tyti Hämeenaho

 

Pelko – uusiutuva ja kestävä luonnonvara

On yö. Kaikki muut nukkuvat, mutta sinä olet herännyt kovaan tarpeeseen päästä vessaan. Nouset ylös lämpimän peiton alta ja hiivit kylpyhuoneeseen, ja tunnet kauhun puristuvan vatsassasi. Suihkuverho heilahtelee hiljaa. Se saattaa olla ilmavirran vaikutusta, tai sitten Hohdon hirvittävä muumionainen on pesiytynyt taloonne.

 Pelko on universaali tunne; sitä esiintyy kaikkialla ihmisillä kaikissa kulttuureissa, ja ihmisten lisäksi sitä esiintyy myös eläimillä. Evoluution näkökulmasta pelko on ollut ratkaiseva eloonjäämisen kannalta; leijonaa paennut luolamies on jäänyt useammin henkiin kuin hänen taistelemaan jäänyt veljensä. Huolimatta siitä että pelko on yksi perustunteista, se kuitenkin näyttäytyy ei kulttuureissa erilaisena.

 Pelon tunteen synnyn kannalta keskeiset aivojen osat ovat mantelitumakkeet. Ne reagoivat murtosekunneissa tiettyihin ärsykkeisiin ”parempi katsoa kuin katua”-periaatteelle. Jos esimerkiksi kävelet metsässä ja näet jotain pitkää, mutkalla olevaa maassa, mantelitumakkeesi aiheuttavat pelkoreaktion. Vasta myöhemmin ärsykkeen aiheuttanut impulssi etenee aivokuorelle, joka ei ole meitä kohtaan yhtä ylisuojeleva, ja aivot tiedostavat että käärmeenomainen asia olikin vain kappale jonkun hylkäämää letkua.

 Kun pelästymme jotain, elimistössämme aktivoituu sympaattinen hermosto. Sympaattisen hermoston aktivaation huomaa nopeutuneesta pulssista, hikoilusta, vapinasta ja kutistuneista pupilleista. Elimistömme tehostautuu näin käyttämään energiaa fyysiseen rasitukseen. Tällainen reaktio tuntuu tietenkin hirveältä ylireagoinnilta, kun tehtävänä on ainoastaan puhua ruotsia luokan edessä, mutta se on elintärkeä kun puolustaudutaan pimeässä kohdattua päällekarkaajaa vastaan. 

 Mantelitumakkeeseen on evoluution kuluessa jalostunut automaattiset anturat havaitsemaan kaikkia käärmeitä, myrkkyhämähäkkejä ja petoja muistuttavaa. Sen lisäksi se oppii. Tätä behavioristit kutsuvat ehdollistumiseksi. Eräässä kuuluisassa kokeessa vauvalle näytettiin valkeita, pörröisiä asioita ja sen jälkeen vauva säykäytettiin. Tämän seurauksena vauva oppi yhdistämään valkeat, pörröiset asiat pelottavaan ääneen, ja pelkäsi lopun ikäänsä valkoisia, pörröisiä asioita. Monet ”tarpeettomat pelot” ovat voineet syntyä juuri tällä tavalla

 Jos suomalaisilla olisi yhteinen tietoisuus, sillä luultavasti diagnosoitaisiin tällainen lapsuudenaikainen ehdollistuminen. Välillä näyttää siltä, ettei venäläisten koneiden tarvitse kuin hiukkasen loukata ilmatilaa, niin kansallinen mantelitumake aktivoituu ja pelkää hyökkäystä. 

 Media ja yhteiskunta hyötyvät ihmisten peloista. Media ryöpyttelee ja mustavalkoistaa asioita, sillä raflaava, Venäjän hyökkäystä lupaileva otsikko hamstraa paljon lukijoita. Media voi myös ruokkia ihmisten pelkoja, esimerkiksi lihomisesta, eroamisesta tai rumuudesta, sekä tarjota niihin yksinkertaisia ratkaisuja.

 Yhteiskunta hyötyy ihmisten rangaistuksen pelosta. Tavalliset ihmiset eivät halua vankilaan tai maksaa sadan euron sakkoa, siksi he noudattavat lakia ja käyttävät vilkkua. Myös populistipuolueet hyötyvät ihmisten peloista; he maalailevat median lailla vahvoja mielikuvia epämiellyttävästä tulvaisuudesta ja herättävät pelkoa toisen kulttuurin ihmisiä kohtaan, mikä aiheuttaa osaltaan rasismia. Myös esimerkiksi Israelin toimien kritisoiminen herättää ihmisissä pelkoa, pelkoa antisemitiksi leimautumisesta.

 Kulttuuri ja uskonto vaikuttavat paljon ja salakavalasti ihmisten pelkoihin. Esimerkiksi meillä länsimaissa pelätään numeroa 13, kun taas Kiinassa numeroa neljä. Länsimainen yhteiskunta on rakennettu

aikoinaan kristinuskon sääntöjen pohjalta, ja tämä näkyy esimerkiksi kauhukirjoissa ja –elokuvissa. Niissä seikkailevat usein demonit, tuonpuoleisesta manatut henget ja Johanneksen ilmestyksestä tuttu luku 666. Näihin pohjautuva tarinanjuoni herättää tyystin erilaisia tunteita kristityssä, satanistissa ja hindussa.

 Ihmisten pelon voidaan myös ajatella olevan hyödyllistä taloudelle. Keskiajalla katolinen kirkko keräsi anekaupan avulla isot rahat kuolemaa pelkääviltä ihmisiltä. Nykyään markkinoilla pyritään hälventää ihmisten pelkoja vanhemisesta ja ryöstetyksi tulemisesta. Vielä näiden lisäksi käytetään suuria rahasummia, jotta ihmiset voisivat katsoa elokuvia ja pelätä niissä esiintyviä mönkiäisiä. 

 Monesta on jo luultavasti alkanut tuntumaan, että pelko on tarpeellista kaikille muille paitsi meille itsellemme. Se ei ole totta. Pelko on inhimillistä, yhdessä pelkääminen yhdistää ihmisiä. Sopivina annoksina ja oikein käsiteltynä pelko saa meidät ponnistelemaan enemmän, syömään terveellisesti ja pitämään myös muuten huolta itsestämme. Niin, ja toiset meistä sytyttämään valot öisellä kylpyhuoneretkellä. 

Sini Lammi

 

Ihmisen arvoinen paratiisi

Elämä maan päällä on vain pakollinen etappi ennen paratiisia, taivaaseen tai muuhun taivaalliseen paikkaan pääsyä, julistavat valtauskonnot. Mutta voiko paratiisi löytyä maan päältä, esimerkiksi vaarallisen kumivenematkan päästä Välimeren yli? Hassan Blasimin runo “Pakolainen paratiisissa nimeltä Eurooppa” puhuu pysäyttävästi ja koskettavasti turvapaikanhakijoiden paosta Eurooppaan. Runo ottaa turvapaikanhakijan näkökulmasta esille muun muassa kuoleman ja kärsimyksen, eurooppalaisten rasismin ja äärioikeistolaisuuden, egon korottamisen sekä rivien välissä länsimaisen etnosentrisen ja individualistisen kulttuurin. Nimestään huolimatta runo maalaa synkän kuvan Euroopasta.  

Runo alkaa turvapaikanhakijoiden saapumisesta Eurooppaan: “Sinä pakenet kuolemaa./ He iskevät sinuun rajalla./ He herjaavat sinua rasistisissa sanomalehdissä./ He tutkivat sinun lapsesi kuollutta ruumista televisiossa.” Runossa “he” tarkoittaa yleistettynä eurooppalaisia, ja “sinä” turvapaikanhakijoita. Meneillä olevaan niin sanottuun pakolaiskriisiin peilaten runon henkilö pakenee sotaa Lähi-Idän kriisimaasta, kuten esimerkiksi Syyriasta tai Irakista. Runon nimestä päätellen hän on matkalla luvattuun “paratiisiin”, Eurooppaan. Heti rajasta alkaen unelma paratiisista vaihtuu korjaan kohteluun, ikään kuin lähtömaan kauhut ja kuollut lapsi eivät olisi olleet jo tarpeeksi.  

Runon he vastaan sinä – asettelu ja toisto korostavat kulttuurien yhteentörmäystä vaikeassa tilanteessa. Kuoleman paon jälkeen runon henkilö törmää maahanmuuttokriittiseen, jopa rasistiseen ja äärioikeistolaiseen ilmapiiriin. Rasististen sanomalehtien lisäksi hän kohtaa mielenosoituksia ja pystytettyjä raja-aitoja. Neonatsit eli uusnatsit polttavat hänen talonsa ja solvaavat. Kaiken lisäksi he ovat saaneet poliittista valtaa maahanmuuttokriittisellä populismillaan ja opportunismillaan. Muut eivät asetu puolustamaan runon henkilöä, vaan sen sijaan “kommentoivat halventaen” hänen kuvaansa Facebookissa. 

Runo tuo esille puhtaan rasismin lisäksi myös sivistyneemmän väen turhamaisuuden ja oman egon korottamisen. Esimerkiksi säkeet “Heidän kuvissaan sinut kuvataan hukkuvaksi./ He tuovat sinut museoihin ja sitten taputetaan” ja “Vihreät aktivistit ripustavat kuviasi kaduille” kertovat siitä, kuinka osa näyttäytyy julkisuudessa hätää kärsivien tukioina, mutta samalla unohtaa teoillaan heidän ihmisarvonsa. Haluaisitko sinä olla esineellistettynä museossa tai kadunkulmassa muiden ihmetellessä, kun he nostattavat omaa hyvän ihmisen egoaan sinun kärsimykselläsi? Blasim tiivistääkin ajatuksensa säkeessään: “He olettavat kohtaavansa oman ihmisyytensä tragediasi kautta.”  

Turvapaikanhakijoiden lähtökohdat huomioon ottaen Eurooppa saattaa loppujen lopuksi vaikuttaakin paratiisilta. Suurin osa Lähi-Idän kriisimaista pakenevista turvapaikanhakijoista lähtee keskeltä sotaa. Ei ole omaa puolta, jota puolustaisi, kun esimerkiksi Syyriassa sotivat hallituksen, kapinallisten, terroristisen Isisin sekä länsiliittouman joukot. Ihmiset pakenevat ulkomaille, moni suuntaa Turkkiin ja Välimeren yli Eurooppaan salakuljetettuina. Matkan varrella hukkuu, kuolee tai katoaa monia. Raskaan matkan päässä odottaa paratiisi, Eurooppa. Tarinat suurimmista vastaanottajamaista, Saksasta ja Ruotsista, rohkaisevat ihmisiä kohti parempaa huomista. 

Perillä Euroopassa odottavat kuitenkin uudet vaikeudet. Blasimin runossa “he iskevät sinuun rajalla”. Ihmiset odottavat huonokuntoisissa pakolaisleireissä siirtoa eteenpäin. Osa pääsee jatkamaan aina vastaanottokeskuksiin asti. Matkan varrella kohdatut raja-aidat, rasismi sekä pelko käännytyspäätöksestä syövät mielikuvaa paratiisista. Korkean elintason omaavien eurooppalaisten, etenkin täällä pohjoisessa, voi olla vaikea asettua turvapaikanhakijoiden saappaisiin. Voi, kuinka helposti kuinka ihminen unohtaakaan toisen kärsimyksen aivan raja-aitansa takana, kun hän keskittyy oman sosioekonomisen asemansa korottamiseen. Mediankin huomion on syönyt jo yhdysvaltalainen egoisti ja miljardööri Donald Trump vaalivoitollaan ja jokapäiväisillä, sensaatiohakuisilla twiiteillään. Aivan kuin turvapaikanhakijat olisivat löytäneet jo paikkansa paratiisista.  

Kaikkein pysäyttävintä Blasimin runossa, sen yleistävästä ja liioittelevasta sävystä huolimatta, on kuitenkin sen totuudenmukaisuus. Näitä runon esille nostamia asioita tapahtuu Euroopassa. Populistiset ja äärioikeistolaiset puolueet ovat lisänneet kannatustaan pakolaiskriisin voimantamina. Turvapaikanhakijoita solvataan rasistisesti omalla nimellä sosiaalisessa mediassa. Uusnatsit osoittavat mieltään, onpa eräs heistä potkaissut sivullisenkin kuoliaaksi. Tietenkään kaikki tapahtumat eivät ole tapahtuneet vain turvapaikanhakijoiden ryntäyksestä Eurooppaan, mutta se on merkittävä osasyy. Enemmän Euroopan turvallisuutta uhkaavat eurooppalaisten nationalismi, mielipiteiden kärjistyminen ja niistä aiheutuvat levottomuudet kuin turvapaikanhakijat. Liian usein keskustelussa turvapaikanhakijoista unohtuu heidän ihmisarvonsa. Heitä voi mitata muillakin tavoilla kuin valtioiden kuluerinä, Välimereen hukkuneiden määrinä tai terroristien laskennallisena osuutena heistä.  

Monelle turvapaikanhakijalla kuva Euroopasta paratiisina on varmastikin murentunut kurjien olojen ja kurjan kohtelun myötä. Runon puhuja kertoo Euroopan olevan “Heidän paratiisinsa”, mutta ei Eurooppa ole eurooppalaisillekaan mikään paratiisi. Ja hyvä niin, koska jos jokin maanpäällinen paikka olisi jollekin paratiisi, olisi se helvetti muille. Jotta Eurooppa olisi parempi paikka elää, ja jotta Eurooppa olisi lähempänä paratiisia, tulisi eri ihmisten toiveita, turvapaikanhakijan ja muualta tulleen täyttää tasaisemmin. Se edellyttää yhteistyötä ihmisten välillä. Eurooppalaisten on aika avata silmänsä ja kurkistaa ulos omasta individuaalisesta kuplastaan ja kysyä itseltään: ” Miten minä voisin auttaa heitä?” Tai kuten kristittyjen kultainen sääntö sen kertoo: “Tehkää se heille, minkä tahdotte heidän tekevän teille.” Siten olemme Euroopassakin lähempänä paratiisia.   

Sami Aho

 

Voisiko Eurooppa olla paratiisi jokaiselle?

Euroopassa yhä kiihkeänä vellova pakolaiskeskustelu tuntuu perustuvan oletukselle siitä, että pakolaiset tulisivat hakemaan läntisistä valtioista uutta alkua, onnea. Tämän nähdään tapahtuvan eurooppalaisten kustannuksella. Meiltä viedään tulonsiirrot, työt ja asunnot; vaarassa on myös se ainoa oikea kristinuskoon, rationaalisuuteen ja kapitalismiin nojaava kulttuurimme. Julkisessa keskustelussa on täysin oikeutettua, jopa suotavaa, kyseenalaistaa se, tarvitseeko meidän tarjota pakolaisille apua. Tämä maanosahan on meidän; itsehän me olemme infrastruktuurimme rakentaneet ja kovalla työllä elintasomme korkealle nostaneet, kaikin puolin paikkamme tässä Euroopaksikin kutsutussa paratiisissa ansainneet.

Hassan Blasim kuvaa runossaan ”Pakolainen paratiisissa jonka nimi on Eurooppa” pakolaisen elämän vaikeutta. Runo alkaa säkeellä ”Sinä pakenet kuolemaa”. Tämä tuntuisi julkisessa keskustelussa toisinaan unohtuvan. Yhdistyneet Kansakunnat määrittelee pakolaiseksi sellaisen henkilön, jota rotunsa, uskontonsa tai poliittisen vakaumuksensa vuoksi uhkaa vainon kohteeksi joutuminen. Keskustelemme siis ihmisistä, jotka pakenevat henkensä edestä. Ajatus siitä, että auttamatta jättäminen olisi mahdollisuus, puistattaa. Blasim kirjoittaa: ”He kokoontuvat keskustelemaan sinun menneisyydestäsi ja tulevaisuudestasi”. He eli eurooppalaiset ovat ottaneet itselleen vallan määrätä pakolaisten elämästä ja kuolemasta.

No mutta kun on niitä, elintasopakolaisia, jotka tulevat tänne vain lomailemaan. Ja rikoksiakin ne tekevät. Voi kyllä, aina kun yritetään tehdä jotain hyvää, pyrkii joku hyötymään siitä väärin perustein. Tässä saatamme jopa hävitä valtion rahaa. Mutta mitä se kertoo arvoistamme, kun tämän takia harkitsemme tosissamme rajojen sulkemista, apua todella tarvitsevien ihmisten puolaan jättämistä? Jos vaakakupissa on ihmishenkien pelastaminen ja länsimaiden talouden horjahtaminen, eikö ensimmäisen tulisi painua maahan runsaasti painavampana? ”Poliitikot juovat punaviiniä hätäkokouksen jälkeen keskustellakseen kohtalostasi”, kuvaa Blasim vinoutuneita asenteitamme runossaan. Omiin hienouksiin on varaa, auttamiseen ei. ”Elintasopakolaisuuteen” ja muihin ongelmiin ei löydetä ratkaisuja, koska niitä ei haluta löytää.

Toki humanismiinkin pyrkiviä poliitikkoja ja muitakin ihmisiä on. Blasimin runon säe ”Vihreät aktivistit ripustavat kuviasi kaduille” tuo ilmi sen, millaiseksi taisteluksi pakolaiskeskustelu on äitynyt. Auttamishaluiset ”aktivistit” haukutaan kuitenkin valitettavan usein epäisänmaallisiksi ”suvakeiksi”, kun he eivät laita oman kansansa tarpeita kaiken muun edelle. Me eurooppalaiset pidämme omia kansojamme ylempiarvoisina, mutta samalla unohdamme Euroopan kansojen imperialismin aikaan tekemät hirveydet ja muilta riistämisen, jolla olemme istuttaneet nyt puhjenneen pakolaiskriisin siemenet ja rakentaneet itsellemme vauraan yhteiskunnan.

Pidämme siis itseämme yhtenäisenä kansana vain silloin, kun se sopii omiin tarkoitusperiimme. Historiasta emme ota vastuuta, mutta suomalaisuuden tai jonkin muun Euroopan valtion kansalaisuuden vuoksi koemme itsemme enemmän oikeutetuiksi vaikkapa saamaan valtion tukia kuin pakolaisstatuksen omaava ihminen tai turvapaikanhakija. Blasim ottaakin he-sinä-vastakkainasettelusta rakentuvassa runossaan kantaa länsimaiden itsekkyyteen: ”He kirjoittavat sinut muistiin tänään ja, itsekkyys pyyhekuminaan, / saavat sinut seuraavana aamuna katoamaan”. Runon sinä on pakolainen.

Blasimin runo tuo esille myös pakolaisten kohtaaman rasismin: pakolaisia herjataan sanomalehdissä, heidän talojaan poltetaan ja heitä vastaan noustaan mielenosoituksissa. Eurooppa ei todellakaan ole pakolaiselle paratiisi, jo hänelle ”jalosti lahjoitettu uusi alku” on usein kaikkea muuta kuin helppo. Rasistit pitävät heitä loisina, mutta vain harva pakolainen saa työntekoon mahdollisuuden. Nykyteknologia mahdollistaa avoimen ja anonyymin rasismin, johon törmää internetissä aivan liian usein. Emmekö tosiaan voi jättää sotaa paenneita ihmisiä rauhaan, kun he joutuvat jo painimaan kulttuurishokin ja traumojensa kanssa?

Blasimin runossa on viittauksia myös valtion johdon tasolla näyttäytyvään rasismiin, jota ei pitäisi varsinkaan enää nykypäivänä esiintyä. ”He – rakentavat aitoja” voisi viitata Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin saamaan kannatukseen ja muihinkin viime aikoina valtaa saaneihin populisteihin. ”Neonatsit pääsevät parlamenttiin olkapäilläsi seisten”, Blasim kirjoittaa. Rasismilla voi jopa kerätä pisteitä poliittisella uralla, mikä on käsittämätöntä. Tämä on länsimaisen pakolaiskeskustelun suurin ongelma: arvojohtajammekin voivat esittää rasistisia kommentteja ilman seuraamuksia.

”Pakolainen paratiisissa jonka nimi on Eurooppa” -runo tuo selkeästi esille sen, ettei uusi kotimaa ole pakolaiselle paratiisi. Eurooppalaiset kuitenkin tuntuvat pitävän itseään ja kotimaitaan ylivoimaisina: he luulevat asuvansa paratiisissa, tässä rationaalisuuden ja sivistyksen kehdossa. Runon puhuja sanookin: ”He vievät sinut omaan paratiisiinsa, sitten piinaavat sinua yötä päivää”. Ehkä tämä onkin paratiisi meille syntyperäisille eurooppalaisille. Meidän on vaikea nähdä yhteiskuntiemme epäkohtia, kuten humanismin puutetta ja rasismin lisääntymistä julkisessa keskustelussa, sillä se ei kosketa meitä itseämme. On helppoa ajatella, että muualta tulevien avuntarpeen voi kansalaisuuden puitteissa ohittaa, kun ei itse ole kokenut täyttä avuttomuutta ja riippuvuutta toisesta kansasta.

On absurdia, että tälle ”sivistyneelle” eurooppalaiselle kansalle joudutaan vielä tänäkin päivänä muistuttamaan, että me kaikki olemme maailman kansalaisia, yhtä arvokkaita ihmisiä. Avun tarjoamisen tulisi olla itsestäänselvä velvollisuus eikä mikään harkinnan varassa oleva lahja, varsinkin kun länsimaat ovat osittain aiheuttaneet Lähi-idän ongelmat siirtomaa-aikana. Suurin osa turvapaikanhakijoista on todellisen avun tarpeessa. Autetaan heitä parhaamme mukaan, koska se nyt vain on oikein. Blasimin runon puhuja sanoo, että pakolaisen silmistä ”loistaa pelko ja toivo”. Tehdään kaikkemme, että toivo loistaisi näistä kirkkaammin. Itsekkyyden tilalle tarvitaan inhimillisyyttä. Paratiisi on sellainen, jossa jokaisen on hyvä olla.

Viivi Männikkö

 

Kauhun tasapaino 

Sydämeni lepattaa nopeammin kuin kolibrin siivet, vaikka makaan huoneeni lattialla, loppukevään ilta-auringon häikäistessä silmiäni. Kurkkuni on täynnä limaa ja sylkeä, jonka tuotantoa hermostoni on kiihdyttänyt paniikin kyynelten valuessa poskilleni. Ajatteluni on nopeaa, mutta kehämäistä – vain yksi kysymys pyörii mielessäni: milloin se tapahtuu? Tunnen suurta pelkoa, odotan kuoleman tuloa. se on kuin syöksyvä, liekehtivä asteroidi, joka lähestyy maata valmiina tuhoamaan kaiken kauniin ja kukoistavan. ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen koittaa se hetki, sydämen pysähtyminen ja aivojen sähköisen toiminnan lopullinen lakkaaminen. Kivi vierähtää sydämeltäni pelkoni laantuessa. isäni on kuollut, mutta seinäkelloni sekuntiviisari raksuttaa silti äänekkäästi eteenpäin. Mielessäni vilahtaa kuuluisa sitaatti: ”Tulin, näin, voitin.” Enää en pelkää mitään.  

Kuten ilo, katkeruus ja rakkauskin, myös pelko on ihmismielessä esiintyvä tunneilmiö, joka aiheutuu aivojen sähkökemiallisista solureaktioista. Hermoimpulssien synnyttämällä voimakkaalla tunteella on ollut suuri merkitys ihmisen kehityshistoriassa, sillä se on mahdollistanut uhkatekijöiltä suojautumisen ja siten hengissä säilymisen. Pelon aiheuttama reaktio on moniulotteinen: Siihen liittyy välittäjäaineiden vapautumista ja hermoyhteyksien muutoksia tiettyjen aivokudosten osien välillä. Tunteet ovat karkeasti ajateltuna neurologisia prosesseja, jotka voidaan lääkkeillä sammuttaa: puhutaan jopa kemiallisesta lobotomiasta.  

Vaikka biologiselta ja lääketieteelliseltä kannalta pelko onkin vain tunnereaktio, voi se ihmisestä itsestään tuntua paljon suuremmalta ilmiöltä. Pelosta voi muodostua valtava ajatusten vyyhti, joka saa paljon enemmän merkitystä kuin mitä se todellisuudessa ansaitsee. Tällöin puheen pitäminen luokan edessä tai vastaavasti läheisen ihmisen menettäminen voi tuntua maailmanlopulta, vaikka todellisuudessa kyseessä on vain lyhyt ajanjakso, jonka jälkeen elämän on määrä jatkua, kuten olen itsekin saanut huomata. 

Pelon tasot voivat vaihdella pienestä ylioppilaskirjoituksia edeltävästä mahanpohjan kipristelystä suureen, elämää rajoittavaan fobiaan, joka liittyy usein psyykkisten sairauksien oireistoon. Pieni jännitys puskee ihmistä eteenpäin antaen voimaa uusiin koitoksiin, jolloin pelon voittaminen voi tuntua jopa lähes euforiselta. Esimerkiksi benjihypyn jälkeen mielihyvän tunne voittaa hyppyä edeltäneen pelon tunteen, jolloin hyppääjä kokee olevansa kokemusta rikkaampi. Ilman tilannetta edeltänyttä pelkoa hyppy olisi pahimmillaan vain yksi laimea hetki, joka hukkuisi tasapaksuun arkeen.  

Tarpeettomaksi pelko muuttuu kasvaessaan liian suureksi ja hallitsevaksi. Tällöin ihminen pyrkii usein välttelemään kauhua herättävää tilannetta kaikin keinoin, jolloin hän ääritapauksessa kykenee elämään ainoastaan omassa, turvallisessa kuplassaan, samalla eristäen itsensä ympäristöstään ja sosiaalisesta kanssakäymisestä. Itse pelkäsin isäni kuolemaa niin paljon, etten uskaltanut edes poistua kodistani ilman häntä. Traumaattiset viimeisen kuukauden kokemukset loivat taloni ylle ahdistuksen varjon, joka lankesi sisään ovista ja ikkunoista tukkien ulospääsytiet. Halusin hallita tätä elämän etenevää tavarajunaa, joka rymisi ja kolisi kohti päätepysäkkiä, kuolemaa. Pelko esti koulunkäynnin, ulkoilun ja kaverisuhteiden ylläpidon, jolloin kupla oli syntynyt. 

Ilmiönä pelko kohdistuu usein jotain uutta ja odottamatonta kohtaan. Omassa tapauksessani se kohdistui läheisen kuolemaan, mutta yhteiskunnallisella tasolla pelko voi ilmetä esimerkiksi ennakkoluuloina ja konservatismina, pyrkimyksinä jarruttaa yhteiskunnallisten muutosten etenemistä. Politiikassa konservatismi on tärkeä vastapaino liberalismille, sillä se mahdollistaa muun muassa lakiuudistusten syvällisen pohdinnan ennen muutoksen käytäntöönpanoa. Pelosta on hyötyä myös siinä mielessä, että se tuo yhteen samanhenkisiä ihmisiä, jolloin yhtenevät tunnemaailmat luovat yhteisöllisyyttä. Toisaalta pelon aiheuttamat ennakkoluulot ovat usein ihmisiä erotteleva ja syrjivä tekijä, joka ei aina edes perustu faktapohjaiseen tietoon. Nykymaailmassa internetin välityksellä nämä virheellisetkin oletukset leviävät kuin kasvaimet isäni elimistössä.  

Ennakkoluulojen tavoin myös monet muut pelot johtuvat tiedon puutteesta. Satoja vuosia sitten ihmiset pelkäsivät ruttoa ja maailman reunalta putoamista. Myöhemmin ruttoon löydettiin lääke ja maapallon huomattiin olevan pyöreä planeetta, jossa vallitsee gravitaatiovoima. Aiemmin niin kauhistuttavilta tuntuneet ajatukset ovat nykyään pelkkiä historiantunnin naurunaiheita. Sanonta ’’tieto lisää tuskaa’’ voidaankin siis ainakin pelon osalta todistaa vääräksi. Tulevaisuuttamme emme kuitenkaan voi tiedolla suoraan ennustaa, ja tällöin pelko osoittaa hyödyllisen puolensa. Se auttaa ihmistä suhtautumaan odottamattomaan, varautumaan pahimpaan mahdolliseen. En koskaan ollut menettänyt läheistä ihmistä ennen isäni kuolemaa, joten pelkäsin sitä suunnattomasti. Kun pelkoni toteutui, huomasinkin, ettei se kääntänytkään universumia ylösalaisin. Tämä auttoi suuresti traumasta toipumisessa, sillä mieleeni rakentamani pelkomuurin murtuessa elämän pommituksessa, jäljelle jäänyt alkuperäinen rakennelma, persoonani ja mielenterveyteni perusta, säilyi ennallaan. Pelko auttoi vahvistamaan, rakentumaan ihmisenä uudeksi, ehyemmäksi kokonaisuudeksi, joka kohtaa maailman myllerryksen pystypäin ja kirkkain silmin.  

Pelko ja sen tarpeellisuus on loputonta ihmismielen tasapainottelua. Pienissä määrin se on hyvä, liiallisena pääasiassa haitaksi. Se on tunne, joka perustuu järjestelmälliseen ajatteluun ja tulevaisuuden tiedostamiseen. Paineellaan pelko voi musertaa ihmismielen pieniksi sirpaleiksi, mutta se kykenee myös vahvistamaan isäntäänsä, kokoamaan tämän legopalikat uuteen, eheämpään järjestykseen, jolla on maailmalle jotain annettavaa.  

 Hertta Heikkinen 

 

Ei osoitella sormia vaan tarjotaan auttavaa kättä 

Kiusaaminen on aina valitettavan ajankohtainen asia. Se on kaikkein yleisintä peruskoulussa ja näkyy kaikenlaisena vahingon ja mielipahan tuottamisena toiselle ihmiselle, oli se sitten nimittelyn, juorujen levittämisen tai pahimmassa tapauksessa fyysisen vahingon tuottamisen kautta. Kiusaaminen uhkaa varsinkin kiusatun hyvinvointia ja elämänlaatua, se ei unohdu koskaan, mutta silti tällaista tilannetta ratkaistaessa ei mielestäni sen kumpaakaan osapuolta saisi jättää yksin tai ilman huomiota.

Psykologi Vesa Nevalainen käy kärkkäästi kiusaajia vastaan bloginsa kirjoituksessa Kiusaaja on ilkeä paskiainen (http://www.psyli.fi, julkaistu 6.2.2014, luettu 2.2.2016). Teksti maalaa kiusaajista melkein petomaista kuvaa provosoivalla ja karkealla kielenkäytöllä, mikä on toisaalta tyypillistä internetissä julkaistuille teksteille. ”Kiusaaja tuntee uhrinsa melkein paremmin kuin tämä itse.” ja ”Kiusaaja iskee siihen, missä sattuu kipeimmin, ja jatkaa repimistä” Nevalainen kirjottaa. Tekstin voimakkaan vihantunteen taustalla ovat todennäköisesti Nevalaisen omat kokemukset kiusaamisesta, lähettäähän hän melko vihamieliset terveiset Sepolle kirjoituksensa lopussa.

Siinä missä Nevalaisen mukaan vika on kiusaajan sydämessä ja empatiakyvyssä, minun mielestäni ”mättää pahasti” ihmisen kasvatuksessa. Empatian puute ei välttämättä ole ihmisen oma vika. Ihmiset, varsinkin lapset, oppivat ensimmäisenä näkemällä, kokemalla ja matkimalla toisia ja näin ollen, jos lapsi ei opi kotona rakkautta, empatiaa ja kunnioitusta, ei tarvita tohtoria toteamaan selitystä lapsen harrastamalle kiusaamiselle. Nevalainen myös kirjoittaa: ”Osa meistä vaan kerta kaikkiaan on pahoja.” Henkilökohtaisesti en tähän usko lainkaan. Luonteeseemme vaikuttavat ensimmäisen ihmiset, joiden kanssa vietämme aikaa sekä ympäristö, jossa kasvamme. Kukaan meistä ei synny pahaksi.

Nevalaisen mielestä on myös kiusattua loukkaavaa ja hyödytöntä etsiä muuta syytä kiusaamiselle kuin kiusaajan armottomuus. Kiusattua ei tietenkään saa satuttaa enää tapahtunutta enempää ja vaikka kiusaajan puolustaminen ei ole ensimmäinen reaktioni itse kiusaamista kokeneena, on minusta tärkeää, että kiusaajan pahan tahdon perinpohjainen syy selvitetään. Kiusattu tietenkin ansaitsee ja tarvitsee kaiken mahdollisen avun, mutta jos kiusaaja tyystin unohdetaan, mikään ei estä tätä siirtymästä pilaamaan jonkun toisen ihmisen elämää. Kiusaaminen ei kumpua uhrin heikkoudesta tai kiusaajan armottomuudesta, vaan yleensä tunteista, kuten kateus ja mustasukkaisuus toisen menestystä tai esimerkiksi parempaa elämäntilannetta kohtaan, joita ihminen eikä varsinkaan lapsi vielä osaa käsitellä produktiivisemmalla tavalla. Myös kiusaaja tarvitsee ihmisenä tukea ja rakkautta.

Nevalainen ilmaisee mielipiteensä kiusaamisen seurauksista varsin värikkäästi: ”Kiusaaminen on jatkuvaa henkistä raiskaamista, eikä kukaan kiusattu selviä siitä vammoitta.” On totta, että kiusaaminen jättää kiusattuun pysyvät henkiset arvet. Seuraukset näkyvät hyvin myös omassa perheessäni. Oma rakas äitini oli lapsena koulukiusattu ja ei enää aikuisiällä kestä itseensä suunnattua kritiikkiä. Ollessani lapsi, äiti saattoi suuttua jostakin mitä sanoin ja pitää yllä painostavaa puhumattomuutta, kunnes menin kyyneleet silmissä anomaan häneltä anteeksi, vaikka en ymmärtänyt mitä olin tehnyt väärin. Minun aikuistuessani äiti on alkanut huomata ongelmansa käymiemme keskustelujen tuloksena ja pyytänyt käytöstään anteeksi, mutta edelleen häntä on joskus käsiteltävä silkkihansikkain.

On epäreilua ja vinoutunutta, kuinka nykypäivän kapitalistinen yhteiskunta todella arvostaa Nevalaisen nimeämiä kiusaajien piirteitä, häikäilemättömyyttä ja taitavuutta. Ihailtu henkilö on sellainen, joka häikäilemättömästi saa tuotettua suurimman hyödyn, kun taas kiusattujen ”kauneimmat ja herkimmät puolet” täytyy piilottaa, koska ne ovat usein osoitus heikkoudesta. On myös erittäin huolestuttavaa kuinka pahoja loppuelämään vaikuttavia seurauksia kiusatuille koituu. Heidän itsetuntonsa ja minäkuvansa saadessa kovan kolauksen he ajattelevat, etteivät ansaitse parempaa ja tyytyvät siten Nevalaisen mainitsemiin huonompiin työpaikkoihin ja elämänkumppaneihin. Vakavia kiusaamisen seurauksista on mielestäni ehdottomasti masennus, joka yleensä johtuu henkisestä traumasta ja pahoinvoinnista, ja voi pahimmillaan johtaa itsetuhoisuuteen. Nevalaisen ilmaisu ”Hänet on puoliksi tapettu” on ironisen osuva.

Jos kiusatut eivät osoita kiusaajille sitä armoa ja empatiaa, jota Nevalainen blogikirjoituksessaan ”ilkeiltä paskiaisilta” vaatii, liukuvat he mielestäni melkein yhtä alhaiselle tasolle. Nevalainen liikkuukin mielestäni tekstissään jo melko vaarallisilla vesillä. Kiusaaja saattaa vaikuttaa ”ilkeältä paskiaiselta” mutta kuitenkin hän on pohjimmillaan vain ihminen. Yksin kiusaaja ei käytöksestään voi syyttää, varsinkin jos tämä on vielä lapsi, vaan on kaivettava syvemmälle ja tarjottava apua niin kiusaajille kuin kiusaajallekin. Yläkoulussa ja vielä myöhemminkin me ihmiset kohtaamme paljon ihmissuhteisiin ja tunteisiin liittyviä asioita, joita emme ymmärrä ja joiden edessä toimimme väärin. Tämä annettakoon meille anteeksi, vaikka kyse olisikin niinkin vakavasta asiasta kuin kiusaaminen.

Ilse Sarkkinen

 

 

Liikehdintää kirkon ovilla

Me elämme varsin onnellista aikaa tänä herran vuonna 2016. Jotkut toiset jossain muualla elävät erikseen pyhän aikaa, jonka seurauksena vuosikin saattaa olla jotain muuta kuin 2016. Muutamaa primitiivistä poikkeutta lukuunottamatta aikaamme yhdistää lähes kaikkialla se, että kirkko on se, mitä me teemme siitä. Se ei enää tee meistä sitä, mitä me olemme. Vaikka kannatusmäärät eri uskontojen piireissä nousevatkin väestönkasvun seurauksena, yhä useampi hylkää kirkon – joko osittain tai kokonaan.

Viimeisen parin vuosisadan aikana ihmeitä ollaan opittu kumoamaan enemmän kuin aiemmin. Ollaan niin ikään viisastuttu ja opittu kylpemään omassa valossamme. Tiedetään, miksi sataa, miksi lamput syttyvät tai jäävät syttymättä ja miksi merenpinta nousee. Lähes kaikelle tiedetään jo pätevä selitys, eikä enää tarvitse harkita, onko jonkin ilmiön takana vaikkapa Allah, Äiti Maa tai Ahura Mazda. Ei saa harkita, koska se on typerää ja lapsellista. Satuolentoihin uskominen pitää lopettaa ennen kouluikää, eikä lapsille saa opettaa koulussa taruja. Jumala on Stephen Hawking ja Richard Dawkins, sillä heidät voi nähdä, kuulla ja heitä voi koskettaa. Jumala ei voi olla parrakas mies pilven päällä, sillä taivasta ei näe lentokoneen ikkunasta.

”Me hylkäämme jumalan ja kaikki uskonnot, mutta uskomme tavallisia miehiä jotka sanovat tietävänsä enemmän”, kuuluu vapaasti suomennettuna katkelma ruotsalaisen Raubtier-yhtyeen kappaleesta Leviatan. Vaikka lainaus kuulostaa hullulta, pitää se muodollisesti kuitenkin paikkaansa. Uskomus ei koskaan käy totuudesta, vaikka se vaikuttaisi kuinka järkevältä. Miten voisimme ajaa hanketta, joka muuttaa kirkot laboratorioiksi, jos varmojen asioidenkin suhteen tieto on vain hyvin perusteltu tosi uskomus? Elämme tätä perin onnellista aikaa, jossa jotkut pyrkivät härkäpäisesti löytämään konkreettisen ja käsin kosketeltavan totuuden kaikkialta. Tahto löytää totuus on niin järkkymätön, että jotkut uhraavat siihen vaikka koko elämänsä, ja löysivät he tuloksia tai eivät, he eivät vaivaudu edes harkitsemaan onko tässä kaikessa jotain, jota meidän ei ole tarkoitus koskaan ymmärtää tai todistaa.

Nykyisin keskustelu uskonnon ja kirkon tarpeellisuudesta onkin kuin kivien heittelyä joen rannalta toiselle sinäoletväärässä-huutojen säestämänä. Joen virrassa kelluu sankoin joukoin maltillisia uskovaisia ja uskottomia, agnostikkoja ja muita väliinputoajia. Minulla itselläni tulee usein deistinä mieli nousta kertomaan, ettei kumpikaan osapuoli ole väärässä – eikä sen liiemmin oikeassa. Jotkut sanovat minuakin uskovaishörhöksi, kun nuorisotoimintaan osallistumalla aiheutan liikettä kirkon ovella. Silti Jeesus on minulle enimmäkseen kuvaseinällä, ja Raamattu kirja muiden joukossa. Nämä asiat ovat symboliikkaa ja tulkintaa, joista uskonnossa usein on kyse.

Uskominen ei siis ole universaali käsitys kuten tiede. Sitä ei voi mitata suurein tai todistaa yhtälöin – mikä tarkoittaa kaikkea muuta paitsi sitä, että se olisi aivopesua tai valehtelua. Se on jokaiselle yksilöllistä, eikä ihmiskunnalla ole välineitä verrata kahden eri ihmisen uskoa keskenään. Monet oppivat sisäistämään sen jo rippikouluiässä, mutta jotkut haluavat polkea tällaisetkin uskomukset alas.

Eivät siksi, että ne olisivat haitallisia, vääriä tai lainvastaisia, vaan koska he ovat uskonnollisia. Ei saa muodostaa omaa näkemystään Jeesuksesta, koska on joskus ollut ristiretkiä ja 30-vuotinen sota. Täytyy myös muistaa, että jokainen muslimi on terroristi ja askeettiset buddhalaismunkit mielenvikaisia. Mitäpä heillä voisikaan olla sanottavanaan, kn he uskovat johonkin, joka ei ole satavarmaa?

Juuri siinä kiihkoileva jumalankieltäjä astuukin harhaan. Monet elävät uskonnon kanssa menneisyyttä, ja unohtavat kirkon ja uskonnon olevan paljon muutakin kuin sokeaa fanaattisuutta. Kaikkea ei tarvitse saada mustana valkoisella, vaan on olemassa kysymyksiä, joihin voi muodostaa vastauksia itse haluamallaan tavalla. Maailmankuva, jossa kaikki on absoluuttista ja kyseenalaistamatonta, on rappeuttava ja tylsä. On täysin hyväksyttävää ja normaalia, jos oma jumalakuva on sellainen, ettei ole mitään jumalaa. Jos sen kanssa elää ja menestyy, se ei ole keneltäkään pois. Kuitenkin jos oma jumalkuva on sitä, että muiden jumalkuvat ovat harhaluuloisia ja kirkkoon pitäisi viedä pommi, on kyse enemmän asennevammasta kuin älykkyydestä.

Olen tehnyt sen, mitä moni karttaisi viimeiseen asti. Minulta on kysytty onko minulla hetki aikaa keskustella uskonnosta, ja olen vastannut kyllä, vieläpä useaan otteeseen. Mormonit eivät olleet sitä mieltä, että olisin deistinä väärässä. Muslimeille ja ortodokseille asia on kaikin puolin kunnossa. Buddhalainen sanoi minulle, että näkemykseni on jalo. Ainoastaan ateisteilla on ollut valittamista sen suhteen. Toki he omiensa joukossakin ovat vähemmistö, mutta nämä samat ihmiset väittävät uskonnollisten ihmisten olevan suvaitsemattomia. Heille pyhä auktoriteetti on Richard Dawkins ja pyhä kirja Jumalharha. He eivät usko, ettei kaiken perimäistä tarkoitusta voi todistaa logiikalla. Heille ei kelpaa ettei ihminen ole kaikkivoipa. Se, että olisi jotain, jota ei voida todistaa, ei käy. Kirkon ovilla ei saisi olla liikehdintää.

Alan hiljalleen hyväksyä sen, että kuolen joskus. Mihin tie näyttää sen jälkeen, on kysymysmerkki. En sano, etteikö se voisi vain loppua viimeiseen hengenvetoon, mutten myöskään kiellä etteikö se voisi yhtä hyvin olla vain välietappi. En halua väittää toisin uskovien olevan väärässä tai oikeassa, sillä niin ei ole. Jokainen olkoon vapaa uskomaan juuri kuten haluaa niin kauan, kuin oma uskomus ei vahingoita mitään tai ketään. Älköön myöskään kukaan, uskovainen tai uskoton, käännyttäkö ketään joka on oman näkemyksensä kanssa sinut. Tänä tulevana kesänä, kuten monena aiempanakin, on kirkon ovella jälleen liikehdintää. Pyhästä Kolminaisuudesta en aio edelleenkään välittää, mutta sisimmässäni tiedän löytäväni itseni jälleen leirikeskuksen laiturilta aamuyön hämärästä kertaamassa näitä asioita. Niin loistokasta kuin tiede parhaimmillaan onkin, ei se kykene selittämään sitä hetken sensaatiota, jonka niinä öinä voi kokea. Eikä yhdenkään papin tarvitse todistaa minulle, että Jumala on. Sitä vastoin odotan innolla jonkun todistavan että Jumalaa ei ole. Kaiken tämän kehityksen keskelläkin raskaat puuovet kolahtelevat kiinni ja auki. Niin kauan kuin minulta kysytään, käyköön jokaisen ovi jokaisen herran huoneessa, sillä vaikka toisin tahtoisimmekin, me emme ole valmiita.

Lassi Perämäki

 

Liikehdintää kirkon ovilla

”Päivi Räsäsen lausunnosta hurja eroamisryntäys kirkosta!” ”Ennätysmäärä kirkosta eronneita yhtenä päivänä!” Runsaasti mediahuomiotakin saanutta kirkosta eroamista voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä suomalaisessa yhte4iskunnassa 2010-luvun alkupuolella tapahtuneista ilmiöistä. www.eroakirkosta.fi –nettisivun ilmestymisen myötä luterilaisesta kirkosta eroaminen on tullut vain muutaman klikkauksen päähän. Eroamisen taustalla on usein muutakin kuin pelkkä Räsäsen kannanotto tai ilmiön ”trendikkyys”, ja jäsenmäärän vähenemisestä aiheutuu myös paljon erilaisia seurauksia kirkolle.

Jokainen 18 vuotta täyttänyt voi omasta tahdostaan erota kirkosta, ja erityisesti nuoret aikuiset ovatkin omaksuneet netin kautta eroamisen. Tilanne on johtanut esimerkiksi siihen, että pääkaupunkiseudulla on jo paikoin vaikeaa löytää kahta kristittyä kummia vastasyntyneelle lapselle. Kirkon rooli nykypäivän ihmisen elämässä on hyvin erilainen kuin vaikka keskiajalla, jolloin esimerkiksi Eurooppa tunnettiin paremmin nimellä.

Kristikunta, joka jo viittasi kristinuskon vahvaan asemaan. Maailmankuvan muuttuminen maallistuneemmaksi erilaisten tieteellisten löytöjen ja keksintöjen myötä on horjuttanut kirkon asemaa jo useiden vuosisatojen ajan. Aiemmin kirkko hallitsi lähes kaikkia elämän eri osa-alueita, mutta nykyään monet ihmiset katsovat vain hengellisten asioiden kuuluvan kirkon vaikutuspiiriin.

Suomessa luterilaista kirkkoa on erityisesti kritisoitu sen vanhakantaisuudesta sekä tiiviistä suhteesta valtioon. Vaikka monet länsimaisen yhteiskunnan perustavaa laatua olevat moraaliset arvot pohjautuvat juuri kristinuskon oppeihin, katsotaan kirkon usein silti jääneen ajastansa jälkeen. Esimerkiksi erilaiset tasa-arvoa koskevat kysymykset, kuten naispappeus tai samaa sukupuolta olevien oikeus avioliittoon, ovat herättäneet laajalti keskustelua ja kirkon näkemykset ovat myös aiheuttaneet monissa mielipahaa, olivat näkemykset sitten asianomaisten mielestä liian vanhoillisia tai vapaamielisiä.

Suomessa luterilaisella kirkolla ja valtiolla on pitkä yhteinen historia, joka ulottuu aina vuoteen 1527 Ruotsin vallan aikana, jolloin Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa toteutti Västeråsin valtiopäivillä uskontouudistuksen, joka koski myös Suomea. Jo tällöin uskonto ja politiikka sekoittuivat, koska Lutherin uskonpuhdistuksen oppien mukaisesti kirkolta takavarikoitu ylimääräinen varallisuus kului Lyypekiltä otetun hopealainan lyhentämiseen. Tänä päivänä kirkon ja valtion välinen läheinen suhde näkyy esimerkiksi kirkollisveron muodossa. Kirkollisveron tarpeellisuutta on kritisoitu, ja monet ovat ilmoittaneet sen yhdeksi perusteeksi erota kirkosta. Lisäksi yhä useampi suomalainen on sitä mieltä, että kirkon tulisi olla täysin oma valtiosta riippumaton instituutionsa., ja esimerkiksi jumala-sanan poistaminen oikeusistunnoissa vannottavasta valasta on otettu vastaan hyvin myönteisesti.

Vaikka yleisesti ajatellaan, että kaikki kirkosta eroavat pitävät kirkkoa liian vanhanaikaisena, mahtuu eroajien joukkoon myös niitä, jotka kokevat, että 2000-luvun luterilaisesta kirkosta on tullut jo liian vapaamielinen. Heidän mielestään kirkko on vieraantunut liikaa esimerkiksi Raamatun opeista, mikä näivettää hengellistä elämää. He usein tulkitsevat Raamattua lähes fundamentalistisella tarkkuudella, eivätkä välttämättä sovita oppeja nykyaikaan sopivaan muotoon, mitä luterilainen kirkko on pyrkinyt edes jossain määrin tekemään. Kyseessä on hyvin marginaalinen ryhmä, mutta yleisellä tasolla kirkosta eroamisen syy on sama kuin monella muullakin – omat ja kirkon arvot eivät yksinkertaisesti enää kohtaa.

Kovinkaan moni tavallinen kirkkoon kuuluva suomalainen ei enää pidä itseään vahvasti uskonnollisena, sillä monesti syyt pysyä kirkon jäsenenä ovat paljon käytännönläheisempiä. Hyvin moni haluaa edelleen esimerkiksi toimia virallisesti kummina tai mennä naimisiin kirkossa, mikä on mahdollista vain, jos on yhä kirkon jäsen. Jotkut ovat jopa liittyneet takaisin kirkkoon voidakseen olla esimerkiksi tuttavaperheen lapsen kummi.

Suomen luterilainen kirkko on tällä hetkellä haastavan tilanteen ääressä. Vähentyneen jäsenmäärän myötä myös kirkollisverotulot ovat laskeneet, eivätkä taloudelliset ongelmatkaan ole kaukana. Niin sanottuun kolmanteen sektoriin tekee myös paljon arvokasta työtä esimerkiksi lasten ja nuorten sekä vanhusten parissa, mistä on jouduttu jo leikkaamaan. Kirkon tulisi löytää keino pitää lujasti kiinni nykyisistä jäsenistään, mutta samalla myös uudistaa ilmettään uusia jäseniä ja erityisesti nuoria houkuttelevasti. Lisäksi kirkon tulee muistaa, että sen ovet ovat aina avoinna molempiin suuntiin, vaikka hetkellisesti vaikuttaisikin siltä, että suurin liike kohdistuisi ulospäin.

Anni-Maria Isoranta

 

Miksi (minua) ei kiinnosta?

Tämän esseen suunnittelun ja kirjoittamisen aikana kuoli noin 62 intialaista pikkutyttöä sukupuolensa vuoksi. Hyvää lukuhetkeä.

Sukupuolten välinen epätasa-arvo on vallinnut maailmassa aina korkeakulttuurien kehittymisestä saakka (n. 8000-6000 eKr.), kun nainen lukittiin saviseinien sisään miehen lähtiessä töihin. Vaikka näistä epätasa-arvon alkuhetkistä on kulunut melkeinpä 10 000 vuotta, ja naiset ovat kautta aikojen raataneet siinä missä miehetkin, on tämä paikka yhä miesten maailma. Tämän on huomannut myös taloustieteilijä Amartya Sen, jonka sukupuolten epätasa-arvoa kuvaavan mittarin tuloksia Nicholas D. Kristof ja Sheryl WuDunn muun muassa kauhistelevat teoksessaan Puolikas taivasta (2009, suomentanut Kirsi Luoma). Teoksen teesi on selvä: tyttöjen joukkotuho on pystäytettävä.

Kansanmurhia, -vainoja ja yleisesti kaikenlaisia joukkosurmia on ihmiskunnan toimesta harrastettu harvinaisen ahkerasti läpi historian aina tähän päivään saakka ja tullaan harrastamaan varmasti vielä tulevaisuudessakin. Näitä hirmutekoja ovat avittaneet milloin vanhat kaunat, viha ja katkeruus, milloin kateus, syytökset ja omaan napaan tuijottelu, mutta mikä on tyttöjen joukkotuhon taustalla. Miksi sitä on niin vaikea pysäyttää?

Kristof ja WuDunn osoittavat teoksessaan hyvin, kuinka poikkeuksellisen massiivisesta tuhon aallosta on kyse: ”—viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana on kuollut enemmän tyttöjä sukupuolensa vuoksi kuin miehiä kuoli kaikkia 1900-luvun sodissa.” Ja kyseisiä sotiahan riitti. Myös Sen:in mittarin tulos: ”Maailmasta puuttuu yli-sata miljoonaa naista.” – jotka ovat tutkimusten mukaan ”kadonneet” ei-biologisista syistä – korostaa kuinka suurta ongelmaa oikein käsitellään. Kaiken kaikkiaan, kuten Kristof ja WuDunn huomauttavat, naiset elävät miehiä pidempään ja siksi naisten pitäisi yleensä olla enemmistönä.

Väistämättä herää siis kysymys: Miksi niin moni meistä kauhistuu, mutta ei toimi? Ehdotan muutamaa perustelua. Syy joukkotuholle etenkin Kristofin ja WuDunnin esiinnostamissa maissa (Afganistan, Kiina, Intia) on ymmärrettävää. Kristofin ja WuDunnin tapaama afgaanimies korostaa poikansa korvaamattomuutta vaimonsa arvon kustannuksella, miettiessään kummalle ostaa lääkkeitä. Kiinalaiselle pienyrittäjälle modernisaation mukanaan tuoma ultraääkuvaus mahdollistaa, ettei heidän ”tarvitse enää saada tyttäriä”. Intialaisnainen taas rokottaa enemmin poikansa kuin tyttärensä, ja laskujen mukaan ”sallimalla sata aborttia, joilla estetään tytön syntyminen, voidaan välttyä keskimäärin viidentoista tyttövauvan kuolemalta.” Näissä köyhissä maissa poika tarkoittaa turvaa ja tuloja, tyttö epävarmuutta ja menoja. Ihmisillä ei yksinkertaisesti ole varaa tyttölapseen ja se on maan talouden aiheuttama ongelma. Sukupuolten tasa-arvon esteenä toimii siis muita ongelmia, jotka olisi ensin hoidettava. Tavallisen länsimaalaisen vaikutusmahdollisuudet tilanteessa tuntuvat mitättömiltä.

Toisekseen tyttöjen joukkotuho ei ole niin näkyvä ilmiö täällä länsimaissa ja ihmiset harvoin jaksavat nähdä vaivaa sellaisen asian eteen, josta ei ole heille itselleen suurempaa hyötyä. Naisena tämä asia koskettaa minua ja Kristofin ja WuDunnin mukaan merkitsee usein ”pienempää palkkaa, rahapulasta kärsiviä urheilujoukkueita tai käpälöivää esimiestä”. Naisia on enemmistö länsimaissa, mutta ilmeisesti elämmä vähemmistön vallassa ja jos emme saa tätä johtavaa vähemmistöä – miehiä – kiinnostumaan, onko meillä silloin toivoa. Jaksaako sellainen välittää, jolla on jo kaikki?

Kolmanneksi voidaan verrata taistelua sukupuolten tasa-arvon puolesta ja ilmastonmuutosta vastaan keskenään. Huomataan, että molemmissa tapauksissa edessä on kamppailu, jonka voitto vaikuttaa suorastaan utopistiselta. Kummassakin tilanteessa useiden on luovuttava eduistaan ja mukavuuksistaan jonkun itseään suuremman vuoksi. Mutta ihminen on itsekäs olento. Siispä enää ei voida sanoa etteivät ihmiset tietäisi, he eivät vain halua kuulla taikka tietää enää yhtään enempää.

Ovatko miehet sitten meitä naisia parempia? Ansaitsevatko he johtoasemansa? Sukupuolten epätasa-arvo näkyy nimittäin jopa alakulttuureissa ja vähemmistöjen sisällä, esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen piireissä usein peräänkuulutetaan, kuinka homomiehet hallitsevat vähemmistöstä annettua kuvaa. Itse aina nuorempana toivoin olevani mies, sillä heillä oli kaikki mukavammin ja heistä oli paljon helpompi pitää kuin naisista. He eivät kyllä ole naisia viisaampia tai sen puoleen ahkerampiakaan, joten sanottakoon että ei, miehet eivät ole sen parempia. He vain aikoinaan päättivät olevansa parempia.

Itse en kuitenkaan halua huutaa niin kuin Kristof ja WuDunn. He uskoivat, että ”tämän vuosisadan merkittävin moraalinen haaste tulee olemaan kamppailu sukupuolten tasa-arvon puolesta ympäri maailmaa.” Onneksi muutkin ihmiset haluavat huutaa ja uskovat samoin kuin Kristof ja WuDunn. On syntynyt feministijärjestö jatkamaan naisasiajärjestöjen perintöä. Monet julkisuuden henkilöt korostavat ajavansa naisten asioita ja monet miehet ovat julistautuneet feministeiksi. Näyttelijä Emma Watson puhui vasta YK:n kokouksessa sukupuolten tasa-arvosta sekä naisten asemasta ja hän ajaa tarmokkaasti eteenpäin HeForShe-liikettään. Aivan vasta myös vietettiin kansainvälistä naistenpäivää. Mutta onko tämä vielä tarpeeksi, kun ”Parhaan arvion mukaan yksi intialainen pikkutyttö kuolee syrjinnän seurauksena joka neljäs minuutti.”

Kuten aiemmin jo totesin, ihmiset tietävät, mutta eivät halua tietää. Joudun valitettavasti myöntämään kuuluvani kyseiseen joukkoon. Olen istunut usein koneeni ääressä tuijottaen ruudulla näkyvää Emman HeForShe-videoa, mutten ole vielä koskaan painanut ”play.” Ehkä kuitenkin tämän jälkeen kotiin saapuessani katson ne HeForShe-videot ja luen sen Esquire:n artikkelin. Tulen vielä hieman tietoisemmaksi. Jää nähtäväksi, suljenko silmäni vai yhdynkö taisteluun.

62 intialaista pikkutyttöä kuoli tämän esseen suunnittelun ja kirjoittamisen aikana sukupuolensa vuoksi. Kuinka monta kuoli lukiessasi?

Sini Tuohimaa

 

Sivistyksen merkitys

On helppoa kuvitella vaeltaja, joka kahden viikon metsässä samoamisen jälkeen tokaisee tulleensa takaisin sivistyksen pariin, palattuaan kotiinsa pieneen kaksioon, keskellä kaupunkia. Sanaa sivistys saatetaan käyttää ajattelematta kuitenkaan, mitä se todella merkitsee. Tai oikeastaan, mitä se sanojalle itselleen merkitsee.

Kuvataiteilija Samuli Heimonen jakaa käsityksensä sivistyksestä souli.fi verkkosivuilla 14.11.2014 julkaistussa artikkelissa. Heimosen mukaan tieto itsessään ei ole sivistystä, vaan se, kuinka sitä käytetään hyväksi ja on kaikkien saatavilla. Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa tämä näyttää toistaiseksi toteutuvan. Ilmainen koulutus takaa kaikille mahdollisuuden oppia yleissivistyksen kannalta merkittävät asiat ympärillä olevan maailman ymmärtämiseksi. Nykyhallituksen kaavailemat leikkaukset koulutuksesta viestivät kuitenkin, että talouskasvu on tärkeämpää kuin sivistys. Mielestäni yliopistojen valjastaminen talouskasvun kohentamiseksi on täysin mieletöntä, eikä se vastaa tieteen tekemisen periaatteita. Tiedon sanotaan lisäävän tuskaa, mutta vielä pahempaa tulee tapahtumaan, jos Suomessa ei säilytetä kaikille samoja mahdollisuuksia korkeakouluopiskeluun.

Samuli Heimosen mukaan sivistykseen kuuluu itsensä yli näkeminen. Tähän liittyy vahvasti hänen käsityksensä sivistyksestä heikomman puolustamisena vailla omaa hyötyä. Kuolevaa maahanmuutokeskustelua voidaan pitää näiden määritelmien valossa sivistyksen likakaivona. Toisen mielipiteen taustalla olevan ajattelua on mahdotonta ymmärtää, jos pitää niin sokeasti kiinni omista käsityksistään. Empatian merkitystä sivistykselle ei voida yliarvioida, eikä vain omaa etua ajattelevaa egoistia voida pitää sivistyneenä.

Sivistys ei ole Heimosen mukaan suosittua, sillä se vaatii jatkuvaa auktoriteettien kyseenalaistamista. Hän painottaa totuuden merkitystä sivistyksessä. Nyky-yhteiskunnassa voi elää helposti ilman omia valintoja, muiden toiveita noudattaen. Tämä on kuitenkin vaarallista ei vain sivistyksen vaan koko ihmiskunnan kannalta. Hyvänä esimerkkinä toimii toisen maailmansodan aikana tapahtunut juutalaisten joukkotuho. Myöhemmin tuomitut natsivirkamiehet, kuten Adolf Eichmann, ovat tyynesti kertoneet noudattavansa vain annettuja käskyjä. Edelleen ihmisillä on taipumus syrjäyttää omantunnon vaatimuksen työpaikan menettämisen tai huonon maineen pelossa.

Heimosen mukaan ihmisen on sivistettävä itseään jatkuvasti, sivistys on jatkuvaa taistelua kyynisyyttä, valmiita ajatuksia, välinpitämättömyyttä sekä tietämättömyyttä vastaan. Maailma näyttäisi erilaiselta, jos näistä puhuttaisiin yhtä paljon kuin taistelusta liikakiloja vastaan tai täydellisen vartalon saamiseksi. Ote sivistyksestä ollaan menettämässä, jos sitä on ikinä ollutkaan, kun media tuputtaa pinnallista ihmiskuvaa ja ihmiset tarttuvat siihen ilomielin. Pinnallisuus ja viihteellistyminen ovatkin nykypäivänä sivistyksen pahimmat vastustajat. Ihmiset kokevat jatkuvasti enemmän tarvetta viihtyä. Yhä harvemmin siihen sopii esimerkiksi jokin maailmankirjallisuuden helmi. Ovathan ne useimpien mielestä kovin vaikeaselkoisia ja hidastempoisia. Yleistyneet älypuhelimet ja tablettietokoneet varmistavat, että ihminen voi jättää aivot narikkaan missä vain ja uppoutua lempiohjelmaansa.

Sokrateen mukaan suurinta viisautta on ymmärtää, ettei tiedä mitään. Heimosen muokkaamassa ajatuksessa on sivistystä ymmärtää, miten vähän voi tietää. Mielestäni sivistys on viisautta toiminnaksi asti vietynä yhteiskunnan hyväksi. Hyvää yhteiskuntaa ei voi olla ilman sivistystä, sillä se vaatii Heimosen esittämiä ajatuksia tiedosta, solidaarisuudesta ja kriittisyydestä. Sivistyneissä maissa, joissa kaikilla on oikeus koulutukseen, on selkeästi parempi elämänlaatu, kuin koulutukseltaan puutteellisissa maissa.  Sivistystä tarvitaan maailmassa sen itsensä vuoksi.

Jokainen voi olla sivistynyt omalla tavallaan. Tiedolliseen työnjakoon perustuva moderni yhteiskunta vaatii osaajia autonkorjaajista lakimiehiin. Tieteiden erikoistuessa yhä enemmän on kuitenkin tärkeää osata kuunnella muita, eikä ohittaa muiden alojen asiantuntijoiden huomautuksia “kaiken maailman dokumenttien” höpinänä.

Matti Pennanen

 

Aikamme uusin taidemuoto

Frida Kahlon teoksessa Omakuva, jossa näkyy piikikäs kaulakori ja kolibri vuodelta 1940 taiteilija itse katsoo suoraan eteenpäin tyhjällä katseella. Taiteilijan olkapäiden takana ovat tummat ja mystisen näköiset eläimet, apina ja pantteri. Maalauksen nimen mukaisesti Kahlon kaulaa koristaa piikikäs oksaköynnös, joka piikeillään saa kaulan tihkumaan verta. Silti taiteilijan katse on tyyni. Kahlo onkin parhaiten tunnettu omakuvistaan, mutta omakuvien määrä voi tuntua jopa häkellyttävältä jollei tunne taiteilijan taustoja.

Ennen kameroiden ja kamerakännyköiden aikakautta taiteilijat ja muutkin ihmiset ovat tehneet tai teetättäneet itsestään omakuvia, joilla on varmistettu omien kasvojen ikuisuus maalauksen muodossa. Usein omakuvilla on ollut myös syvempi merkitys ja näin oli Frida Kahlollakin. Jouduttuaan 19-vuotiaana raitiovaunuonnettomuuteen ja sen seurauksena halvaannuttuaan Kahlo vietti pitkiä aikoja yksin sairasvuoteessa. Maalaaminen oli hänen lohtunsa, ja muiden aiheiden puutteessa hän ikuisti itseään. Frida Kahlon omakuvien tärkeitä teemoja ovatkin yksinäisyys, hänen sairautensa ja oman kehonsa vankina oleminen. Näitä teemoja vahvistivat myös vaikea suhde Diego Rivieran kanssa sekä kamppailu lapsettomuudesta.

Erityisesti 2010-luvulla selfie-kuvien kulttuuri on muodostunut arkipäiväiseksi ilmiöksi. Kuka tahansa voi räpsäistä kuvan itsestään eli selfien, suomalaisittain ”meitsien” tai jopa hieman ironisen ivakkaasti ”itsien”. Kuitenkin sosiaalisessa mediassa huomiota saavat julkimoiden, kuten Kim Kardashianin tai Kylie Jennerin selfiet. Erityisesti nykytaiteessa tuttu naiivi ”minäkin olisin voinut tehdä tuon” –lausahdus siirtyy myös selfie-kulttuuriin. Jostain syystä silti Vincent Van Goghin maalaus niittymaisemasta on arvostetumpi kuin naapurin Tellervon versio ja Tellervon arkimeitsie saa vähemmän tykkäyksiä kuin Kylie Jennerin muokatut selfiet, joissa hän on kauneuden ammattilaisten tuote.

Frida Kahlon elinajasta on pian kulunut jo 100 vuotta, mutta silti omakuvat ovat yhä hänen tunnetuimpiaan maalauksia. Voimme vain pohtia, onko 2110-luvulla pysyvin muistijälki Kim Kardashianista hänen julkaisemansa kirja, joka koostuu pelkästään selfieistä. Ei kuitenkaan tarvitse olla valmiiksi yleisön tuntema, jotta omat selfiet jäisivät elämään. Eräs kalifornialainen naine on saanut paljon huomiota mediassa luomalla ensimmäisen ”reaaliaikaisen virtuaalisen taideteoksen”. Nuori ja lupaava taiteilijanalku julkaisi Instagram-tilillään sarjan selfieitä ja muita kuvia, joissa hän kuvaa keinotekoisen muutoksen suloisesta taidetytöstä wannabe-julkimoksi. Projektin ollessa käynnissä taiteilija sai paljon negatiivista palautetta maallisuudesta ja uskottavuutensa menettämisestä taidepiireissä, mutta virtuaaliteoksen päätyttyä ja paljastuttua fiktiiviseksi työksi nainen sai kehuja uudenlaisesta kekseliäisyydestä. Sarjan kuvat aiotaan myös laittaa esille Lontoon modernin taiteen museoon.

Edellisen tapauksen taiteilijanalku on myös kertonut, ett6ä kaikki virtuaaliteoksen kuvat olivat suunniteltuja ja käsikirjoitettuja. Hän teki luonnoksia, kokosi työnsä kasaan ja esitteli sen maailmalla kuin Frida Kahlo konsanaan, siis oikea ja arvostettu taiteilija, joka täyttää Mihaly Csikszentmihalyn laatimat luovuuden piirteet. Siis selfietkin voivat olla taidetta, jos niiden ottaja suhtautuu niihin kuin taiteeseen ja käyttää niihin vaivaa ja aikaa aivan kuin perinteiset taidemaalarit ovat käyttäneet omiin teoksiinsa.

Taiteen arvostus on myös aina riippuvaista vastaanottajasta, aikakaudesta ja kontekstista. Olen melko varma, ettei parempaa aikaa kekseliäälle selfie-taiteelle olekaan kuin juuri nyt. Taiteen perimmäinen tarkoitus on tuoda esille ja käsitellä ajankohtaisia, vaikeita ja henkilökohtaisiakin aiheita sekä herättää katselijan ajattelemaan, olipa kyseessä sitten Frida Kahlon koskettavat elämäntapahtumat, nuoren taiteilijan kuvaus nykyajan paineista tai megajulkkisten luoma illuusio lähes puolijumalallisesta luksuselämästä.

Lounaalla ystävän kanssa otettu hauska ”meitsie” on enemmänkin mukava muisto, ei taidetta. Jotta nykyajan selfiekuvat olisivat taidetta, niin ne vaativat idean, luovan ajatusprosessin ja valmistelun sekä toteutuksen kuten kaikki muukin taide. Aika toki menee aina vain eteenpäin, joten nykyajan taiteilijoiden omakuvien tekniikat ja tarkoitukset ovat ymmärrettävästi erilaisia kuin esimerkiksi Frida Kahlon omakuvissa 1940-luvulla. Nyt voimme vain jäädä katsomaan, kuinka selfie-taide kehittyy ja samanaikaisesti jatkaa arkisempien omakuvien ottamista.

Ingá Ryhänen

 

Melu terveys- ja ympäristöongelmana

Kuvittele itsesi rentoutumassa pihalla kauniina kesäpäivänä. Auringon lämpimät säteet hellivät ihoasi ja nautit elämästä täysin siemauksin. Arjen huolet eivät paina mieltäsi, vaan olo on kiireetön. Tunnelma muuttuu kuitenkin radikaalisti, kun pensasaidan toisella puolella oleva naapuri päättää kiskaista ruohonleikkurinsa käyntiin. Polttomoottorin säksätys tunkeutuu korviisi tasaisena aaltona, ja sisätilat alkavat tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Kuvailtu tilanne on luultavasti monille tuttu. Melu muuttaa mukavan tilanteen epämiellyttäväksi ja saa hakeutumaan hiljaisempaan ympäristöön. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain viihtyisyyttä vähentävä tekijä, sillä melu on riski sekä terveydelle, että ympäristölle.

Melua tulisi siis pitää vakavana ympäristöongelmana, mutta näin ei aina tapahdu. Koska se on aineetonta, siihen suhtaudutaan helposti kevyemmin kuin esimerkiksi ilmansaasteisiin tai roskiin. Pidempiaikainen altistuminen koville äänille aiheuttaa kuitenkin tutkitusti muun muassa tinnitusta, joka koetaan niin sanotusti jatkuvana korvien soimisena. Tinnituksesta kärsivät henkilöt joutuvat tottumaan tähän ikävään vaivaan, sillä sairauteen ei ainakaan tällä hetkellä ole toimivaa hoitokeinoa.

Toinen melusta johtuva seuraus on stressitasojen nousu. Se taas on yhteydessä sydän- ja verisuonitauteihin, kuten kohonneeseen verenpaineeseen, sekä vatsaongelmiin. Toisaalta ihminen ei välttämättä edes huomaa melun häiritsevän häntä. Asia havaitaan vasta kun äänet vaimenevat, ja yhtäkkinen helpotuksen tunne valtaa koko kropan.

Meluun liittyvät terveysongelmat eivät aina vaadi pitkäaikaista oleilua äänekkäässä ympäristössä. Jopa erittäin lyhyet kovat äänet voivat heikentää kuuloaistia lopullisesti. Tästä käyvät esimerkkeinä aseiden pamaukset, mutta vaihtoehtoja on muitakin. Tiedän tapauksen, jossa nuoren ja lupaavaan viulistin ura päättyi hälytysajossa olleen ambulanssin ajettua aivan hänen vierestään. Sireenien ulvonta vahingoitti viulistin kuuloa siten, ettei hän enää kyennyt virittämään soitintaan yhtä hyvin kuin aiemmin.

Liikenne onkin nykypäivänä, eteenkin kaupungeissa, yksi pahimmista melunlähteistä. Kun liikennemäärien tiedetään olevan jatkuvassa, joillakin alueilla jopa eksponentiaalisessa, kasvussa, on helppoa ymmärtää, että melun määrä lisääntyy koko ajan. Ihmiset itse asiassa myös torjuvat melua lisäämällä sitä. Väite kuulostaa paradoksaaliselta, mutta pitää paikkansa. Esimerkiksi radioa kuunnellaan kotona yleensä jollakin tietyllä äänenvoimakkuudella. Kun siirrytään autoon, kuvaan astuvat ajamisesta aiheutuvat äänet kuten moottori- ja rengasmelu. Tavallinen ihminen sivuuttaa nämä häiriötekijät helposti lisäämällä radion äänenvoimakkuutta, mutta ei aina tule ajatelleeksi, että lisää samalla melun kokonaismäärää. Toinen yksinkertainen esimerkki väitteen todisteeksi on se, että televisio laitetaan päälle, kun ei jakseta kuunnella imurointia, muiden keskusteluja tai ylipäätään mitään, mikä koetaan häiritsevänä.

Melun vaikutukset ulottuvat ihmisten ohella luontoonkin. Eräässä tutkimuksessa huomattiin, että kaupunkien puistoissa eläneet linnut lauloivat keskimäärin yli kymmenen desibeliä äänekkäämmin verrattuna sellaisiin saman lajin edustajiin, jotka asuivat maaseudulla. Ilmiö selittyi sillä, että kaupunkilaislinnut lauloivat kovempaan ääneen erottuakseen muun metelin keskeltä.

Yllättäviä vaikutuksia melulla on myös ihmisten joukossa. Poliisit ovat tutkimuksissaan havainneet, että jotkin surmatyöt ovat osittain johtuneet melusta. Häiritsevän kovan äänen kuuleminen on nimittäin näissä tapauksissa ollut tekijöille se viimeinen pisara, joka on saanut heidät käyttämään väkivaltaa.

Mitä meluongelmalle voisi sitten tehdä? Ainakin Ranskassa hiljaisuuden on huomattu myyvän, ja Pariisiin on perustettu äänieristettyjä huoneita, joihin pääsee nauttimaan rauhasta ja äänettömyydestä. Luin pari vuotta sitten artikkelin, jossa nostettiin esiin mielenkiintoinen ehdotus. On olemassa useita ympäristöön liittyviä teemapäiviä, kuten päivä, jolloin ei ajeta autoa tai päivä, jolloin ei syödä lihaa. Tekstin kirjoittaneen toimittajan mielestä tulisi olla myös päivä, jolloin ei saa meluta. Idea kuulostaa ainakin minun korvaani oikein hyvältä. Sellaisena päivänä kun saisi loikoilla rauhassa myös siellä aurinkoisella kotipihalla.

Lasse Pesonen

 

Yhteistyötä yli rajojen

Ilman yhteistyötä eläminen olisi lähes mahdotonta. Sen huomasivat jo varhaiset esi-isämme keräillessään ja metsästäessään ruokaa. Hiljalleen huomattiin yhteistyön muutkin hyödyt: opittiin viljelemään, kaupungit kehittyivät, ammatit eriytyivät. Yhteistyö paransi hyvinvointia ja sai samalla kaikki yhä riippuvaisemmiksi toisistaan.

Keskiajan jälkeen uusien kansallisvaltioiden synty antoi yhteistyölle uudet mittasuhteet. Sitä tehtiin nyt yli valtion rajojen, aluksi tosin lähinnä vallanpitäjien ehdoilla. Ensimmäisen kerran rauha yritettiin tosissaan taata koko Eurooppaan sopimuksen voimin vuonna 1815 Wienin kongressissa. Tarkoituksena oli pitää maiden väliset voimasuhteet tasapainossa, jolloin kukaan ei rohkenisi hyökätä naapurinsa rajojen yli ainakaan ilman erityisen painavaa syytä. Suunnitelmaa tukivat vielä valtioiden solmimat liitot.

Yhteistyöllä pyrittiin hyvään. Valtioiden välinen kilpailu ja teollistuminen kuitenkin häiritsivät tasapainoa. Myös siirtomaiden hankkiminen lisäsi maiden välisiä kiistoja. Yhteistyö ei toiminut, sillä yhteisen edun sijasta maat ajoivat edelleen omia etujaan.

Afrikan maiden kanssa yhteistyötä ei tuohon aikaan tietenkään edes harkittu. Olisihan se ollut muutenkin lähes mahdotonta alueen hajanaisuuden ja lukuisien kielien takia, mutta myös tässä asiassa omat taloudelliset hyödyt nostettiin kaiken edelle. Tilanne kiristyi Euroopassa, sillä yhteistyötä toteutettiin väärillä periaatteilla.

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä kaikki huokaisivat helpotuksesta. Eurooppaa alettiin jälleen suojata tulevien suursotien varalta. Kansainliitto perustettiin ja etenkin 1920-luvun kuluessa solmittiin runsaasti maiden välisiä liittoja. 1930-luvulla liittopolitiikka alkoi kuitenkin jälleen horjua, ja pian Eurooppa oli toisessa sodassa.

Onko nykypäivän kansainvälinen yhteistyö kestävämpää? No, ainakin jotain on saatu aikaan. Euroopan alueella suurin saavutus on tietysti Euroopan unioni. Sekin sai alkunsa taloudellisen yhteistyön merkeissä Euroopan hiili- ja teräsyhteisönä, mutta toiminta on laajentunut jatkuvasti koskemaan lähes kaikkia elämän osa-alueita. Toki kritiikkiä on paljon, mutta päätavoitteessaan, rauhan säilyttämisessä, unioni on onnistunut suhteellisen hyvin.

Sen sijaan jos mietitään teollisuusmaiden tekemää yhteistyötä kehitysmaiden kanssa, voidaan huomata heikkouksia. Köyhät maat saavat monenlaista kehitysapua, sekä aineellista että aineetonta. Kouluja rakennetaan ja terveydenhuoltoa parannetaan, luonnonkatastrofien uhreja autetaan puhtaalla vedellä ja elintarvikkeilla. Tämä apu on ilman muuta positiivista, mutta yhteistyötä se ei vastaa. Antaessaan apua teollisuusmaat tukee kehitysmaata hyötymättä itse mitenkään, yhteistyössä taas molemmat osapuolet tekevät työtä ja hyötyvät.

Ehkä juuri oikeanlainen yhteistyö olisi ratkaisu monien maiden köyhyyteen. Tällainen yhteistyö ei välttämättä olisi teollistuneelle valtiolle tappiollista rahan lahjoittamista, vaan taloudellisesti kannattavaa toimintaa. Epävakaat olot eivät kuitenkaan houkuttele sijoittamaan. Kehitysmaiden huonosta tilasta hyötyvät etenkin monikansalliset yhtiöt, joiden johtohahmoilla saattaa olla myös poliittista valta

Teollisuusmaissa on kuitenkin päästy jo eroon harvainvallasta. Mikäli kansa puhaltaisi yhteen hiileen, saataisiin varmasti aikaan ensimmäiset sopimukset, jotka johtaisivat yhä tiiviimpään yhteistyöhöt teollisuus- ja kehitysmaiden välillä. Tämä onnistuu kuitenkin vasta, kun ihmiset ovat valmiita tekemään yhteistyötä. Talouden laskukausi ja Eurooppaan virtaavat pakolaiset pääasiassa jyrkentävät ihmisten mielipiteitä toisia kulttuureita kohtaan. On tehtävä töitä, jotta nykyiset yhteistyöongelmat eivät johtaisi uuteen maailmansotaan.

Globalisoituneessa maailmassa rajat ylittävää yhteistyötä on jatkuvasti lisättävä. Tärkeimpänä lähtökohtana tällaiselle yhteistyölle ovat kansojen välinen tasa-arvo ja ihmisten välinen arvostus. Tietenkään ei sovi myöskään ajatella vain omaa etuaan. Itselleni mieleen nousee eräs partiolaisten ihanteista: rakenna ystävyyttä yli rajojen. Ystävyys ja yhteistyö tukevat toisiaan ja takaavat yhteiskunnalle mahdollisuuden kehittyä.

Viivi Huttunen

 

Yhteistyötä yli rajojen

Jo vuosikymmenten ajan yhteiskunnassamme ovat vaikuttaneet erilaiset aatteet ja liikkeet, jotka ovat pyrkineet ravistelemaan ja rikkomaan yhteiskunnassamme juurtuneita rajoja ja normeja. Yksi näistä liikkeistä on feminismi, joka on yli sadan vuoden ajan pyrkinyt edesauttamaan sukupuolien välisen tasa-arvon toteutumista.

Koska ongelmat, joita feminismin avulla halutaan ratkaista koskettavat lähes kaikkia ihmisiä maasta, iästä, varallisuudesta tai sukupuolesta riippumatta vaatii sen tavoitteiden saavuttaminen myös kaikkien ryhmien osallistumista. Juuri tämän vuoksi feminismi onkin selvärajaisen naisasialiikkeen sijaan rajoja ylittävää yhteistyötä erilaisten ihmisten välillä.

Feminismiä voidaan pitää päivittäisenä, jopa arkisena, yhteistyönä, joka yhdistää erityisesti naisia ympäri maailman. Se tavoittaa useita naisia koulutytöistä taiteilijoihin läpi yhteiskuntaluokkien sekä ikä- ja kulttuurierojen synnyttämien rajojen. Feminismi voi näkyä vaikkapa lastenkasvatuksessa, oppikirjoissa tai seksuaaliseen häirinnän puuttumisessa, jolloin se edistää yksilön hyvinvoinnin ja turvallisuuden lisäksi myös naisten yhteistä asemaa. Naisten tukeminen ja puolustaminen niin koulussa työelämässä kuin politiikassakin voi toimia ihmisten välisenä yhteistyönä feminismin edistämiseksi.

Rajoja ylittävä yhteistyö voi olla myös konkreettisempaa ja laajempaa. Saman valtion tai kaupungin sisällä ihmisiä voivat yhdistää esimerkiksi erilaiset tempaukset, joilla pyritään levittämään tietoisuutta tasa-arvoon liittyvistä epäkohdista. Tällaiset tempaukset ja kampanjat, kuten seksuaalista häirintää ja väkivaltaa vastustavat. Slutvalkit tai perheväkivallasta tiedottavat mainoskampanjat, vaativat myös itsessään paljon ammattilaisten ja tavallisten ihmisten välistä yhteistyötä.

Maiden välisiä rajoja taas voidaan rikkoa esimerkiksi erilaisilla hyväntekeväisyyskampanjoilla, joilla pyrkiä edistämään vaikkapa naisen koulutusta köyhemmissä maissa. Toisaalta eri maiden asukkaat ja johtajat voivat myös antaa tukensa niille, jotka taistelevat epätasa-arvoa vastaan muualla ja ottaa kantaa muiden maiden tilanteisiin.

Vaikka feminismi voikin parhaimmillaan laaja-alaista, rajoja ylittävää yhteistyötä, eivät rajat aina rikkoonnu, eikä yhteistyö aina onnistu. Esimerkiksi sukupuolien välinen kuilu voi olla niin suuri, etteivät mielipiteet siitä, mikä edistää tasa-arvoa välttämättä kohtaa. Esimerkiksi paljastava pukeutuminen voi edustaa toisille naisten alisteista asemaa ja toisille taas vapautta pukeutua oman tahdon mukaan. Myös kulttuurien väliset erot voivat aiheuttaa hämmennystä ja esimerkiksi aate, joka yhdessä kulttuurissa merkitsee vapautta voi toisessa kulttuurissa muuttua epätasa-arvon symboliksi.

Näin ollen yhteistyö ei aina onnistukaan, vaikka tavoitteet olisivatkin samat. Rajat, joiden toivottaisiin rikkoutuvan saattavatkin päin vastoin vahvistua. Kenties juuri tämän takia feminismi on noustessaan kohdannut myös vastustusta ja rajoja on syntynyt myös itse liikkeen sisälle. Feminismin tehtävä ei kuitenkaan ole luoda rajoja ihmisryhmien välille, vaan nimenomaan ylittää ja purkaa niitä. Siksi onkin valitettavaa, että kaikesta liikkeen saavuttamasta edistyksestä huolimatta yksi suurimmista rajoista, sukupuolten välinen raja on edelleen purkamatta.

Vaikka feminismi on alkujaan naisasialiike ja keskittyy edelleen naisten kohtaamiin ongelmiin, ei se ole pelkästään naisia varten. Huolimatta profiloimisestaan naisten aatteeksi, feminismin ja niin ollen myös tasa-arvon toteutuminen auttaisi niin miehiä, naisia kuin muunsukupuolisia. Esimerkiksi vahingollisista stereotypioista ja sukupuolirooleista luopuminen olisi hyväksi kaikille sukupuolille, ei pelkästään naisille. Siitä huolimatta feminismi kohtaa edelleen jopa vihamielistä vastustamista erityisesti miesten parissa ja silti erehdytään usein luulemaan jopa naisten ylivaltaa ajavaksi ja miehiä vastustavaksi liikkeeksi.

Siksi olisikin ensisijaisen tärkeää, että feminismin kannatus ja tietoisuus sen todellisesta tavoitteesta, tasa-arvon toteutumisesta, leviäisi yhä enemmän myös miesten keskuuteen. Lisäksi olisi tärkeää, että feminismin tavoittelema tasa-arvo luettaisiin koskemaan kaikkia sukupuolia pelkästään miesten ja naisten sijaan.

Tämän kaltaisten, lähes kaikkiin vaikuttaminen ja syvälle yhteiskuntaan juurtuneiden asioiden muuttaminen vaatiikin suurta panostusta ja yhteistyötä eri ihmisiltä ja ihmisryhmiltä. Jotta sukupuolten välinen tasa-arvo saavutettaisiin, tulisi feminismin edelleen vaikuttaa ja kasvaa ihmisten välisenä, iän, sukupuolen, kansallisuuden, kulttuurin ja varallisuuden aiheuttamia rajoja ylittävää yhteistyötä. Kukaan ei pysty muuttamaan maailmaa yksin, mutta yhdessä voimme tehdä töitä kohti parempaa yhteiskuntaa.

Saana Penttilä

 

Yhteistyötä yli rajojen

Euroopan unioni on pitkäaikaisen eurooppalaisen yhteistyön kehityksen tulos. Yhteistyö sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeen Euroopan hiili- ja teräsyhteisöstä, kun Saksan ja Ranskan taloudet pyrittiin yhdistämään toisiinsa niin jämäkästi, etteivät valtiot sotisi enää toisiaan vastaan. Euroopan valtioiden välinen integraatio eteni atomienergiayhteistyöhön ja myöhemmin vapaakauppasopimuksiin useiden Euroopan valtioiden välillä. Keskeisten ja eniten yhteistyötä tekevien valtioiden kesken syntyi Euroopan yhteisö. Vuonna 1992 yhteistyö sai suuremmat mittakaavat, kun Maastrichtin sopimuksessa päätettiin Euroopan unionin perustamisesta. Unioniin kuuluu nykyään 28 jäsenvaltiota ja sen yhteistyö on ollut tiivistä. Viimeiset vuodet ovat olleet kuitenkin hankalia unionille ja eurooppalaiselle yhteistyölle. Onko rajojen ylittävä yhteistyö enään vain utopiaa?

Euroopan unionin jäsenvaltioiden välinen yhteistyö perustuu yhteiseen valuuttaan ja vapaaseen liikkumiseen tavaroiden, palvelujen, ihmisten ja pääoman osalta. Vaikka yhteistä maanpuolustusta unionilla ei ole, jäsenvaltioilla on yhteinen ulkopolitiikka. Suuri osa unionin jäsenvaltioista kuuluu myös sotilasjärjestö Natoon, joten myös rajat ylittävää puolustusyhteistyötä harjoitetaan Euroopan sisällä. ”Moninaisuudessaan yhtenäinen” Euroopan unioni on yhteistyön avulla huomattavasti voimakkaampi tekijä maailmantaloudessa ja kansainvälisessä politiikassa kuin yksittäiset jäsenvaltiot voisivat olla.

Viime vuosina harmaat pilvet ovat kuitenkin kasautuneet unionin päälle ja kannalta elämme kriittisiä ja historiallisia hetkiä. Vuonna 2008 Yhdysvalloissa alkanut finanssikriisi pysäytti maailman taloudellisen kasvun ja etenkin Euroopan on ollut vaikea elpyä kriisistä. Kriisiä seurasi eurokriisi, joka paljasti vakavia ongelmia joidenkin jäsenmaiden julkisen talouden ylläpidossa sekä euron ongelmat valuuttana. Vakavat ongelmat kaipaavat yhteisiä ratkaisuja, joita suurella joukolla on vaikea tehdä, etenkin kun kaikki ovat vähän eri mieltä.

Kesällä 2015 Lähi-Idän levottomuudet alkoivat heijastua Eurooppaan, kun satoja tuhansia pakolaisia vyöryi Eurooppaan. Yhteistä ratkaisua ei löydetä ja muukalaiset herättävät pelkoa sekä ahdistusta. Kansallismielisyys, eurokriittisyys ja maahanmuuttokriittisyys olivat aiemminkin tavallisia ilmiöitä Euroopassa, mutta viimeaikoina ne ovat saaneet pelottavan suuret mittasuhteet melkein kaikkialla Euroopassa.

Suomessa tilanne ei näytä erityisen pahalta Perussuomalaisten ollessa hallituspuolue, sillä he eivät ole kyenneet täyttämään kannattajiensa odotuksia. Ranskassa Marine Le Penin kansallinen rintama, Saksassa Adf-puolue ja Ruotsissa Ruotsidemokraatit ovat huolestuttavasti nostaneet kannatustaan. Puolan ja Unkarin tilanne näyttää hurjemmalta. Puolassa romutetaan oikeusvaltion periaatteita ja Unkarin Viktor Orban ottaa mallia Venäjästä luomalla totalitaristista yhteiskuntaa sananvapautta rajoittamalla. Iso-Britanniassa puolestaan äänestetään euroerosta.

Euroopan unionin ja Euroopan yhtenäisyys on kadonnut melkein kokonaan. Valtiot pyrkivät omin päin selvittämään pakolaiskriisiä sulkemalla rajojaan, kun pitäisi etsiä yhteistä ratkaisua. Sulkeutuminen ja eristäytyminen yhteistyöstä ei ole ratkaisu samaan aikaan, kun Venäjä käyttäytyy aggressiivisesti voimapolitiikallaan, Donald Trump kerää kannatusta voimakkailla mielipiteillään USA:n presidentinvaaleissa ja terrorismi lietsoo pelkoa länsimaissa.

Paras saatava lääke olisi taloudellinen elpyminen ja talouskasvu. Huonoina taloudellisina aikoina ääriliikkeiden yksinkertaiset ratkaisut monimutkaisiin ongelmiin ja kansallisylpeyden korostaminen saavat kannatusta. Ongelmat ja niiden syyt on helppo kaataa ulkomaalaisvähemmistöjen niskaan, kun he muutenkin herättävät ihmisissä pelkoa ja vihaa. Todellisuudessa nationalismi, populismi ja vähemmistöihin kohdistuva viha on harvoin johtanut hyviin ja kestäviin ratkaisuihin, kuten toista maailmansotaa edeltävä historia muistuttaa.

Yhteisiin ongelmiin on etsittävä yhteiset ja kestävät ratkaisut. Eurooppalainen yhteistyö on rakentunut länsimaisten arvojen – demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien – pohjalta. Näitä arvoja tulisi kunnioittaa jatkossakin. Eurooppalaisen yhteistyön aloittamisen motiivina oli sotien ennaltaehkäiseminen. Jos eurokriittisyys ja nationalismi saa vallan ja Euroopan unioni alkaa hajota osa kerrallaan, maailman kansainvälinen turvallisuus voi olla vakavasti uhattuna.

Olli Joki

 

Yhteistyötä yli rajojen

Ensimmäiset merkit rajat ylittävästä yhteistyöstä on saatu ajalta, kun kaupankäynti alkoi kehittyä. Siitä asti yhteistyötä on viety eteenpäin. Ihmiskunnan historian aikana nähdyt puolustus-, talous-, ja muut liittoumat ovat tästä hyviä esimerkkejä. Mutta mihin se on johtanut? Mitä joudumme mahdollisesti jo lähitulevaisuudessa kokemaan? Onko globaali yhteistyö toimivaa?

Euroopan unionin alkutahdit lyötiin Ranskan ja Saksan välisen Euroopan hiili- ja teräsyhteisön myötä. Sillä haluttiin estää näiden valtioiden sotiminen jatkossa. Suomi liittyi EU:ksi muuttuneen, sinipohjaisen tähtilipun piiriin vuonna 1995 ja otti lopulta vuonna 2002 käyttöön unionin yhteisvaluutan euron. Siitä lähtien Suomen lainsäädäntö ja talouspolitiikka on elänyt symbioosissa lähes koko muun Euroopan kanssa. Nyt, vuonna 2016, olemme taistelleet taloutta horjuttavan, koko Euroopan laajuisen kriisin kanssa jo todella pitkään. Lainaohjelman ansiosta olemme saaneet pidettyä elossa sekä Kreikan talouden että keskieurooppalaisen yhtenäisyyden unelman. ”Eurokriisin” keskellä langetetut pakotteet venäjää vastaan eivät myöskään ole tuoneet lisäeuroja Suomen valtion kassaan. Pikemminkin päinvastoin, sillä Venäjälle kohdistuu suurin osa Suomen viennistä.

Vajaa vuosi sitten voimistunut pakolaisvirta näytti ainakin omasta mielestäni EU:n kyvykkyyden hoitaa kriisitilanteita. Dublinin sopimuksen mukaan pakolaisen tulee kirjautua turvapaikanhakijaksi ensimmäisessä EU:n jäsenvaltiossa, johon hän saapuu. Toki on suhteetonta vaatia, että pelkästään Balkanin maat, Kreikka ja Italia, hoitaisivat yksin monta miljoonaa pakolaista, mutta on ristiriitaista tehdä sopimuksia, joita ei kyetä tarpeen tullen noudattamaan. Vielä syksyllä salasanalla ”asylum”, eli turvapaikka, aukenivat ovet lähes jokaiseen Euroopan maahan riippumatta siitä, kuinka monen turvallisen maan läpi on kulkenut.

Yhdistyneet kansakunnat puolestaan kehitettiin toisen maailmansodan jälkeen estämään vastaavanlaiset tapahtumat tulevaisuudessa. Siihen kuului lähes kaikki maailman valtiot. Kansainliiton epäonnistunutta työtä jatkanut YK on onnistunut hyvin tavoitteissaan pitää sota poissa teollisuusmaista. Suurvallat ovatkin saaneet uudeksi leikkikentäkseen Lähi-idän ja Afrikan. Varsinkin Lähi-idän kolmiodraama on mielenkiintoista seurattavaa. Länsimaat Yhdysvaltojen johdolla pommittavatpommittavat ISIS:n joukkoja ja tukevat Syyrian kapinallisia, kun taas Venäjä pommittaa eri lähteiden mukaan sekä  terroristijärjestön alueita että Syyrian kapinallisia tukiessaan Syyrian hallitusta. Samaan aikaan kurdijoukot taistelevat koillisessa Irakissa ISIS:tä vastaan saamatta tukea Yhdysvalloilta.  Tämä johtuu siitä, että Turkki, joka on Yhdysvaltojen pitkäaikainen liittolainen ja Nato-jäsen, käy omaa taisteluaan, PKK:ta  eli Kurdistanin työväenpuoluetta vastaan. Mainitsemisen arvoista on, että PKK:ta epäillään  13.6.2016 tehdystä pommi-iskusta Turkin pääkaupunki Ankaran keskustassa. Iskussa kuoli yli 30 ihmistä.

YK:n ehkä tärkein toimielin on turvallisuusneuvosto. Sen viisi pysyvää jäsentä ovat Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Venäjä ja Kiina. Jokaiselle näistä on veto-oikeus neuvoston päätöksiin ja tämä estää usein kaikki YK-johtoiset taisteluoperaatitot, mikä puolestaan voisi olla ratkaisu Lähi-idän tilanteeseen. Todellisuudessa uskon, ettei yksikään turvallisuusneuvoston pysyvistä jäsenistä tahdo rauhaa, varsinkaan Lähi-itään. Nämä viisi valtiota nimittäin ovat listan kärjessä, kun mitataan eniten aseita myyviä maita ja kuten jokainen voi päätellä, siellä missää on sota, tarvitaan aseita.

Kansainvälinen yhteistyö toimii monella saralla erittäin hyvin, mutta puutteita löytyy aina. Euroopan ongelmat tulisi pystyä tunnistamaan jo etukäteen ja niiden välttämiseksi tarvitaan toimintasuunnitelma. Maailmanpoliittisesti tärkein tapahtuma tulee olemaan Yhdysvaltain presidentinvaalit. Myös Venäjän johtajan vaihtumista odotetaan jännityksellä. Näiden valtioiden johtajat tulevat tulevat määrittämään suunnan rajat ylittävälle yhteistyölle.

Toni Niskanen

 

Puuttuvat naiset

Nicholas D. Kristofin ja Sheryl WuDunnin kantaaottava ja puhutteleva teos Puolikas taivasta ilmestyi vuonna 2009 (suomentanut Kirsi Luoma). Teoksen katkelma käsittelee sukupuolten välistä epätasa-arvoa monista eri näkökulmista.

Katkelma alkaa hyvin havahduttavasti: ”Maailmasta puuttuu yli satamiljoonaa naista”, Nobelilla palkittu taloustieteilijä ja professori Amartya sen kertoi The York Review of Booksissa julkaistussa artikkelissaan. Sen tuo esille, että naiset ovat maailmassa monin paikoin enemmistönä, sillä naiset elävät normaali oloissa miehiä pidempään ja että näin on myös useilla köyhillä alueilla. Sen huomauttaakin, että alueilla, joissa naisten asema on erityisen huono, tyttöjä katoaa paljon.

Tilastot osoittavat, että esimerkiksi Pakistanissa miehiä on jokaista sataa naista kohden 111. Vastaava luku on Intiassa 108 ja Kiinassa 107, jossa epäsuhta on suurempi vastasyntyneiden kohdalla. Kristofin ja WuDunnin mukaan ”biologialla ei ole asian kanssa mitään tekemistä”, vaan pikemminkin panostuksella naisten koulutukseen ja tasa-arvoon.

Tilastot ovat hälyttäviä: ”Joka vuosi vähintään 2 miljoonaa tyttöä lisää katoaa sukupuolisyrjinnän tuloksena”. Professori Senin tutkimustulosten mukaan maailmasta puuttuu noin 107 miljoonaa naista. Luku on hätkähdyttävä: miten maapallolta voi puuttua yli sata miljoonaa naista? Kun laskut lasketaan hieman toisin, saadaan tulokseksi 60-101 miljoonaa ”puuttuvaa naista”. Vaikka arvion skaala onkin laajempi, luvut ovat silti huolestuttavan suuria.

Vauraissa länsimaissa sukupuolten väliset tasa-arvo-ongelmat liittyvät usein naisten pienempään palkkaan – useiden arvioiden mukaan miehen euro on naisen 80 senttiä – ja käpälöiviin esimiehiin, kuten katkelmassa tuodaan ilmi. Kuluneen talven aikana Suomessa sosiaalisessa mediassa syntyi jälleen yksi epätasa-arvoon liittyvä ilmiö: lääppijät. Hetkessä suureksi kasvanut ilmiö rohkaisi naisia puhumaan julkisestikin kokemastaan lähentelystä ja epätoivotusta ”lääppimisestä”. Kokemusten ja tapausten määrä sai monet lukijat hätkähtämään.

Verrattaessa länsimaisten tasa-arvo-ongelmia moniin muihin maailman alueisiin perspektiivi muuttuu ja hetken ajan länsimaiden ongelmat tasa-arvon saralla saattavat tuntua pienemmiltä. Useilla muilla maailman alueilla sukupuolisyrjintä voi johtaa kuolemaan. Kyse on osittain asenteista. Katkelmassa Kristof ja Wudunn tuovat esille afgaanimies Sedanshahin näkemyksen siitä, että ”poika on korvaamaton aarre, kun taas vaimo on aina korvattavissa”. Tällainen ajattelu on hyvin yleistä monissa kulttuureissa.

Kristof ja Wudunn huomauttavat myös mahdollisuudesta, että ”modernisaatio ja tekninen kehitys saattavat pahentaa syrjintää entisestään”. Esimerkiksi nostetaan ultraäänilaitteiden yleistyminen. Kristofin ja WuDunnin mukaan tästä aiheutuu epätoivottujen tyttölasten lisääntynyttä abortointia. Eräs kiinalainen pienviljelijä Fujianin provinsista olikin ”hehkuttanut” ultraäänitutkimuksia huudahtaessaan, ettei heidän tarvitse enää saada tyttäriä.

Onko tämä tekniikan käyttöä väärin tarkoitusperin vai voidaanko edes puhua vääristä tarkoitusperistä? Onko kyse lähtökohtaisesti tyttölasten syrjinnästä vai mahdollisesti halusta suojella tyttölapsia tietäen, ettei elämällä olisi tarjota heille muuta kuin murhetta, köyhyyttä ja alistettua asemaa?

Luin vasta teoksen Kiinan kadotetut tyttäret. Kirja oli hyvin puhutteleva ja ajatuksia herättävä. Kiinan järjestelmä synnytysluvista, lasten lukumäärän säännöstelystä politiikan kautta ja tyttölasten hylkääminen esimerkiksi orpokoteihin ja juna-asemille sekä tappaminen heti syntymän jälkeen likaämpäreineen ja hukuttamisineen kietoutuivat kaikki yhteen muodostaen hyvin surullisen kuvan kiinalaisten naisten elämästä ja historiasta. Kristofin ja WuDunnin näkemys, että ”kyse ei ole siitä, että äidit tahallaan tappaisivat tyttövauvat, jotka heidän on pakko synnyttää” tuntuukin näin hieman kapea-alaiselta.

Kristof ja WuDunn tuovat teoksessaan esille myös sen, että esimerkiksi Intia ja Kiina kieltävät lääkäreitä ja ultraäänihoitajia kertomasta lapsen sukupuolta raskaana olevalle naiselle. Kieltämisestä lähtevä ajatusketju saa epäilemään ratkaisun tehokkuutta ja myös Kristof ja WuDunn toteavat, ettei kieltäminen ole toimiva ratkaisu. Tutkimusten mukaan abortin mahdollisuuden poistaminen tarkoittaisi useampien tyttärien kuolemaa vauvaiässä.

Lisäksi on eritetty karuja ja lohduttomiakin laskutoimituksia tyttövauvojen kuolleisuudesta niin ennen syntymää kuin syntymän jälkeen. Erään tällaisen esitteli taloustieteilijä Nancy Qian Braun Universitysta. Hänen mukaansa ”sallimalla sata aborttia, joilla estetään tytön syntyminen, voidaan välttyä keskimäärin viidentoista tyttövauvan kuolemalta”. Ajatus on sydäntä riipaiseva. Onko syntymätön lapsi ansainnut kuoleman vain koska sattuu olemaan tyttö? Toisaalta lapsen kuolema heti syntymän jälkeenkin on huono vaihtoehto.

Katkelman loppupuolella esitettyjä maailmanlaajuisia tilastoja ei haluaisi uskoa todeksi: ”Näyttää siltä, että viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana on kuollut enemmän tyttöjä sukupuolensa vuoksi kuin miehiä kuoli kaikissa 1900-luvun sodissa”. Ajatus on karmea, kun huomio kuinka suuri sodissa menehtyneiden lukumäärä on.

Aivan katkelman lopussa Kristof ja Wudunn puhuvat niin sanotuista moraalisista haasteista. 1800- luvulla se oli orjuus, 1900- luvulla totalitarismin vastainen taistelu. He uskovat, ”että tämän vuosisadan merkittävin moraalinen haaste tulee olemaan kamppailu sukupuolten tasa-arvon puolesta ympäri maailmaa”. Ajatus on omalla tavallaan lohduttava: tilanne voisi parantua.

Kristofin ja Wudunnin käyttämä kieli ja sanavalinnat ovat ajoittain hyvin provosoivia ja pyrkivät herättämään tunteita. Valitut ilmaisutkaan eivät kuitenkaan vie huomiota siltä tosiasialta, että kyse on vakavasta globaalista ongelmasta, joka koskettaa kaikkia.Mutta mikä on naisten vastuu ja mikä miesten? Voidaanko kaikesta syyttää miehiä vai olisiko naisten aika ”katsoa peiliin”? Entä voidaanko enää luopua vastuusta sanomalla, että näin on aina ollut? Monet maailmanlaajuiset sosiaalisen median kampanjat ovat olleet mukana julkisessa keskustelussa. Eräs tällainen viimeaikainen kampanja on Hetorshe-kampanja, johon lähti mukaan myös Suomen Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö. Näillä kampanjoilla on ollut ja on edelleen suuri merkitys tasa-arvokeskustelussa.

Kyseessä on maailmanlaajuisesti kaikkia koskettava ongelma, johon niin naiset kuin miehetkin, tytöt ja pojat voivat vaikuttaa. Naisten on pyrittävä aktiivisesti parantamaan olojaan niin kansakuntansa sisällä kuin globaalisti.

Annika Hannila

Taiteen tekeminen muuttaa selfien kuvaksi

Kamerapuhelimien ja sosiaalisen median yleistyttyä syntyi ilmiö nimeltä selfie. Se tarkoittaa sitä, että otetaan kuva itsestä – ja mahdollisesta ystävistä – tarkoituksena viestiä muille ihmisille olinpaikkaa, olotilaa tai tuntemuksia. Tämä selfie-kuva ikäänkuin vangitsee hetken, jotta se voidaan jakaa muille. Viimeaikoina monissa yhteyksissä on herättänyt keskustelua kysymys: ”voidaanko selfie-kuvia pitää taiteena?”

Lähin yleisesti taiteena pidetty esimerkki, johon niitä voidaan verrata on taiteilijan omakuva. Frida Kahlon Omakuva, jossa näkyy piikikäs kaulakoru ja kolibri (1940, Nikolas Muray collection, Austin, Texas) on maalaus, jossa naisella on kaulassaan piikikkäistä oksista ja kuolleesta kolibrista tehty kaulakoru, ja hänen takanaan on musta apina ja kissa. Tämä omakuva on taiteilijan näkemys itsestään suhteessa ympäristöönsä. Se pohjautuu todellisuuteen, mutta on siitä erillinen, mikä ilmenee surrealistisista piirteistä, kuten sudenkorennon siivin lentävistä kukkasista hahmon yläpuolella. Selfie taas kuvaa todellisuutta, mutta vain sitä pientä siivua, jonka kuvaaja sillä hetkellä haluaa yleisölleen esittää. Siinä missä omakuva on harkittu kokonaisuus, selfiet kuva kuvalta rakentavat henkilön tarinaa.

Molemmat ovat siis tietyllä tavalla samankaltaisia, mutta mikä sitten kertoo, onko kumpikaan taidetta? Taide on hankala määrittää, ei ole olemassa mitään taiteellisuuden fysikaalista suuretta, jonka muutoksena voisi tarkasti ja luotettavasti mitata esimerkiksi taulun edistyessä. Taide on sopimus, sosiaalinen konstruktio, jonka epämääräisyys vaan lisää sen mystisyyttä ja vaikuttavuutta. Lisäksi sopimuksen säännöt vaihtuvat ihmisestä ja ryhmästä riippuen. Voimme kuitenkin arvioida joitakin ominaisuuksia, joita yleisesti pidetään taiteen tunnusmerkkeinä.

Tavallinen kadun tallaaja voisi sanoa, että taideteoksen tekemiseen tarvitaan vaivannäköä ja taitoa, tai että taide on kaunista. Kuitenkaan moni nykytaiteen teos ei mitään näistä kriteereistä täytä. Näin ollen pelkkä selfien nopeus ja vaivattomuus ei sen taiteellisuutta eliminoi.

Parempi määritelmä on se, että taiteella on pyrkimys olla sitä. Esim. kaunis luonnonmuodostelma, kuten Grand Canyon, ei ole sinänsä taidetta, mutta valokuvaaja tai maalari voi mitään ulkoisesti muuttamatta, mutta lisäämällä tarkoituksellisuuden, tehdä siitä taideteoksen. Toisaalta taas normaalit lomakuvat kyseisestä kohteesta eivät ole taidetta, koska niillä ei ole pyrkimystä olla. Samoin selfie ei normaalisti ole taidetta.

Toinen hyvä määritelmä taiteelle on, että se herättää ajatuksia tai tunteita. Selfie-kuvat kyllä kommunikoivat tunteita, mutta harvemmin tarkoituksena on herättää niitä toisessa ihmisessä. Tällä perusteella selfien asema taideteoksena on aika hataralla pohjalla.

Loppujen lopuksi selfien voi tehdä taiteeksi jos siihen tuo pyrkimyksen. Ihminen voi ”julistaa” selfie-kuvan taiteeksi joko kuvatessaan tai liittämällä sen osaksi suurempaa teosta tai kokoelmaa.

Tästä kuitenkin herää kysymys siitä, voiko selfie-kuvaa muuttaa taiteeksi ilman, että sen luonne viestinnän välineenä tuhoutuu. Jos se ei ole kommunikaatiokeino, selfie on vain kameralla otettu omakuva. Toisin sanoen kontekstistaan irrotettuna, minkä taide vaati, selfie ei ole selfie. Eli selfie-kuvat eivät ole taidetta, eikä niistä voi sellaista tehdä, ilman että niiden identiteetti selfieinä tuhoutuu. ¨

Juha Ojala

 

Sivistys vartioi oikeutta

On helppoa ajatella mustavalkoisesti, jakaa ihmiset ja asiat hyviin ja pahoihin ja antaa yksinkertaisia selityksiä monimutkaisille ongelmille. Helppoa on myös pitää omia arvojaan ainoina oikeina ja arvostella maailmaa omista näkökulmista käsin. Helppo ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin hyvä.

Mielestäni sivistys tarkoittaa sekä ”kirjatietoa”, faktojen hallitsemista että tapaa ajatella ja toimia. Sivistys auttaa ymmärtämään tapahtumia ja syy-seuraussuhteita. Sivistynyt ihminen ei ole helposti johdateltavissa tai huijattavissa, sillä hänellä on välineet arvioida informaatiota.

Kuvataiteilija Samuli Heimosen tekstissä ”sivistys on heikomman puolustamista” (http://www.souli.fi) otetaan raikas näkökulma sivistykseen. Heimosen ehkä tärkein teesi on, että sivistys on empatiaa, ”heikomman puolustamista vailla omaa hyötyä”. Heimosen mielestä sivistys on nöyryyttä tunnustaa oma tietämättömyytensä. Heimonen myös korostaa totuutta, omista periaatteista joustamista ja taitoa nähdä yksityiskohdat osina kokonaisuutta sivistyksen tuntomerkkeinä.

Sivistys, ymmärrys ja sitä kautta empatia ohjaavat ihmistä toimimaan oikein. Sivistys on siis vahvasti sidoksissa tasa-arvoon ja etiikkaan.

Oman tiedon rajallisuuden tunnustaminen on olennainen osa sivistynyttä ajattelua. Ihmiset ovat luontaisesti itsekeskeisiä ja omia motiiveja, ajatuksia ja asenteita on vaikea tarkastella neutraalisti ja rehellisesti. Sivistynyt ihminen asettaa omatkin ajatuksensa kriittisen tutkiskelun alle. Kritiikki on myös tärkeää kohdistaa muihin ihmisiin ja asioihin. Sopiva kritiikki auktoriteettejakin kohtaan on paikallaan. Surullisenkuuluisa sähköiskututkimus todisti, että suuri osa ihmisistä voi jopa tappaa toisen ihmisen auktoriteetin painostuksen alla.

Heimonen esittää, että sivistys ei ole suosittua, koska sivistys liittyy totuuteen. Totuus ei ole aina miellyttävä, mutta siinä on pysyttävä. Sivistys pyrkii totuuteen ja rehellisyyteen, koska se on tasa-arvon kannalta tärkeää ja oikeudenmukaista. On myös järkevää pysyä totuudessa. Vaikka jokainen ihminen uskoisi ilmastonmuutoksen olevan vain propagandaa, ei ilmakehän lämpeneminen pysähtyisi. Totuus on siis tärkeää, koska todellisuus pohjautuu totuuteen. Asiatietokin on hyvin tärkeää. Tiedon täytyy kohdata totuus. Tieto on kuitenkin vain sivistyksen väline, tieto ei ole sivistys itsessään.

Sivistys on hyvin laaja käsite. Siihen liittyy pyrkimys tietoon, ymmärrykseen, kriittisyyteen, nöyryyteen, empatiaan ja totuuteen. Koskaan ei voi olla täydellisesti sivistynyt. Heimonen kirjoittaa: ”jos itseään lakkaa sivistämästä, lakkaa olemasta sivistynyt ihminen”. Sivistys on tie, ja se vaatii jatkuvaa oppimista. Sivistys on meille elintärkeää, ja sen vaaliminen kannattaa, koska sivistys vartioi oikeutta.

Riina Hökkä

 

Ihminen – täysin ainutlaatuinen olento

Ihmisen ainutlaatuisuutta pohtiessa usein päädytään siihen tulokseen, että ihmisen moraali ja kyky rakastaa ovat ne oleelliset piirteet, jotka erottavat ihmisen muista maapallon eläimistä. Näihin samoihin tuloksiin päätyvät myös tietokirjailija Lasse Berg ja hänen haastateltavana ollut kehityspsykologi Leonard D. Katz Bergin teoksessa Kalaharin aamunkoitto. Katzin huomiot ovat monipuolisia ja perustelut vakuuttavia enkö voi olla yhtymättä niihin. Teoksesta välittyvä ihmiskuva jää mielestäni hieman hyväuskoiseksi ja naiiviksi.

Katz nostaa ensimmäiseksi ihmisen ainutlaatuisuutta kuvaavaksi piirteeksi inhimillisen rakkauden. Olen täysin samaa mieltä tästä asiasta. Inhimillinen rakkaus eroaa muun eläinkunnan rakkauksista sen monipuolisuudella. Inhimillinen rakkaus voi olla emotionaalista ja romanttista amoria, lähimmäisestä huolehtivaa kristillistä agapeta, koko ihmiskuntaa kattavaa solidaarista vilantropiaa tai eläimellistä, kiihkeää erosta. Ihminen myös rakastaa jälkeläisiään sekä muita läheisiään muille eläimille epätyypillisellä tavalla. Ihmislapsen sekä emotionaalisen että kognitiivisen kehityksen kannalta turvallinen, rakkauteen perustuva kiintymyssuhde on oleellinen. Todisteena tästä ovat niin sanotut susilapset, jotka vartuttuaan ilman mitään ihmiskontakteja eivät tutkijoiden yrityksistä huolimatta koskaan sopeudu ihmisille tyypilliseen elämään.

Inhimillistä rakkautta ruokkii myös meidän lajille tyypillinen hormonitoiminta. Fenyylianiliini hullaannuttaa ihmisen rakkauden alkuvaiheilla ja oksitosiinin myötä ihmisen stressitasot laskevat ja hän alkaa kiintyä kumppaniinsa. Tämä itsessään ei ole vielä juuri inhimillisen rakkauden ainutlaatuisuuden kannalta mullistavaa vaan inhimillisetä rakkaudesta uniikin tekee sen pitkäkestoisuus. Vuosien kuluessa ihmisen fenyylianiliinitasot laskevat. Kuitenkin todellisen elämänkumppanin löytämisen myötä yksilön endorfiinijärjestelmät ovat muuttuneet siinä määrin, ettei ihminen usein enää toista kumppania halua. Lisääntyminen kannalta tämä on äärimmäisen epärationaalista, mutta sitähän rakkaus on.

Toinen aidosti inhimillinen piirre Katzista on periksi antamattomuus. Tämä näkyy niin rakkaudessa kuin kaikessa muussakin. Sisu ja sinnikkyys ovat piirteinä hengissä säilymisen ja lajikehityksen kannalta oleellisia. Samalla ne ovat myös sosiaalisesti arvostettuja. Tämä kaikki heijastelee mielestäni ihmislajille tyypillistä vahvaa teleologisuutta. Ihmisellä on yleensä syvällinen tarve pohtia elämän tarkoitusta ja löydettyään sen tavoitella sitä pitkäjänteisesti ja perusteellisesti.

Tähän ”inhimilliseen pitkäjänteisyyteen” liittyy Katzin seuraava ihmisen ainutlaatuisuutta kuvaava ominaisuus: perfektionismi. Muiden eläimien näkökulmasta inhimillinen täydellisyyteen pyrkiminen vaikuttaa Katzin mukaan omituiselta epäloogiselta. Kuitenkin ihmisellä vaikuttaisi, erityisesti humanismin näkökulmasta, olevan luonnollinen tarve koettaa täydellistää itseään edetäkseen itsensätoteuttamisprosessissaan. Humanistisesti suuntautunut psykologi Mihaly Csikzentmihalyi tukee tätä ajatusta onnillisuustutkimuksillaan. Hänen mukaansa ihmisen syvimmät onnellisuuden kokemukset koetaan niin sanotussa flow-tilassa, jolloin henkilö on niin syvästi keskittynyt jonkin tehtävän tekemiseen, että hän uppoutuu siihen unohtaen ulkomaailman stressit ja ongelmat. Olennaista flow-kokemuksen kannalta on, että tehtävä on yksilölle mielekäs, sopivan haastava sekä sellainen, että yksilö haluaa suoriutua siitä niin hyvin kuin mahdollista.

Yhdyn tässä täysin Katzin näkemykseen. Mielestäni täydellisyyden tavoittelu näkyy kuitenkin toisessa ihmiselle ainutlaatuisen tyypillisessä asiassa: kauneuden käsitteessä. Tietääkseni ihminen on ainoa eläin, joka luo hypoteettisia täydellisyysihanteita ja pyrkii aktiivisesti niihin. Myönnettiinpä me sitä tai ei, estetiikalla on hallitseva asema elämässämme, erityisesti kulutushysteerisessä länsimaisessa kulttuurissamme.

Kalaharin aamunkoiton katkelman loppupuolella Katz sanoo: ”Jos psykoanalyytikoksi ryhtynyt simpanssi katselisi meitä ihmisiä, se kuvailisi hullaantumistamme toisiin ihmisiin sairaanloisen infantiiliksi.” Mielestäni tämä osuvasti kuvaa inhimillisen rakkauden ja ihmissuhteiden egoistista ja narsistista puolta. Kuuluisa psykoanalyysin keksijä Sigmund Freudkin näkee rakkauden yksilön narsistisena tarpeena palata lapsuuden kiintymyssuhteessa vallinneeseen riippuvuuteen toisesta. Tämä piirre myös tuo mielestäni esille ihmislajille ominaisen egoismin. Friedrich Nietzsche on aikoinaan ajatellut ihmisten rakastavan toisissaan eniten omia arvojaa ja yhteisiä piirteitään. On myönnettävä, että osa inhimillisestä rakkaudesta on myös itserakkautta.

Toisaalta tämä ihmisille tyypillinen riippuvuus toisistaan on mahdollistanut laajamittaisen yhteistyön ihmisten välillä. Ihmisten sosiaalisuus on myös psyykkisen hyvinvoinnin edellytys ja se auttaa meitä oppimaan ja kehittymään. Katzkin sanoo tämän puutteelta vaikuttavan piirteen luoneen edellytykset rakkaudenkokemukselle sekä moraalitajulle.

Osa ihmislajin ainutlaatuisuudesta piilee sen biologiassa. Ihmisaivojen erilaisuus muihin lajeihin nähtynä perustuu sen suhteelliseen kokoon kehon kokoon verrattuna. Ihmisillä on yleensä myös hyvin pitkälle kehittyneet otsalohkot. Katz selittää haastattelussaan inhimillisen pitkäjänteisyyden juuri ihmisen orbitofrontaalisen otsalohkon fysiologialla. Yleisesti voimmekin sanoa ihmiselle tyypillisen sosiaalisia normeja noudattelevan toiminnan sekä korkeimpien kognitiivisten toimintojen (mukaan lukien kaikki yllä mainitut inhimillistä ainutlaatuisuutta kuvaavat piirteet) olevan yhteydessä otsalohkojen toimintaan.

Kalaharin aamunkoiton katkelman perusteella Leonard Katzin ihmiskuva on ihailtavan hyväuskoinen. Katz kiteyttää ihmisen ainutlaatuisuuden rakkauteen ja moraaliin. Olen tässä samaa mieltä, sillä haluan myös uskoa aidon pyyteettömän rakkauden ja altruismin olemassa oloon. Kuolemaisillaan olevaa hengissä pysymiseen motivoi mahdollisuus nähdä rakkaita ihmisiä vielä kerran ja moni uhraa itsensä rakkaidensa puolesta. Kuitenkin on muistettava, että inhimillisen rakkauden filantropia ja agape helposti unohtuvat egoismin varjoon. Perfektionismin ja periksiantamattomuuden lähtökohtana on valitettavan harvoin objektiivisen hyvän lisääminen ja usein sen seurauksen ovat harmillisia. Moraalintunteen olemassa oloa ei voi mielestäni kiistää, en kuitenkaan voi uskoa ihmiskunnanhistoriaa ja nykypäivää tarkastellessa, että olisimme niin moraalisesti kehittyneitä kuin ehkä haluaisimme uskoa.

Jos kehitysopilliseen optimismiin on uskoakseen, ehkä ihminen vähitellen laskeutuu itse itselleen asettamalta korokkeelta luomakunnan herrana olemisesta takaisin muun luonnon osaksi. Kenties silloin tajuamme, ettei meidän ainutlaatuisuutemme ole paremmuuden vaan mahdollisuuksien osoitus. Niin kauan kuin tuhoamme ympäristöämme koskemattomuuden harhaluuloissa tuhoamme myös kehityksemme mahdollisuuksia. Emmehän me ole yksin ole riippuvaisia toisista ihmisistä vaan myös koko luonnon hyvinvoinnista.

Anni Hagberg

 

Kasvava media uhkakuvien luojana

Älypuhelin kädessä syntynyt mediasukupolven edustaja herää usein auringonvalon sijasta aparaattorinsa kelmeän siniseen loisteeseen. Silmät vielä puoliksi ummessa hän joutuu jo kohtaamaan ensimmäiset vaaransa, kun näytölle hyökkäävät kirkuvat otsikot niin pandemioiden, pommi-iskujen kuin paahtoleivänkin tuhovoimasta. Ai niin, ja älypuhelimen näpyttely lisää riskiä sairastua syöpään. Viimeistään löydökset puhelimien tuottaman säteilyn ja kasvaneen syöpäriskin välisestä yhteydestä saavat pohtimaan, olisiko sittenkin parasta vain piiloutua maailmalta peiton alle.

Elämme tietoyhteiskunnassa, jossa globaalimedia on valmis raportoimaan mistä tahansa idylliämme uhkaavasta tekijästä mistä puolelta maailmaa tahansa. Ja niin sen täytyykin, sillä maailman pienentyessä on perinteinen turvallisuuskäsite sitä vastoin laajentunut kokonaista ihmiskuntaa koskevaksi määritteeksi.  Mannerten väliset yhteydet ovat luoneet myös taloudellista riippuvuutta, mikä heijastuu esimerkiksi maailmanlaajuisiin laskusuhdanteisiin. Kehittynyt teknologia on helpottanut elämäämme, mutta samalla se on antanut aseet kansainväliselle terrorismille, joka levittää sanomaansa internetin välityksellä. Kasvava teollisuus on kuormittanut myös ympäristöä, eivätkä uutiskuvat tulvivista joista, tornadoista ja niitä pakenevista hallitsemattomista ihmismassoista ole mediassa mitenkään ennennäkemätöntä.

Näiden alati päivittyvien uhkakuvien edessä ihminen tuntee itsensä helposti kovin pieneksi. Tietoa tulvii joka puolelta, ja eilen vielä varmat tutkimustulokset rentoutumisen terveyshyödyistä torpataan jo seuraavana päivänä hengenvaaralliseksi passiivisuudeksi. Istuminen tappaa, tiedättehän. Perinteisinä pidettyjen medioiden, radion ja sanomalehdistön, rinnalle on noussut, reaaliaikainen uusmedia, jossa tieto leviää virtuaalisesti esimerkiksi blogien, sosiaalisen median ja lehdistön mobiiliversioiden kauttakulovalkean tavoin. ”Tieto kuuluu kansalle”, on monelle tuttu mainosslogan, mutta mistä tietää, mikä tieto on luotettavaa? Kehittyneen tiedonvälityksenhän pitäisi valistaa kansaa ja parantaa ihmisten vaikutusmahdollisuuksia, ei pelotella ja aiheuttaa informaatioähkyä silmien edessä vilisevän tiedon ahmimisen seurauksena. Mahdollisimman laajasta lukijakunnasta ja levikistä kilpailevat mediat saattavat kuitenkin voiton tavoittelussaan sortua sensaationhakuisiin otsikkoihin ja liioitteluun, joiden luomien uhkakuvien todenperäisyys on kyseenalaista. Samalla ne kuitenkin vievät uskottavuutta myös vakavasti otettavilta riskitekijöiltä, joista medialla voi sanoa oleva jopa velvollisuus tiedottaa ihmisiä.

Pelastusrenkaana ristiriitaisessa tietotulvassa kamppaileville tarjotaan kouluissakin opetettavaa medialukutaitoa. Mediakriittisyys onkin tarpeen, sillä yhä useampien tuotteiden ja ilmiöiden taustalla vaikuttavat myös kaupalliset intressit. Nykyään voi tuntua hassulta ajatella, että vielä muutama vuosikymmen sitten suomalaiset yritykset saattoivat mainostaa sokeria sen terveyshyötyihin vedoten. Valtion puututtua suomalaisten purukalustoon ja vyötärönympärykseen alettiin puhua terveyspropagandasta. Median kautta viralliset kansanterveysinstituutiot nostivat ihmisten tietoisuutta terveellisistä elämäntavoista ja riskitekijöistä. Teknologian ja uusien tutkimustulosten myötä tietämys asioista kasvoi, mutta samalla ennen vaarattomina pidettyjen ilmiöiden takaa paljastui jälleen uusia uhkakuvia. Auringosta suojauduttiin nyt UV-säteilyn pelossa ja E-koodit julistettiin pannaan.

Valtiollisten ja kaupallisten instituutioiden lisäksi myös tavalliset ihmiset ovat siirtyneet tuottamaan mediaa. Teknologian myötä laajentunut tietämys on paitsi lisännyt tuskaa, myös mahdollistanut uhkakuvien kyseenalaistamisen julkisessa keskustelussa. Sosiaalisessa mediassa ja blogeissa onkin yleistynyt trendi, jossa tavalliset ihmiset julkaisevat kuvia ja kirjoituksia niin hiilihydraattien puolesta ja niitä vastaan kuin ekologisesta luomuviljelystä sekä ääriolosuhteista ja säätiloja uhmaavasta extremurheilustakin. Vastakkaisia mielipiteitä yhdistää niiden individualistinen, omaan kokemukseen perustuva ote, joissa vanhat auktoriteetit on hylätty.  Oma elämäntapa nähdään juuri itselle sopivana, jolloin usein tullaan kyseenalaistaneeksi myös toiminnan haittavaikutukset. Vanhat uhkakuvat kumotaan esimerkiksi esittelemällä kovia rasvoja sisältävän ruokavalion huikeita lopputuloksia. Vastaavasti nettiin ladattu kännykkäkamerataltiointi terroristien suorittamasta teloituksesta nostattaa ihmisten tietoisuutta jälleen uusista uhkakuvista.

Voidaan sanoa, että ihminen on kehittynyt tietoa vastaanottavasta kansalaisesta tietoa aktiivisesti tuottavaksi ja kyseenalaistavaksi yksilöksi. Uuden mediasukupolven aktiivisista edustajista löytyy kuitenkin  jos jonkin tieteenhaaran ”asiantuntijaa”, jotka tulevat osin tahtomattaan tuoneeksi oman lisänsä median välittämien uhkakuvien ristiaallokkoon. Vaara tuntuu vaanivan jokaisen uuden tutkimustuloksen takana. Siksi tuntuukin yllättävältä, että itse asiassa elämämme on turvallisempaa kuin koskaan. Lääketieteen ha hygienian kehittymisen myötä elinikämme on jatkuvasti kasvussa. Kansainväliset liitot ovat osoittaneet mahtinsa, ja valtioiden välisten konfliktien laajentuminen maailmanlaajuisiksi kriiseiksi tuntuu epätodennäköiseltä. Ruokavaliomme on monipuolistunut ja koulutus laajentanut mahdollisuuksiamme vaikuttaa ja vaurastua. Miksi median välittämä kuva maailmasta vaikuttaa sitten aivan toisenlaiselta? on sanottu, että median antama kuva Afrikasta on yksipuolinen. Draama ja tragedia myyvät, se on totta, mutta mediaa kritisoidessa tulee muistaa myös sen historiasta lähtöisin oleva rooli epäkohtien esiin nostajana. Tämän tavoitteen huomioon ottaen voidaankin arvioida, että yritystä medialta ei ainakaan puutu.

Alati uudistuva tiede nostaa esille jatkuvasti uusia uhkakuvia ja vastakkaisia näkökulmia, joiden rinnalla pienet edistysaskeleet eivät aina riitä ylittämään uutiskynnystä. Vastakkaisuuden voi kuitenkin nähdä myös monipuolisuutena, joka on samalla sekä vapaan median vahvuus että kirous. Ristiriitaiset uhkakuvat ja negatiivinen uutisvirta hämmentävät median käyttäjiä, mutta median tehtävä ei ole miellyttää yleisöä. Medialukutaitoisella yleisöllä sen sijaan on välineet suodattaa, vertailla tai vaikka tuottaa itse uutta tietoa alati laajenevassa median maailmassa.

Tiina Paakkari

 

Luojan työssä

Erosin luterilaisesta kirkosta noin neljä vuotta sitten, koska kyseenalaistin sen toimintatavat, olin kerran vuodessa jumalanpalveluksessa enemmän huvittunut kuin harras, enkä halunnut tunteen varjolla tinkiä analyyttisuudestani. Ennen kaikkea karsastin järjestelmää, jolla oli niin paljon valmiita vastauksia. Jäikö minun tehtäväkseni tosiaan vain uskoa?

Tutkija Kari Enqvist on todennut, että uskonnollisuus on tunne, joka joiltakin ihmisiltä puuttuu kokonaan. Toisaalta väitetään, että se on yksi ihmisyyteen perustavanlaatuisesti kuuluvista ominaisuuksista. Uskonto ei ole ainoa, mutta näkyvin tapa toteuttaa uskonnollisuuden tunnetta. Vastaako uskonto siis johonkin tiettyyn tarpeeseen ja minkälaisia piirteitä sen olisi sisällettävä, jotta se tähän tarpeeseen vastaisi? Voisiko minunkin uinuva uskonnontarpeeni herätä unestaan, jos se vain saisi sopivan kohteen?

Uskonnolliseen relativismiin ajautuneita syytellään maallistumisesta, itsekeskeisyydestä ja hyötyajattelun liiallisesta korostamisesta. Täydellinen valinnan vapaus tuntuukin melko sekavalta lähtökohdalta ryhtyä rakentamaan omaa hengellistä katsomusta. On tietenkin myös järjetöntä lähteä suin päin napsimaan ja yhdistelemään eri uskontojen piirteitä. Jokainen niistä on syntynyt omassa yhteiskunnallisessa ja ajallisessa kontekstissaan ja muuntuu niiden rinnalla saaden aina uudenlaisia rooleja. Pieni pohdiskelu ei ole kuitenkaan pahitteeksi. Vaikka ”Alussa ihminen loi Jumalan” olisikin vastustettava väite monelle darwinismin sulatelleelle keskivertokristitylle, on suurin osa uskonnoista sentään todennettavasti ihmisten tekosia.

Luomani uskonnon tulisi heijastella maalisessakin elämän piirissä kunnioittamiani arvoja. Vapaus, tieto, tasa-arvo, laaja ymmärrys sekä luonnon ja eläinten hyvinvoinnin huomioiminen ovat minulle tärkeitä asioita, ja niihin onkin otettu kantaa myös monen uskonnon opin kappaleissa. Kultainen sääntö erilaisina variaatioina löytyy muualtakin kuin kristinuskosta. Yhdenvertaisuuden ja lähimmäisenrakkauden ideat sekä monet kristilliset hyveet kuten kohtuullisuus toimivat mainiosti myös varsinaisesta uskosta irrotettuina. Sen sijaan kristillisissä valtakirkoissa määräävä pessimistinen ihmiskäsitys tai pelotteiden ja lupausten pohjalta toteutettava ”oikea usko” etäännyttävät uskonnon lähtökohtia ihmisestä itsestään. Perisynti, isällinen jumalsuhde, suvaitsemattomuus ja korkeamman voiman varassa oleva viisastuminen ja henkinen kehitys ovat esimerkkejä ulkoistetusta vastuusta ja moraalista.

Kuten jo moni on tuottoisasti huomannut, on itsensä kehittämisestä haaveillessa käännyttävä penkomaan Aasian aatteellista aarrearkkua. Siinä missä länsimaissa on Rooman ilottelujen jälkeen keskitytty korostamaan kehon paheellisuutta ja vaadittu selibaatti lupauksia, on muun muassa Intian seudulla harjoitettu mielen ja ruumin tasapainoa. Näiden uskonnoiksi nimettyjen elämäntapojen innoittamana tulisi uudenkin uskontoni perustua enemmän ajatuksille kuin käskyille. Myöskään ruumiillisia harjoitteita ei tulisi laiminlyödä. Miten paljon parempi olisikaan, jos muutama suomalainen tietokonenörtti tapakristitty innostuisi silloin tällöin ravitsemaan itseään joogaamalla?

Juutalaisuudessa arvostetaan sivistystä ja myös uskonnon sisällöistä kannustetaan ottamaan itse selvää opiskelemalla. Huumori, leikillisyys ja itseironia olisivat hyvä lisä mihin tahansa uskontoon. Muinaisilla luonnonkansoilla taas oli viisautta, joka monelle näyttäytyy ehkä vain eksoottisena rituaaliromantiikkana. Luonto ei ollut vain ihmisen riistettäväksi tarkoitettu hyödykevarasto vaan omien lakiensa mukaan toimiva elämänlähde, jonka kanssa piti pysyä väleissä.

Uskontoni olisi yksityinen, mutta tarjoaisi mahdollisuuksia ja yhteisöllisyydelle. Universaalisti toimivan aatteen yritelmässä piilevät aina omat riskinsä, sillä sitä ollaan monesti myös halukkaita levittämään. Oman aatteen kiihkossa unohdetaan, että jokaisella uskonnolla on sama inhimillinen pohja, jota on maustettu erilaisin maustein. Yksikään keinotekoinen luomus ei siis vielä täytä todellista uskonnollista tarvetta.

Hilla Männikkö

 

Markkinataloutta Pohjoisnavalla

Energiavarannot sekä niiden mukanaan tuoma vauraus sekä hyvinvointi ovat kautta aikojen olleet polttava puheenaihe niin talouden, politiikan kuin ympäristönkin näkökulmasta. Viime aikoina pinnalle on noussut erityisesti pohjoisen napapiirin pohjoispuolella sijaitseva Arktinen alue, joka pääosin on kansainvälistä merialuetta eikä siten niinkään valtion omistuksessa. Pinnalle sen ovat nostaneet sen geopoliittinen tärkeys sekä erityisesti siellä sijaitsevat merkittävät öljy- ja kaasuvarannot.

Ilkka Timosen Aamulehdessä 16.10.2013 julkaistussa artikkelissa ”Kaikki haluavat oman siivun Arktisen alueen rikkauksista” lähestytään tämän taloudellisesti sekä maantieteellisesti merkittävän alueen käyttöä viiden pointin kautta, joissa taloudellisen aspektin lisäksi pohditaan merkitystä myös talouteen olennaisesti liittyvän merenkäynnin, politiikan kuin ympäristönkin näkökulmasta.

Alueen suurin yksittäinen vetovoimatekijä ovatkin ehdottomasti alueella sijaitsevat valtavat luonnonvarat. Erityisesti mittavat fossiilisten polttoaineiden varannot vetävät puoleensa niin yrityksiä kuin valtioitakin, sillä nykyinen maailmantalous on erittäin riippuvainen halvasta energiasta. Talouden kannalta valitettava tosiasia kuitenkin on, että nykyiset öljyvarannot tulevat arvioiden mukaan loppumaan jo tällä vuosisadalla. Arktisen alueen hyödyntäminen antaisi taloudelle ratkaisevasti lisäaikaa vaihtoehtoisten energiamuotojen kehittämiseen, sillä artikkelissa esitetyn, maailman suurimpiin kuuluvan öljy-yhtiö British Petroleumin arvion mukaan alueella saattaa olla jopa 25–50% maailman vielä löytymättömistä öljy- ja kaasuvaroista.

Maailmantalouden öljyriippuvuuden vuoksi Arktinen alue tulisikin mielestäni saada käyttöön niin pian kuin mahdollista, sillä muuten kysynnän ja tarjonnan lain mukaan nouseva energian hinta vaarantaa koko globaalin talouskasvun tulevaisuudessa. Artikkelin mukaan alueen hyödyntäminen on kuitenkin erittäin kallista sekä monimutkaista. Pääosin se lienee myös kannattamatonta, sillä brent-öljyn hinta on viimeisen vuoden aikana puolittunut lähes 50 dollariin barrelilta.

Maailmantalouden öljyriippuvuuden vuoksi Arktinen alue tulisikin mielestäni saada käyttöön niin pian kuin mahdollista, sillä muuten kysynnän ja tarjonnan lain mukaan nouseva energian hinta vaarantaa koko globaalin talouskasvun tulevaisuudessa. Artikkelin mukaan alueen hyödyntäminen on kuitenkin erittäin kallista sekä monimutkaista. Pääosin se lienee myös kannattamatonta, sillä brent-öljyn hinta on viimeisen vuoden aikana puolittunut lähes 50 dollaria Garrelilta. Tulevaisuutta ajatellen alue on kuitenkin välttämätön, sillä hupenevien varantojen ja kehittyvän teknologian myötä siitä tulee taatusti kilpailukykyinen ja valtavan tärkeä alue energiantuotannon kannalta. Energian hinnan merkityksiä taloudelle ei todellakaan voi aliarvioida, sillä kerrannaisvaikutukset huomioiden hintojen vaikutus niin kilpailukykyyn, inflaatioon kuin yksityiseen kulutukseenkin on valtava.

Alueen hyödyntämistä jarruttaa kustannusten sijasta kuitenkin eniten politiikka: koska alueella ei ole kansainvälisten sopimusten mukaan omistajaa, haluavat poliitikot taloudellisista syistä hyödyntää aluetta myös omaan käyttöönsä. Artikkelin mukaan aluetta havittelevat rantavaltioiden kuten Norjan, Venäjän ja Yhdysvaltojen lisäksi myös Euroopan Unioni sekä Kiina. Tilanne on vähintäänkin tulenarka, sillä oikeudenmukainen mutta kaikkia osapuolia tyydyttävä sopimus lienee mahdoton.

Arktisesta alueesta puhuttaessa pöydälle nousevat poikkeuksetta myös ympäristöasiat, joita ei todellakaan voi sivuuttaa. Sen lisäksi että fossiilisten polttoaineiden kasvavan käytön nostattama ilman hiilidioksidipitoisuus ja siitä seuraava ilmastonmuutos sulattaa Arktisen alueen jäätiköitä uhkaavalla tahdilla, aiheuttaisi alueen hyödyntäminen jopa vakavampia ympäristöhaittoja alueelle sekä sen eliöstölle. Artikkelissa mainitun ryöstökalastuksen lisäksi alueita uhkaa muun muassa laivaliikenteen aiheuttamat päästöt. Myöskään öljynporauksen aiheuttamia riskejä ei todellakaan voi sivuuttaa, sillä artikkelin mukaan öljypäästöjen puhdistamiseksi jäiden seasta ei vielä ole edes kehitetty riittävän tehokasta menetelmää.  Vaikka suuret öljyonnettomuudet ovat hyvin harvinaisia, voisi suuronnettomuus torjuntatoimien tehottomuuden vuoksi pilata alueen luonnon laajasti jopa kymmeniksi vuosiksi.

Vaikka Arktinen alue onkin mielestäni erinomainen sijoitus tulevaisuuteen, tulisi sen käyttöä mielestäni säädellä ja valvoa tarkoin. Uskon kuitenkin vahvasti, että tulevaisuuden teknologialla alueen hyödyntämisestä tulee turvallista sekä kannattavaa. Alue tulisi kuitenkin mielestäni nähdä ainoastaan tekohengityksenä nykyiselle talousjärjestelmälle. Arktisen alueen sijaan poliittisen tahtotilan ja rahoituksen tulisi kohdistua yhä enemmän uusiutuvien luonnonvarojen sekä uusien energiamuotojen kuten fuusioon.

Toisaalta voidaan pohtia, onko nykyisenlaisessa päättömässä saastuttamisessa mitään järkeä, sillä jo nyt ihmiskunta osaa valjastaa niin tuule kuin auringonkin energiaksi. Ehkä voisimmekin pitää edes yhden alueen Maasta luonnonmukaisena ja keskittyä ilmastonmuutoksen torjumiseen. Hyvinvointimme voimme paikata mutta puhdasta luontoa emme.

Aleksi Ollila

 

Avarat ja kapeat katseet

Tutustuin hiljattain hiphop- ja metallimusiikkia yhdistelevään uuteen yhtyeeseen nimeltä Apina. Kun modernina ja hyviä arvoja omaavana pitämäni ryhmä ilmoitti singlelohkaisunsa nimeksi “Oi isänmaa”, oli ensimmäinen ajatukseni: “Voi ei!” Tämä kertonee jotain jo pelkän isänmaa sanan merkityksen muuttumisesta.

Isänmaallisuuteen liitetään tänä päivänä liuta “ismejä”. Näistä muutamat nousevat esiin myös Aikalainen-lehdessä (17/2013) julkaistussa tutkija Ville Kivimäen haastattelussa. Heikki Lauriollin kirjoittamassa Isänmaallisuus vieraissa käsissä -tekstissä mainitaan ainakin rasismi, militarismi, uusliberalismi sekä uuspatriotismi. Suomalaissotilaiden henkisen puolen vaurioita tutkinut Kivimäki nostaa esille sotaveteraanien käytön “keppihevosena” isänmaallisuus-liikkeen parissa. Toisen maailmansodan, eli vuosien 1939-1945, aikana Neuvostoliittoa vastaan käydyt talvisota ja jatkosota sekä pienen maan itsenäisyyden säilyminen liitetään usein tiukasti osaksi isänmaallista identiteettiä. Sodankäyntiin taas liitetään “maskuliinisia” ja kovia arvoja, joista osa on myös monien negatiivissävyisten “ismien” taustalla. Näin syntyy tilanne, jota kuvaa myös Kivimäki: “Kunnianosoituksen nimissä ryhdyttiin korostamaan kovia ja kovuutensa vuoksi isänmaallisiksi ymmärrettyjä arvoja.”

Veteraaneja voidaan pitää eräänlaisina yhteiskuntamme auktoriteetteina. Siksi onkin luontevaa ajatella, että heidän omaa ääntään kunnioitettaisiin eikä sanoja laitettaisi suuhun muiden toimesta. Toista kertoo kuitenkin Kivimäen esimerkki, jossa yksittäinen kansanedustaja käytti veteraanien kunniaa perusteluna homoseksuaalien itsenäisyysjuhlassa tanssimisen tuomitsemiselle. Kun mukaan lisätään kohuja ja klikkauksia hakeva media, soppa on valmis. “-tällaisia ‘veteraanit raivostuivat’ -lööppejä laaditaan hyvin kevyin perustein.” Median rooli on suuri koko isänmaallisuus-käsitteen määrittämisessä. Kun esiin nostetaan todellisuudessa melko marginaalisen ihmisryhmän rajuja mielipiteitä, mutta jätetään osa taustatiedoista, kuten jonkin ääriryhmän todellinen koko, mainitsematta, on väärinkäsityksiä jo syntynyt. Medianäkyvyys ei siis tarkoita yleistä mielipidettä, mutta monet alkavat karttaa vieraiksi kokemiensa arvojen lisäksi myös niihin liitettyjen käsitteiden käyttämistä. En itsekään kuvailisi itseäni sanalla isänmaallinen, koska koen sen synnyttämät mielikuvat negatiivisiksi.

Bensaa liekkeihin lisää sosiaalinen media, jonka sekunneissa leviäviin viraali-ilmoihin liittyy usein lähdekritiikin puute ja voimakas subjektiivisuus. Pian onkin syntynyt internet-meemi, jossa leijonavaakunan olkaansa tatuoinut mies kuvailee itseään profiilissaan ”isän maan puolustajaksi”. Kirjoitusvirheille onkin selvä merkki koulujen käymättömyydestä ja rasistisista mielipiteistä. Mustavalkoiseen ajatteluun ja tällaiseen viivojen vetämiseen on helppo ajautua tajuamatta stereotypioiden luomisen uhkaa. ”On hyvin vaarallista, että tietyt yhteiset symbolit luovutetaan ääri-ideologian käyttöön. Usein vielä sanotaan, että tässä ollaan veteraanien ja isänmaan asialla. Ei näillä ideologioilla ole mitään tekemistä sotaveteraanien kanssa.” Kivimäen sanat kertovat, että pahimmillaan yleistykset voivat johtaa yksittäisten symbolien lisäksi kokonaisten ihmisryhmien maineen tahrautumiseen.

Isänmaallisuudella on kuitenkin toinenkin puoli. Valtaosa suomalaisista seuraa tarkasti kotimaansa edustajia esimerkiksi urheilukisoissa tai musiikkipiireissä ja riemuitsee heidän menestyksestään. Miksei tällöin puhuta isänmaallisuudesta? Vastikään uutisoitiin Suomen lipun vilahtamisesta maailmaa puhuttaneen Fifty shades of grey -elokuvan kohtauksen taustalla. Vaikka uutinen parin sekunnin kuuluisuudesta lähinnä huvittaa, kertoo sen julkaiseminen kuitenkin siitä, että suomalaisia kiinnostaa ainakin jossain määrin kotimaansa näkyvyys.

Globalisoituvassa maailmassa trendikkäiksi arvioiksi ovat nousseet esimerkiksi tasa-arvo ja monikulttuurisuus, joita vahvistamassa on yhä laajeneva tietoverkko. Nationalismi taas on 1800-luvulla huippunsa elänyt aate, johon liitetään oman valtion haluamisen lisäksi esimerkiksi muiden kansojen alempiarvoisina pitäminen ja siirtomaiden alistamisen perusteleminen näillä aatteilla. On siis mukavampaa identifioitua suvaitsevaiseksi maailmankansalaiseksi kuin ahdasmieliseksi patriootiksi. Mutta eikö ole aivan yhtä ahdasmielistä tuomita isänmaan arvostustaan osoittavat ihmiset? ”Sekin on ikävää, että kun suomalainen mies vihdoin osoittaa lämpöisiä tunteita, niin heti tullaan viisastelemaan, että tsot tsot, tässähän on joku rasistinen piiloagenda.” Kivimäen huomio saa pohtimaan, kuinka muita kulttuureita voi ymmärtää, jos omansakin edustajiin suhtautuu kapeakatseisesti.

Mielikuviin, joita isänmaallisuus sanana synnyttää, liittyy vahvasti aika, jota elämme. 1990-luvulla pinnalle noussut skinhead-kulttuuri mainitaan myös Kivimäen haastattelussa. Samalle vuosikymmenelle ajoittuu myös koko yhteiskuntaa ravisuttanut lama, joka oli seurausta 1980-luvun luottokuplan puhkeamista. Tänä päivänä kärsimme seurauksia vuoden 2008 maailmanlaajuisesta finanssikriisistä. Taloudellinen epävarmuus synnyttää pelkoja: ”Entä jos maahanmuuttajat vievät työt, tai pahempaa: elävät meidän verorahoillamme?” Populistiset, eli kärjistetyillä sanomilla suosiota hakevat liikkeet ja Euroopan unionin vastustus saavat kannatusta, kun vähistä varoista joudutaan lainaamaan vielä huonommassa jamassa oleville valtioille. Kun tähän lisätään lööppeihin nojaava media, on vaikea välttää ajatusta rasismin suosion kasvusta. Haastattelun mukaan tätä voidaan kuitenkin pitää vääristyneenä kuvana: ”Leijonariipuskulttuuria hän epäilee oikeaksi, joka ei sittenkään ole kovin dominoiva.”

Silti Kivimäki näkee, että sotakeskeisyyttä on isänmaallisuuden osana yhä liian paljon. Tilalle hän toivoo tasa-arvoisen hyvinvointiyhteiskunnan arvostusta, siis itsenäisyyden säilyttämisen pohjalta luodun tuloksen muistamista. Tulevaisuudessa näemme, onko isänmaallisuuden muutoksen suunta Kivimäen peräänkuuluttamana. Mutta muutosta tapahtuu. Sen osoitti myös Apina-yhtyeen single, joka nimestään huolimatta osoittautui joksikin aivan muuksi kuin sotahistorian ihailuksi taikka siniristilipun liehumiseksi taivaalla. Jouduin myöntämään paitsi ennakkoluulojeni olemassaolon, myös niiden virheellisyyden. Sama on edessä monella muullakin riippumatta siitä, onko globaali kulttuuritietäjä vai Suomi-symboleilla varustautunut muukalaisvihaaja.

Janina Pankko

 

Yhteinen ilonaihe

Sunnuntain iltauutiset, tänään on vietetty naistenpäivää ja haastattelija tiedustelee eläkeläisnaiselta tämän ilonaiheita nyky-yhteiskunnassa. Heti ja epäröimättä nainen vastaa iloitsevansa siitä, että ”meillä on vapaa ja itsenäinen Suomi”. Huomaan kohottavani kulmiani ja katsahtavani vieressä istuvaan äitiini. Vastaus kuulostaa mielestäni turhankin yltiöisänmaalliselta ja lisäksi hieman irralliselta. Eikö teemaan olisi sopinut paremmin esimerkiksi kannanotto sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumisesta maassamme? Samaan aikaan ymmärrän kuitenkin naisen olleen täysin vilpitön. Syy siihen, miksi sanat kuulostavat minusta irrallisilta ja korostunut ylpeys Suomen itsenäisyydestä tuntuu vieraalta, löytyy taustoistamme. Oletettavasti sota-ajalla ainakin osan lapsuudestaan eläneen naisen ja minun, 1990-luvulla syntyneen, suomalaisen äidin ja sambialaisen isän pojan korvissa samat ilmaukset herättävät luultavasti aivan eri mielikuvia. Ajan kulku, sekä ihmisten toisistaan poikkeavat lähtökohdat ja henkilöhistoria nousevatkin mielestäni avainasemaan hahmoteltaessa isänmaallisuuden merkitystä nykypäivän Suomessa.

Historian tutkija Ville Kivimäen haastattelussa, Isänmaallisuus oudoissa käsissä (Aikalainen 17/2013), nousee esiin turhautuminen useimmille epäilemättä tuttuun ilmiöön. Kivimäki ei anna armoa tavalle, jolle sotasukupolvien kunnioitusta ajoittain käytetään puhujien omien, esimerkiksi muukalaisvihaa kuohuvien, kannanottojen korostamiseksi ja oikeuttamiseksi. ”Suurin osa suomalaisista on aina arvostanut veteraaneja, mutta 1990-luvulla alkaneessa kunnianpalautuksessa on osin mennyt puurot ja vellit sekaisin”, hän kuvaa viimeaikaista kehitystä. Historian ammentaminen eri aatteiden ja ajatusten tueksi ei ole ilmiönä aivan tuore. Nationalistisissa julkilausumissa tämä piirre on näkynyt siitä lähtien, kun aate 1800-luvulla nousi suosioon. Myös Kivimäki itse käsittelee aihetta kirjassaan Murtuneet mielet. Tutkimuksessaan hän kiinnittää huomiota tapoihin, joilla sodan mielettömyyttä yritettiin kaaoksen keskellä selittää ja aiheuttaa. Yhtenä keinona toimi tuolloinkin juuri kansakunnan historia; Suomelle pyrittiin rakentamaan ”yhtenäistä tarinaa”. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki tulkinnat olisivat hyväksyttäviä. ”Historiallisesti katsottuna sotasukupolven kestävintä sisäpoliittista perintöä on kuitenkin suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen 1950-luvulta alkaen, ei rasismi, militarismi saati uusliberalismi”, Kivimäki itse mieltää.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa näkyy toistuvasti välineenä niin sanottu veteraanikortti, jolla pelaamisen Kivimäkikin on havainnut. Kortti on yllättävän monikäyttöinen. ”Veteraanit otetaan keppihevosiksi milloin minkäkin asian eteen”, tutkija luonnehtii. Ilmiötä on voinut osaltaan edesauttaa ajan kuluminen. Varsinaisten sotakokemusten jäädessä yhä kauemmas historiaan ja käydessä yhä etäisimmäksi sukupolven seuratessa toista myös kynnys veteraanien käyttöön auktoriteettina mitä erilaisimmissa kysymyksissä madaltuu. Ajoittain tämä tuntuu jo absurdilta, kuvaavana esimerkkinä ovat juuri netin keskustelupalstat. Myös Kivimäki tuntee keskustelujen annin ja listaa veteraanien nimissä vastustettavina asioina niin ruotsin kielen, venäläiset ja romanikerjäläiset, kuin maahanmuutonkin.

Isänmaallisuuteen liitettävien arvojen ongelma tuntuukin olevan, että ne ovat hyvin vapaasti jokaisen itsensä määriteltävissä. Surullisimmassa ja irvokkaimmassa muodossaan ”isänmaallisuus” lienee muukalaisvihassa ja vahvasti asennoituneessa suhtautumisessa vähemmistöihin, joiden katsotaan isänmaata uhkaavan. Isänmaallisuudesta tulee yksinkertaistavaa vastakkainasettelua, jonkinlaista kulttuuridarwinismia, jonka toivoisi jääneen jo historiaan. Kuitenkin maahanmuutosta keskusteltaessa nämäkin virtaukset ovat tunnistettavissa. Ääriliikkeet saivat jalansijaa 1990-luvulla, kun Suomeen alkoi syntyä huomattavampia maahanmuuttajavähemmistöjä. Tuolloin Joensuussa opiskellut Kivimäki kohtasi väkivaltaisen shinikulttuurin ja ymmärtää ilmiön vakavuuden: ”On hyvin vaarallista, että tietyt yhteiset symbolit luovutetaan ääri-ideologian käyttöön. Usein vielä sanotaan, että tässä ollaan veteraanien ja isänmaan asialla. Ei näillä ideologioilla ole mitään tekemistä sotaveteraanien kanssa.” Luultavasti oma varauksellinen suhtautumiseni isänmaallisuuden korostukseen tai esimerkiksi leijonavaakunan mahtipontiseen esittelyyn johtuu juuri mielenyhtymistä tähän kyseenalaiseen kulttuuriperinteeseen.

Tilanteessa on omat paradoksinsa, äärinationalistiselle kiihkolle on luonteenomaista tarve korostaa oman kansan erityisyyttä suhteessa muihin. Käytännössä tämä pyrkimys johtaa kuitenkin joka kansan kohdalla lähes samojen elementtien käyttöön; jokaisella on lippunsa, vaakunansa ja sotahistoriansa. Vielä vahvempia ristiriitoja liittyy veteraanien valitsemiseen ideologioiden taustatueksi. Veteraanien yksinkertaistaminen homogeeniseksi massaksi, persoonallisista yksilöistä koostuvan ryhmän ajatteleminen pelkkänä isänmaallisuuden symbolina on mielestäni kaukana kunnioituksesta. Usein tähän liittyy myös vahva oletus siitä, että veteraani jakaa oman ajatusmaailman ja näkee asiat samalla tavalla. Kivimäen tarina sotaveteraanin suhtautumisesta Suomen lipun ikkunaan asettamiseen osoittaa hyvin, ettei todellisuus ole näin mustavalkoinen: ”Viljo loukkaantui siitä hyvin paljon, että mitenkä lippua voi käyttää ikkunavaatteena.” Huomionarvoinen tosiasia on lisäksi se, että iso osa niistä ”muukalaisista”, joita vastaan kiihkoilijat vihapuheensa kohdistavat on pakolaisia. Heille sota on, veteraanien tapaan, tuntuvasti läheisempi ja todellisempi kokemus kuin useimmille shiniaallon harjalla ratsastaville.

Käsitys isänmaallisuudesta jää kuitenkin auttamattoman suppeaksi ja yksiulotteiseksi, jos sanan ymmärtää vain kunkin suhtautumistapana veteraaneihin tai 1930- ja 1940-lukujen sotatapahtumiin. Se, kuinka sotakeskeiseksi keskusteluaiheesta helposti urautuu Suomenkin kaltaisessa maassa, jota sota ei ole suoraan koskettanut 70 vuoteen on oikeastaan melko hämmentävää. Useimmiten puhe rajautuu vielä selkeästi talvisotaan, joka on taustoiltaan jatkosotaa tai etenkin vuoden 1918 tapahtumia ”helpompi” sota. Tuona aikana tehtiin kiistatta merkittäviä uhrauksia maamme eteen, mutta silti se on lopulta vain yksi osa Suomen historiassa kansakuntana ja itsenäisenä valtiona. Samoilla linjoilla vaikuttaa olevan Kivimäki. Kysyttäessä ”sotahistorian tutkijan perheen” tavasta juhlia itsenäisyyspäivää hän ilmaisee toiveen: ”Mutta ehkä siitä sotakeskeisyydestä voitaisiin siirtyä siihen suuntaan, että mitä sillä säilytetyllä itsenäisyydellä tehtiin. Että miten rutiköyhästä maasta onnistuttiin rakentamaan niinkin toimiva ja tasa-arvoinen yhteiskunta.” Huomio on mielestäni ehdottoman osuva, tasa-arvon ja hyvinvointivaltion rakennustyö olisi helppo nähdä ”tarinana”, jonka takana lähes jokaisen olisi mahdollista seistä, kunkin omanlaistaan isänmaallisuuttaan toteuttaen. Kehityskulku ei ehkä tarjoa samanlaista dramatiikkaa kuin sotatapahtumat; muutokset on saatu aikaan vuosikymmenten kuluessa, askel askeleelta. Samalla historian tämä puoli on kuitenkin myös vähemmän traumaattinen ja tulenarka, eikä sen perintöä juuri voi kuvitella valjastettavan esimerkiksi vähemmistöjen vastaisiin kannanottoihin edes infantiileimmassa nettikeskustelussa.

Kun katson Suomen vapautta ja itsenäisyyttä siitä näkökulmasta, ”mitä sillä säilytetyllä itsenäisyydellä tehtiin” ei eläkeläisrouvan naistenpäivänä valitsema vastaus tunnu enää kovinkaan irralliselta. Isänmaallisuus ja siihen liitetyt symbolit tuntuvat ajoin enemmän kansaa jakavalta kuin yhdistävältä tekijältä. Eri sukupolvet syntyvät ja kasvavat erilaisissa maailmoissa, eikä ymmärtämisen vaikeuksilta voi aina välttyä. Kivimäen mukaan kyse on “sukupolvidynamiikasta”. Uskon kuitenkin, että erot jäävät usein pitkälti ilmaisutapaan ja painotuksiin. Toinen haluaa puhua vapaasta ja itsenäisestä Suomesta, toinen tasa-arvon kehityksestä yhteiskunnassamme. Eiköhän haastatellun ilonaihe ole lopulta melko sama kuin omani.

Anssi Bwalya

 

Loistavaa taktiikkaa

Nykyään sanan ”taktiikka” voi kuulla monissa eri tilanteissa tai yhteyksissä: urheilussa puhutaan joukkuetaktiikasta, talousasiantuntijat voivat mainita jonkin yrityksen noudattavan tiettyä taktiikkaa ja jopa ihmissuhteissa esiintyy taktikoinitia seurustelevien ihmisten pohtiessa ”seuraavaa siirtoa” ystäviensä kanssa.

Mutta mitä taktiikka oikeastaan on? Taktiikka voidaan määritellä niiksi toimenpiteiksi, joilla pyritään saavuttamaan tietty tavoite tai tavoitteet lyhyellä aikavälillä osana laajempaa pidemmän aikavälin suunnitelmaa eli strategiaa. Taktiikka on siis strategian kulmakivi, perustus, jonka päällä suunnitelma rakennetaan. Tosin strategia voi osaltaan määrittää taktiikkaa. Näiden kahden käsitteen suhde on kaksisuuntainen: molemmat vaikuttavat toisiinsa enemmän tai vähemmän.

Sanana ”taktiikka” herättää monia mielleyhtymiä ja siihen liittyy useita erilaisia näkökulmia aina sotilaallisesta ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja retoriikkaan saakka. Erilaisten strategia taktiikkapainotteisten tietokone- ja konsolipelien suosio on kasvanut tasaisesti viimevuosina samalla kun perinteisimmät pelit kuten shakki, shogi¹ ja go², ovat säilyttäneet asemansa maailmalla. Taktiikasta on kirjoitettu paljon kirjallisuutta erityisesti sotilaallisesta näkökulmasta; esimerkkeinä kirjailijoista mainittakoon Sunzi³, Carl Von Clausewitz ja ”Hoppu-Heinz” Guderian⁴.

Mitä tarkoitetaan menestyksekkäällä tai loistavalla taktiikalla? Mikä määrittää eri taktiikoiden tai lähestymistapojen paremmuuden? On selvää, että eri tilanteissa eri lähestymistavat ovat parempia. Näin ollen konteksti vaikuttaa taktiikkaan voimakkaasti. Lisäksi on olemassa selkeitä tunnuspiirteitä, jotka ovat liitettävissä hyvään taktiikkaan. Näistä tärkeimpiä ovat saavutetut tavoitteet, vähäiset tai ainakin minimoidut ”tappiot” suhteessa tavoitteisiin sekä tehokas resurssien, voimavarojen ja ajankäytön suuntaaminen. Nyrkkisääntonä voitaisiin pitää sitä, että tavoitteisiin uhrattujen resurssien tulisi tuottaa enemmän tai ainakin resurssien arvon verran takaisin. Näin pragmaattiseen tapaan määritellä taktiikka liittyy kuitenkin eettisiä ongelmia: minkä arvoinen on ihmishenki sodassa?

Onnistunut taktiikka määritellään eri tavoin eri näkökulmien tavoin. Vanhin eli sotilaallinen näkökulma tarjoaa kuitenkin selkeimmät esimerkit aiheesta. Tästä näkökulmasta taktiikalla pyritään muuttamaan voimasuhteita itselle edullisiksi siten, että saadaan aikaan paikallinen yliote ja otetaan aloite haltuun. Usein puhutaan taktisesta ylivoimasta, monitahoisesta käsitteestä, johon vaikuttavat lukuisat tekijät: viestintä, huolto, maasto, joukkojen määrä, liikkuvuus ja tulivoima, suunnittelu, kyky aavistaa vastapuolen mielenliikkeitä, ja niin edelleen. Sotilaallisesta näkökulmasta taktiikka ilmenee useimmiten osana strategiaa (esimerkiksi vastustajan joukkojen lyömisenä tai sitomisena paikallisesti) sekä erilaisina doktriineina eli oppeina, joita kuvataan selkeillä käsitteillä kuten mottitaktiikka, liikkuva sodankäynti ja syväpuolustus.

Sotilaallisen näkökulman oivalluksia taktiikasta ja strategiasta on sittemmin kyetty soveltamaan monilla muilla aloilla, mutta erityisesti politiikan, talouden ja tietokonepelien saralla. Politiikka vaalikampanjoineen voidaan nähdä taktisena pelinä, jossa jokaisella on oma lehmä ojassa, omat tavoitteet ja päämäärät. Monet kauppakorkeakoulut käyttävät Sunzin Sodankäynnin taitoa oppikirjana. Erilaisissa strategia- ja sotapeleissä taktiikan hallinnasta on apua. Samat pelit myös kehittävät taktista ja strategista ymmärrystä, kun pelaajat joutuvat pohtimaan, miten heidän tulisi kehittää valtiotaan tai kuinka vahvistaa talouttaan. Ihmissuhteisiinkin voi liittyä taktikointia, kun ihmiset pyrkivät selviytymään ihmissuhdeviidakossa, välttämään konflikteja ja tyydyttämään eri osapuolia. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa pahin taktikoinnin muoto on tietoinen manipulaatio.

Ehkä loistavinta taktiikkaa on kuitenkin selviytyminen: ihmisen kyky sopeutua ja saavuttaa tavoitteitaan järkevällä tavalla suhteessa sekä sosiaaliseen että fyysiseen elinympäristöön. Elämässä on pakko osata suunnitella –  ja taktikoida välillä.

Waltteri Oinas

 

Lähellä luontoa

Toimistotyöntekijä nojaa taaksepäin rullatuolissaan ja silmäilee kirjoittamaansa raporttia yhtiön menneen vuoden liikevaihdosta. Hän hakee kupillisen karvaanmakuista tummaa juomaa, kaataa sekaan toisen eläinlajin vasalle tarkoitettua maitoa, astelee hiekasta valmistetun läpinäkyvän pinnan eteen ja tarkastelee sen takana avautuvaa maisemaa. Sulatetuista kivilajeista muovatulla sileällä pihalla kiitää peltihevosia tarkkailijan lajitovereita kuljettaen, ja niiden kulkurataa reunustavat tasaisin väliajoin istutetut puut sekä lyhyeksi pakotettu nurmikko.

Useat eläinlajit muokkaavat elinympäristöään, mutta ihminen on ansioitunut siinä ylivoimaisesti parhaiten. Siinä missä majava puuhastelee patojensa kanssa ja lintu tekee pesänsä puuhun, ihminen kuivattaa hetkessä koko joen ja kaataa hehtaaritolkulla metsää. Ihminen ei myöskään tyydy pelkän pesäpaikan rakentamiseen, vaan sen on luotava jatkuvasti uusia keinotekoisia maailmoja teemapuistoista ostoskeskuksiin. Luonnosta on tullut paikka, jonne täytyy erikseen “mennä” sen sijaan, että se koettaisiin kaiken aikaa läsnäolevaksi.

Ihminen elää oman elämänsä kulisseissa ja saattaa siksi kärsiä alitajuisesta luontokaipuusta. Tämä voi ilmetä esimerkiksi haluna aloittaa partioharrastus tai sisustaa kotinsa viherkasveilla, päätöksenä metsästää oma ruokansa tai vaikkapa hankkia asuinkumppani toisen eläinlajin edustajasta. Koiraa on sanottu ihmisen parhaaksi ystäväksi mutta kuinka moni muu laji muka veljeilee samalla tavalla muiden lajien edustajien kanssa? Luonnossa eläimet kun ovat yleensä jonkun muun saaliita tai saalistajia, tai sitten ne kilpailevat keskenään elintilasta ja ravinnosta. Voi myös kyseenalaistaa, millä tavalla sudesta polveutuvat ihmisen kesyttämät ja jalostamat koirarodut sekä muuta maatiaislajikkeet ovat ylipäätään olemassa.

Niin kutsutut susilapset ovat ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet vailla inhimillisen kehityksen vaatimia olosuhteita, ja kehittyneet näin hyvin eläinmäisiksi. On tavattu susien kasvattamia lapsia, jotka ovat liikkuneet nelinkontin ja syöneet raakaa lihaa. Ilman tätä vuosikausia kestävää ihmiseksivalmentautumisprosessia kieltenoppimisineen ja kouluineen olisimme kuitenkin vain eläimiä muiden joukossa.

Ihmisellä on varmasti lajina muita paremmat edellytykset muodostaa suuria organisoituneita sivilisaatioita. Toisaalta pystyväthän muurahaisetkin samaan omassa mittakaavassaan. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka haluaisivat käydä avaruudessa. Itseäni kammottaa ajatus mahdollisuudesta tarkastella planeettaamme ulkoapäin; sitä kaiken mitättömyyden ja merkityksettömyyden konkretisoitumista ihmisen pienuutena.

Australian alkuperäisasukkaat aboriginaalit pitivät luonnollista todellisuutta pyhänä, minkä takia sen muokkaaminen ei ollut soveliasta. Sittemmin aboriginaaleistakin on tullut maallistuneempia, mutta perinteisten luonnonkansojen ajattelu elää yhä. Vaikka sääilmiöt selitetäänkin yhä useammin tieteeseen kuin jumaluuksiin viitaten, kykymme suojautua suurilta luonnonmullistuksilta ovat yhä rajalliset. Sen lisäksi että luonnon mahti on pelottavan suuri, olemme riippuvaisia sen tarjoamista resursseista. Mitkään ihmisten keinotekoisen todellisuuden osat eivät synny tyhjästä, vaan niiden rakentaminen edellyttää aina luonnon käyttöönottoa, niin kuin ravinnonhankintakin.

Idästä virranneiden kulttuurivaikutteiden myötä lännen sanotaan hengellistyneen. 1900-luvun lopulla syntyneet New Age – ja hippiliikket ovat saaneet ihmiset kiinnostumaan luonnosta, samalla kun maailma on jatkanut teollistumistaan ja materialismi kasvuaan. Monissa idän uskonnoissa juhlapyhät liittyvät yhä olennaisesti esimerkiksi vuodenaikoihin ja kuunkiertoon. Toisaalta ei kai luonto odota meiltä palvomista? Joka tapauksessa luonnon arvon muistamisesta ei liene haittaakaan.

Aikakauslehdet ja muu media toitottavat sitä, miten luonnossa oleminen virkistää. Luontoelämyksistä koitetaan tehdä bisnestä kaiken muun ohella. Jotkut haaveilevat metsän keskelle yksinkertaisiin oloihin muuttamisesta, mutta kaikille se ei sovi. Miksi mennä korpeen kitumaan, kun nykymaailmassa voi nauttia sähkölämmityksestä ja tuijotella laajakuvatelevision viihdetarjontaa? Ai niin se ilmastonmuutoskin, mutta kuka nyt siitä jaksaa välittää. Kuoleehan lajeja muutenkin sukupuuttoon, ja ei kai luonto nyt osaa pohtia omaa arvoaan?

Onko käsitys ihmisten luonnosta vieraantumisestakin vain osa ajatusleikkiä? Siinä missä ihmiset rakentavat elinympäristöjään, he rakentavat myös jatkuvasti uusia tapoja hahmottaa todellisuutta. Lopulta on kuitenkin olemassa vain yksi todellisuus, riippumatta siitä mitä ihmiset ajattelevat. Siten ihmiset ovat jatkuvasti lähellä ja osana luontoa, sen ja fysiikan lakien alaisena.

Saara Pirhonen

 

Lähellä luontoa

Luonnosta tulee ensimmäisenä mieleen ekosysteemi, tuo elollisen ja elottoman luonnon muodostama kokonaisuus, jossa energia kiertää. On kiviä ja metsää, eläimiä ja vettä. Kaikki, mitä syömme tai juomme, tulevat enemmän tai vähemmän luonnosta. Mandariinissa on silmillä nähtäviä soikeita nesterakkuloita. Kuinka moni tietäisi, että ne ovat kasvisoluja? Ei kovin moni. Lukiolainen tietää, mikä on kasvisolu ja mistä se koostuu, muttei välttämättä koskaan ymmärrä, miten lähellä luontoa on. Mitä ja missä luonto siis on?

Ideaalisella suomalaisella on mökki jonkin järven rannalla keskellä metsää. Mökissä ei ole sähköjä, eikä juoksevaa vettä. Ihminen kuvittelee olevansa lähempänä luontoa kuin kaupungissa, koska joutuu itse muokkaamaan eli hyödyntämään luontoa saadakseen ravintoa tai lämmintä vettä. Onko näin, että ihminen on lähellä luontoa vain, jos perunat ovat omasta maasta, eivätkä kaupan hyllystä? Oikeastaan tuollainen ajattelu on hiukan harhaanjohtavaa, jopa illuusiota. Esimerkiksi kuningatarmuurahaisen ravinnon tuovat muurahaisketoon työläiset, ei kuningatar itse. Silti sekä kuningatar että työläinen ovat molemmat yhtä lähellä luontoa. Onko siis niin, että ihminen on luonut päässään illuusion luonnosta? Mikä aiheuttaa tämän illuusion?

Ekologia on tieteenala, joka pyrkii muokkaamaan ihmisen toimintaa niin, että se vahingoittaisi mahdollisimman vähän luontoa. Samalla ekologia asettaa ihmisille aatteita, joiden mukaan ihminen eläisi mahdollisimman luonnonmukaisesti: on luomua ja lähiruokaa, kierrätyskeskuksia ja eri tapoja säästää energiaa. Siksi päässämme herää käsitys, että luonnonmukaisuus ja luonnon lähellä oleminen tarkoittaisivat samaa. Todellisuudessa termit tarkoittavat eri asioita. Green Peace-järjestöön kuuluva on yhtä lähellä luontoa, kuin joka päivä henkilöautolla ajava työntekijäkin. Ainoastaan ajattelumallit eli ideologiat ovat erilaiset. Missä luontoa siis on ja kuinka lähellä se meitä on?

Todellisuudessa luontoa on kaikkialla ympärillämme ja olemme jatkuvasti sen kanssa kosketuksissa. Luontoa voidaan hajottaa yhä pienempiin osiin, aina atomitasolle saakka. Juuri noiden pienien elämän mahdollistajien avulla eri tieteenalat hyödyntävät ja muokkaavat luontoa uudelleen. Tiede kehittyy jatkuvasti eteenpäin ja samalla periaatteella toimii luonto: se muokkautuu ja sopeutuu jatkuvasti muuttuviin olosuhteisiin. Tätä elämän kulmakiveä kutsutaan evoluutioksi. Ei voida sanoa, että yhteiskunnan kehitys ei olisi osa sitä. Se, millaisiksi yhteiskunta ja teknologia muuttuvat, heijastuu luonnon muutoksissa ja toisin päin.

Lineaarisesti ylöspäin kasvava väestö tarvitsee yhä enemmän ja enemmän elintilaa ja ravintoa. Useita sademetsiä kaadetaan viljelysmaiksi. 2000-luvulla syntyneistä länsimaalaisista yhä harvempi selviää metsäekosysteemissä, mutta osaa etsiä googlen kuvahaun avulla kuvan männystä. Miksi ihminen satuttaa luontoa? Onko näin, ettemme ole lähellä luontoa, jos käytämme tietokoneita? Ihminen on vaikuttanut evoluution kulkuun, joka on tehnyt meistä avuttomampia luonnossa. Se ei tarkoita, ettemme olisi lähellä luontoa. Olemme vain sopeutuneet eri oloihin.

Toisaalta kehittyvä teknologia on mahdollistanut lähellä olevan luonnon hyväksikäyttöä. Bioteknologian avulla voidaan tuottaa ravintoarvoiltaan parempaa ruokaa, niin kutsuttua geenimuunneltua ruokaa. Sen avulla ihminen on voinut ”parantaa” luontoa ja auttanut kehitysmaita saamaan suurempia satoja, jotka ovat poistaneet nälänhätää. Ihminen on siis opetellut muokkaamaan luontoa tahtonsa mukaan. Aina se ei ole ollut hyväksi, mutta joskus se on tuonut iloa ympärilleen. Esimerkiksi kaatopaikoista on rakennettu laskettelukeskuksia, kuten Oulun Ruskotunturi. Hyvä laskettelija taas on sellainen, joka osaa hyödyntää kaikkia rinteen pinnanmuotoja edukseen, eli osaa ottaa ”kaiken huvin irti” luonnosta. Samalla tavalla tietyt lintulajit käyttävät rakennuksia pesäpaikkoinaan.

Miksi moni kaupunkilainen sitten hakeutuu mökkeilemään ”luonnon helmaan”, vaikka luontoa on kaikkialla mihin katsomme? Miksei kaupunki täytä tarpeitamme olla luonnon lähellä? Ihmisellä on fyysisten tarpeidensa lisäksi emotionaalinen puoli. Rakennusten ja liikenteen ympärillä nuo emotionaaliset tarpeet eivät välttämättä täyty. Emmekö kuule luontoa liikenteeltä? Emmekö näe luontoa asfaltilta?

Moni kokee tarvitsevansa piilopaikan yhteiskunnalta. Turvapaikan, jossa ei tarvitse miettiä yhteiskunnan asettamia paineita, kuten taloutta ja kiirettä. Sellaisen paikan, jossa tehokkuus ei ole asioiden ydin. Tyyntä järvenpintaa lämpimänä kesäiltana katsovan ei tarvitse murehtia edellä mainituista. Sudenkorento ei pidä kiirettä suristessaan rantaheinikon yllä. Ihmisellä on lupa sopeutua tuohon rauhalliseen ja ajattomaan hetkeen. Lupa kokea olevansa hetki yhtä ”Äiti maan” kanssa ja protestoida yhteiskunnan asettamia ehtoja vastaan. Luonto rauhoittaa mieltä ja saa tuntemaan, että olisimme sitä lähellä.

Lähellämme oleva luonto on siis muuttunut ajan saatossa. Vaikka yhteiskuntamme on yhä riippuvaisempia teknologiasta, se ei tarkoita ettei luontoa olisi. Evoluutio on vain muokannut luontoa ympäriltämme, emmekä aina huomaa sitä. Olemme silti lähellä sitä.

Anni Pesonen

 

Langanlaihasta lihaskimpuksi

Jo antiikin aikana miehen ihannevartalo oli lihaksikas ja vahva, jotta tämä sekä menestyisi urheilussa että kykenisi puolustamaan kansaansa sodan iskiessä. Myös Hitlerin aikaisessa Saksassa miehen tuli olla vahva rakenteeltaan, jotta maalla olisi mahdollisimman vankka turva mahdollisia vaaroja vastaan. Myös naisen tuli tehdä voimaharjoituksia, jotta tämä kykenisi selviämään esimerkiksi synnytyksen rasituksista. Mutta vasta nykypäivänä kehon harjoittamisesta on tullut henkilökohtainen tavoite kehittää vartaloa yhä pidemmälle sekä hoitaa sitä niin hyvin kuin mahdollista.

Monet seikat puhuvat sen ajatuksen puolesta, että kehosta on tullut yhä useammalle ihmiselle täysipäiväinen harrastus. Siinä missä ennen sosiaaliseen mediaan ladattiin kuvia itsestä ja muista mahdollisimman tavallisina ja kauniina ilman, että mikään asia kuvassa pistäisi liialti katsojan silmään, nykyään jokaisen sosiaalisen median kanavan, kuten Facebookin ja Instagramin syötteet täyttyvät kuvista, jotka ovat täysin erilaisia kuin mihin aikaisemmin oli totuttu. Ne esittävät toinen toistaan lihaksikkaampia ja muodokkaampia vartaloita pienen pienissä, tai vähintäänkin tiukoissa, vaatteissa kääntelemässä itseään yhä erikoisempiin asentoihin, jotta jokainen lihas tulee varmasti tarpeeksi hyvin esille. Ennen tällainen käyttäytyminen olisi helposti voinut herättää kauhistusta ja pahennusta monissa ihmisissä, mutta nykyisin se on yhä useammalle vain ja ainoastaan tavallista arkipäivää.

Lihasinnostuksen myötä suuren osan ihmisistä huulille on noussut käsite ”fitnessurheilu”, jossa pyritään juurikin lihasten kasvuun ja kehon hyvinvointiin terveellisen ruokavalion, hyvien elämäntapojen sekä oikeanlaisen urheilun avulla. Siinä missä ennen lemmikkieläimiä pyrittiin hoitamaan ja ruokkimaan oikein ja vietiin sitten näyttelyihin kisaamaan parhaan muotovalion tittelistä, nykyisin kisaillaan siitä, kuka on onnistunut hankkimaan itselleen kauneimman ja lihaksikkaimman vartalon.

Naisen ihannevartalo länsimaisessa kulttuurissa on jo pidemmän aikaa ollut muodoton ja langanlaiha, kuin mallinukella. Siihen nähden tämä kehoharrastus ja fitnessintoilu ovat varsin terveellinen käänne nuorten naisten, ja miksi ei miestenkin, elämässä. Pitkällä aikavälillä tämä suuntaus voi vähentää anoreksiaa sekä muita syömissairauksia, joissa ajatuksena on olla syömättä mitään, jotta ei vahingossakaan pääse lihomaan. Syömättömyyden tilalle nousee yhä vahvemmin terveellinen ruokavalio, joka on lihaksien kasvun kannalta välttämätön. Jos keho ei saa riittävästi rakennusaineita, lihakset eivät myöskään voi kasvaa.

Kehosta huolehtimisen myötä myös kauppojen elintarvikevalikoimiin on tullut muutoksia. Lisäravinnehyllyt ovat kysynnän kasvun myötä moninkertaistuneet ja hyllyt notkuvat erilaisia proteiinipatukoita, -juomia sekä -jauheita, ja erilaisia vitamiinivalmisteita sekä öljykapseleita löytyy purkkikaupalla. Ennen kaikkea käsite ”superruoka” on noussut ihmisten huulille kehoharrastuksen myötä. Käsitteellä tarkoitetaan ravinnonlähdettä, joka sisältää huomattavan paljon kehon kannalta tärkeitä ravintoaineita. Esimerkiksi hampunsiemenet monien muiden siementen ohella ovat tällaista ”superruokaa”.

Kehonhoitoharrastuksen yleistymisestä kertoo myös se, että yhä useampi ruoka on saanut rinnalleen alkuperäistä terveellisemmän vaihtoehdon; esimerkiksi suklaan ystäville on tarjolla raakasuklaata, joka on tavallista suklaata terveellisempää muun muassa siksi, että sitä ei kuumenneta laisinkaan valmistuksen aikana, jolloin sen vitamiinit ja hivenaineet säilyvät. Lisäksi esimerkiksi pirtelöiden ja pannukakkujen tilalle on keksitty terveellisempiä versioita, kuten banaanipannukakut sekä monenlaiset vihersmoothiet, jotka koostuvat terveellisemmistä raaka-aineista kuin alkuperäiset tuotteet.

Siitä, että keho on muuttunut harrastukseksi kertoo myös se, että siinä missä ennen esimerkiksi nuorilla oli urheiluharrastuksia laidasta laitaan aina jalkapallosta mäkihyppyyn saakka, nykyisin on varsin tavallista, että joka toiselta nuorelta ja nuorelta aikuiselta löytyy kuntosalikortti. Osa tekee harjoituksia perinteisesti monipuolisilla laitteilla, kun taas osa osallistuu erilaisiin ryhmätunteihin, joita yhä useampi kuntosali nykypäivänä tarjoaa. Sen sijaan, että tunnit sisältäisivät perinteistä aerobicia tai voimistelua, monien salien tuntilistat ovat täyttyneet yhä erikoisemmista ryhmäliikuntatunneista, kuten ”BodyCompateista” sekä ”Bodypumpeista”, joiden nimetkin selkeästi viittaavat vartaloon tavallista voimistelua voimakkaammin vaikuttaviin urheilumuotoihin.

Kuitenkin, jos tarkemmin ajatellaan, voimailu ja kehon harjoittaminen ovat jo pitkään olleet eräänlainen harrastus ennen kaikkea miessukupuolen kohdalla.

Emilia Haapalainen

 

Salaisuuksia siveltimenvetojen takana

Leonardo da Vinci on kiistatta yksi länsimaisen historian tunnetuimmista henkilöistä. Italialainen virtuoosi ehti elinaikanaan muun muassa suunnitella useita keksintöjä, tutustua ensimmäisten eurooppalaisten joukossa ihmisen anatomiaan sekä kehitellä salakirjoitusmenetelmiä. Da Vinci pääsikin kaikista lähimmäksi ”uomo universalea” eli renessanssiaikana ihannoitua kaikkikykyistä yleisneroa. Monitaituruudestaan huolimatta da Vinci on tullut tunnetuksi ennen kaikkea taidemaalarina, erityisesti Mona Lisan (1503-19) tekijänä. Mona Lisa on muotokuva naisesta, jonka salaperäinen hymy ja katse herättävät useita kysymyksiä, jotka kutkuttavat niin tiedemiehiä, taiteilijoita kuin harrastelijoitakin vielä vuosisatoja teoksen valmistumisen jälkeenkin. Julkisuuden myötä Mona Lisa on löytänyt tiensä kopioina milloin avaimenperiin, milloin wc-paperiin. Niin ikään myös myöhempien aikakausien taiteilijat ovat kopioineet renessanssin taidonnäytettä jakaakseen teoksen kauneutta ja selvittääkseen salaisuuksia, joita Leonardo da Vinci on siveltimellään teokseen piilottanut.

Marcel Duchampin LHOOQ (1919) on hyvin uskollinen da Vincin Mona Lisalle. LHOOQ on lähes täydellinen kopio alkuperäisestä, joskin värit ovat hieman kirkkaammat ja naisen vaate on muuttunut rusehtavasta vaaleanpunaiseksi. Lisäksi naisen kasvoille on piirretty mustalla pienet viikset ja parta ikään kuin jälkikäteen. Duchamp leikitteleekin Mona Lisan todellisella identiteetillä: lukuisista tutkimuksista huolimatta historiantutkijat eivät ole vieläkään yksimielisiä muotokuvan naisen todellisesta henkilöllisyydestä. Villeimpien teorioiden mukaan Mona Lisa ei oli nainen ollenkaan, vaan muotokuvassa on da Vincin naiseksi puettu miespuolinen rakastaja. Teos herättääkin katsojassa kysymyksiä Mona Lisan todellisesta sukupuolesta, toisaalta viiksien ja parran pilapiirrosmaisuus tekee niistä ikään kuin naamion, jonka taakse todellinen Mona Lisa piiloutuu. Myös teoksen nimi LHOOQ lisää salaperäisyyttä: hämmentävä kirjainyhdistelmä on kuin salakirjoitusta, jota da Vincikin käytti. Teoksen nimi sensuroi Mona Lisan todellisen nimen katsojalta ja kenties Duchampilta itseltäänkin.

Poptaiteen uranuurtaja Andy Warholin näkemys Mona Lisasta (1963) poikkeaa kokonaisuutena paljon alkuperäisestä. Warholin versio koostuu yhden muotokuvan sijaan useasta Mona Lisaa esittävästä värivedoksesta. Sinisiä, punaisia, keltaisia ja mustia kopioita on asetettu eri päin riveihin sekä lomittain vaalealle taustalle. Ensisilmäyksellä vedokset näyttävät olevan värejä lukuunottamatta kopioita toisistaan, mutta lähempi tarkastelu paljastaa eroavaisuuksia. Esimerkiksi yläreunan mustan Mona Lisa -kolmikon keskimmäisiä kasvoja pitkin valuu mustia maalinoroja. Alareunan mustan kolmikon kontrasti voimistuu vasemmalta oikealle mentäessä. Oikean alanurkan vedoksessa on kuvattu kohdennettuna pelkät naisen yhteenliitetyt kädet. Tällä Warhol korostaa täydellisen kopioinnin mahdottomuutta. Yrityksistä huolimatta kopioidessa syntyy aina virheitä, jotka tuovat esiin jotain uutta alkuperäisestä.

Maciej Urbaniecin muunnelmassa Cyrk (Sirkus) (1970) Mona Lisa hyppää tutusta maalausmaisemasta täysin uuteen miljööseen. Yhteneväisyyksiä alkuperäisteokseen ovat enää naisen kasvot, hiukset ja käsien asento. Kaikki muu onkin uutta: naisen ruskea mekko ja hartiahuivi ovat muuttuneet punaiseksi pitkähihaiseksi napapaidaksi ja shortseiksi. Naisella on lisäksi reiden ympärillä vihreä nauha ja jalassa vihreät tossut, jotka yhdessä yläreunan cyrk-sanan r-kirjaimen kanssa luovat vaaleanpunaiselle taustalle kontrastia, jota da Vincin versiossa ei juurikaan ole. Mona Lisa ei myöskään tyydy enää poseeraamaan istualtaan, vaan tasapainottelee nyt käsivarsillaan akrobaattisessa asennossa puujakkaran päällä. Teoksen viimeistelee yläreunan punainen esirippu, joka on ikään kuin nostettu paljastamaan esiintyjä eli Mona Lisa. Urbaniec  korostaakin teoksellaan Mona Lisan viihdearvoa: neidon muotokuvaa käy ihastelemassa vuosittain miljoonat silmäparit ja monet odottavat teokselta viihdyttävää ja ihailua herättävää elämystä, aivan kuten sirkuksessa.

Fernando Boteron pastississa (1978) Mona Lisa palaa tutumpaan ympäristöön, joskin ilmapallon tavoin paisuneena. Pyöreät kasvot valtaavat suuren osan kuvapinta-alasta. Myös naisen sormet ovat turpeat, mutta suhteessa kasvoihin alkuperäistä pidemmät. Taustakaan ei ole säilynyt täysin samanlaisena, vaan rosoiset kalliot ja metsät ovat muuttuneet sileäreunaisiksi pyramideiksi. Pyramidit viittaavat kenties Mona Lisan nykyiseen asuinpaikkaan, joka ei ole enää Italian maaseutu, vaan valtava pariisilainen taidemuseo Louvre, jonka sisäänkäynti sijaitsee suuren lasipyramidin alla. Ennen kaikkea Botero kuitenkin ottaa tulkinnallaan kantaa Mona Lisan viehätysvoimaan. Boteron Mona Lisa ei ole eteerinen ja salaperäinen kaunotar, vaan lempeä ja helposti lähestyttävä nainen. Koostaan ja epäsopusuhtaisista kasvonpiirteistään huolimatta Boteron Mona Lisa ei ole epämiellyttävän näköinen. Hänen ihonsa on heleä ja tasainen sekä silmissä on samaa eloisuutta kuin alkuperäisessäkin. Mona Lisan fyysisiä ominaisuuksia muokkaamalla Botero siis tuo esiin naisen muita piirteitä, jotka alkuperäisteos jättää vähemmälle huomiolle.

Nykypäivän suosiosta huolimatta Mona Lisa ei aina ole ollut Louvren vetonaula ja maailman tunnetuin maalaus. Vasta isänmaallisen italialaisen varastettua teoksen Pariisista Mona Lisa muuttui seinäruususta supertähdeksi. Jo varkauden aikoina useat innostuivat kopioimaan teosta, tosin rahan toivossa. Kun teos viimein palasi Louvreen, kopiointi jatkui edelleen – tällä kertaa tavoitteena ei ollut raha, vaan selvittää da Vincin taidonnäytteen salaisuudet. Vaikka Duchamp, Warhol, Urbaniec, Botero ja muut 1900-luvun taiteilijat ovat antaneet Mona Lisalle uuden elämän, leijuu salaisuuden ilmapiiri edelleen teoksen yllä. Mona Lisa hymyilee yhä panssarilasin takaa merkityksellistä hymyään, jonka salat vain da Vinci ja taulu itse tietävät.

Roosa Kontiokari

 

Kielet ymmärrystä ja menestystä lisäämässä

Juhani Mäkisen kolumnin (2.10.2012/HS) otsikon radikaali julistus: “Kielten opiskelu on ajanhukkaa”, saa luultavasti harvan allekirjoittamaan väitettä ainakaan ilman tarkempaa selitystä. Kielten opiskelua on arvostettu jo vuosisatoja eikä kielten hallinnan tarve ole edelleenkään kadonnut mihinkään, päinvastoin. Niin kansainvälinen kaupankäynti kuin mikä tahansa muukin kielirajat ylittävä toiminta osoittautuivat nimittäin usein hyvin haastaviksi ilman osapuolten välistä kielellistä ymmärrystä, ja nykyajan kiihtyvästi globalisoituvassa maailmasssa kielimiehille ja -naisille onkin aina vain enemmän kysyntää. Nykyään ei ole myöskään ollenkaan harvinaista, että tavallinen suomalainen löytää tulevan työpaikkansa kotikaupunkinsa sijaan vaikkapa Kiinasta.

Mykkänen ei yritäkään kolumnissaan kiistää kielten osaamisen hyötyä, vaan kritiikkiä osakseen saavat ennemmin tehottomat tulokset. Moni onkin varmasti samaa mieltä, että jos opiskeluun käytetyt kolumnissa mainitut 450 tuntia riittävät vain ravintola-annoksen tilaamiseen, opetuksessa ja opiskelussa täytyy olla parantamisen varaa. Opiskelun voi toki ratkaisuna heittää menemään kuten Mykkänen ehdottaa, mutta toisena vaihtoehtona voitaisiin myös puuttua tehottomuuden syihin ja varmistaa, että tunnit menevät hyötykäyttöön. Ongelman syitä voi etsiä varmasti osittain myös opiskelijoiden asenteista, sillä harvoin ranskan tai vaikkapa japanin kielioppi lähtevät sujumaan ilman kunnollista motivaatiota. Esimerkiksi Mykkäsen mainitsema pakkoruotsi on nimensä mukaisesti monelle pakkopullaa, joilloin opiskelija ei juuri työskentele oppimisensa eteen ja tulokset alittavat riman reilusti.

Motivaatiosta ja oppimisen halusta puhuttaessa palataan jälleen pohtimaan, onko kielten opiskelu ajanhukkaa, vai kannattaako se kuitenkin. Mykkänen osuu useissa tapauksissa varmasti oikeaan kirjoittaessaan: “vierasta kieltä ei kannata opiskella kevein perustein, sillä tulokset ovat todennäköisesti heikot ja aika on pois muun oppimiselta”. Esimerkiksi Lapin perukoilla asuva maanviljelijä löytää vieraita kieliä kenties lähinnä televisiosta ja shampoopurkin kyljestä, mutta elämä sujuu siitä huolimatta erinomaisesti.

Suurin osa ihmisistä opiskeleekin kieliä luultavasti oman etunsa vuoksi ajattelematta sen kummemmin opiskelemiemme ja käyttämiemme kielten vaikutusta suuressa mittakaavassa. Nykyään ehdottomasti suosituin kieli englanti on tärkeä hallita niin Mykkäsen kuin useimman muunkin mielestä, ja myös opiskelun tulokset ovat huimasti paremmat kuin esimerkiksi muiden Suomen kouluissa opiskeltujen kielten. Täytyykin myöntää, että yleisesti osattu, kansaivälisesti hallitsevaan asemaan kohonnut kieli helpottaa globaalia kanssakäymistä rutkasti. Englannin valta-aseman varjopuolena kuitenkin on, että moni pienempi kieli on kuihtunut kokonaan. Taustalla voi nähdä myös valtakulttuurien, tässä tapauksessa länsimaisen kulttuurin, pitkän perinteen levittää omaa kulttuuriaan ja suhtautua välinpitämättömästi muihin kulttuurialueisiin. Kielellistä ja kulttuurista tasa-arvoa tavoiteltaessa useiden kielien opiskelu parantaisi heikompien kielten asemaa ja saattaisi ehkäistä kielikuolemia.

Kielellisen tasa-arvon lisäksi eri kielten opiskelu lisää kulttuurista ymmärrystä, vaikka tälläkin saralla opetusta voitaisiin varmasti syventää, kuten Mykkänen huomauttaa. Varsinkin aluksi huomio keskittyy lähinnä ruokakulttuuriin ja matkakohteisiin, mutta toisaalta esimerkiksi espanjankursseilla sivutaan Latinalaisen Amerikan yhteiskunnallisia ongelmia. Lisäksi kieltä tuntevalle aukeaa tie vieraskieliseen lehdistöön ja kirjallisuuteen, jolloin kulttuuriin on mahdollista päästä paremmin käsiksi. Tällöin ollaan myös astetta lähempänä muiden kulttuurien kunnioittamista.

Vaikka koulu yksin ei usein kielen monipuoliseen ja sujuvaan oppimiseen riitäkään, on sillä tärkeä rooli opintoihin innostajana. Harva kuitenkaan lähtee asumaan maahan, josta ei ole ikinä kuullutkaan ja jonka kielellä ei edes kiitosta osaa sanoa. Lisäksi kansanvälisuus on osa arkea myös kotona, minkä vuoksi on vaikea väittää ettei kielten osaamisesta olisi hyötyä. Toki Mykkäsen kuvailema tulokseton opiskelu on kärjistetysti ajanhukkaa kuten 450 tunnin tehoton matikan opiskelu tai kuntosalilla loikoilukin. Kielet eivät kuitenkaan ole ainoa tärkeä opittava asia, eikä kaikkea aikaansa tarvitse laittaa likoon kieltää oppiakseen. Ainakin aivot ja muisti nauttivat lyhyestäkin opiskelusta, ja vaikka italian perusteillakin on mahdollista löytää uusia ystäviä Venetsian lomalla. Ehkä harvinaisten kielten opiskelijat ovat myös mukana lisäämässä kielellistä tasa-arvoa maailmaan. Näin kielitaidosta saattaa hyötyä jopa kokonainen kulttuuri.

Noora Pesonen

 

Media – yhteiskuntamme peilikuva

Erilaiset kilpailutilanteet koetaan usein hyödyllisiksi nykyisenlaisessa talouskasvuun perustuvassa yhteiskunnassamme. Kilpailun osapuolet joutuvat väistämättä pysymään kehityksen kannoilla ja luomaan jatkuvasti parempia tuotteita tai palveluita, mikäli he tahtovat menestyä kilpailussa, josta kuluttajat määräävät valinnoillaan. Voidaanko tämänkaltaista kilpailukäytäntöä kuitenkaan pitää hyödyllisenä, kun puhutaan kolmannesta valtionmahdista –mediasta- joka käy tiukkaa kilpailua yleisöstään? Mitä seurauksia meille koituu eri medioiden kilpailusta nyt ja tulevaisuudessa?

Media koostuu erilaisista tiedotusvälineistä, joiden tavoitteena on usein kansalaisten ajankohtaisen tiedottamisen lisäksi tehdä taloudellista voittoa. Iso osa tunnetuimmista suomalaisista tiedotusvälineistä kuuluu jonkin suuren yhtiön, kuten Sanoma Oy:n tai Alma Median alaisuuteen halliten näin kilpailua. Poikkeuksena on valtion verovaroin tukema Yleisradio, joka tuottaa esimerkiksi saamenkieliset uutiset huolimatta niiden taloudellisesta kannattamattomuudesta.

Saadakseen toiminnastaan parhaan mahdollisen hyödyn mediat pyrkivät haalimaan itselleen mahdollisimman laajan yleisön. Esimerkiksi verkkolehdet sekä televisiokanavat seuraavat tarkasta, mitkä heidän jutuistaan tai ohjelmistaan saavat eniten huomiota, ja ne pyrkivät usein tuottamaan jatkossa lisää samankaltaista sisältöä. Jopa YLE:n televisiokanavat ovat lähiaikoina panostaneet lisää viihteelliseen sisältöön, sillä se on uskottu keräävän lisää katsojia. Monet mediat ovat myös kohdentaneet sisältönsä erityisesti joillekin tietyille ihmisryhmille, kuten lapsille, nuorille tai vaikkapa aikuisille miehille.

Medioiden alati kiihtyvä kilpailu on saanut aikaan seurauksia, joista kaikki eivät suinkaan ole vain positiivisia. Globalisaation ansiosta tieto kulkee nykyään muutamissa sekunneissa toiselle puolelle maapalloa, ja tiedotusvälineillä onkin kova kilpailu siitä, kuka ehtii uutisoida asioista ensimmäisenä. Tämä edistää tiedon nopeaa välittymistä, mutta erityisesti iltapäivälehdet pyrkivät usein herättämään huomiota liioitelluilla, joskus jopa epäolennaisilla otsikoilla, jotka vievät jutuilta uskottavuutta. Sokeeraavat otsikot sekä esimerkiksi yksittäisten henkilöiden kokemusten dramatisointi tuntuvat kuitenkin saavan huomiota, ja vaarana onkin, että tämänkaltaisen uutisoinnin lisääntyessä kansan luottamus tiedotusvälineitä kohtaan horjuu. Toisaalta suomalaiset tiedotusvälineet tarjoavat vielä hyvin monipuolista sisältöä verrattuna ulkomaisiin vastaaviin. Esimerkiksi suuri osa Espanjan mediasta on diktatuurista vapautumisen seurauksena muodostunut hyvinkin viihteelliseksi

Monet tiedotusvälineet ovat lähiaikoina panostaneet näkyvyytensä erilaisissa sosiaalisissa medioissa. Kansalaisille on avautunut mahdollisuus kommentoida ja antaa palautetta median sisällöstä reaaliajassa, mikä on lähentänyt nykyihmisen suhdetta mediaan. Huomattava näkyvyys sosiaalisessa mediassa on myös muun muassa auttanut kansalaisaloitteiden, kuten tasavertaisen avioliittolain, vireille panemisessa. Sosiaalinen media ja erilaiset verkkotiedotusvälineet ovat lähinnä nuorempien sukupolvien suosiossa, ja niihin panostettaessa yhä enemmissä määrin onkin aiheellista huolehtia pysyvätkö vanhemmat sukupolvet ja Suomen ikääntyvä väestö mukana kehityksessä. Olisi erittäin haitallista, jos merkittävä osa suomalaisista eläisi median pimennossa.

Myöskään lasten ja nuorten tilanne kilpailevan median syynissä ei ole täysin riskitön. He ovat erityisen alttiita median vaikutuskeinoille, ja heihin kohdistetaan usein brändäystä tai kyseenalaista mainontaa, joka saattaa joskus muistuttaa jopa manipulointia. Lisäksi painettujen kirjojen ja lehtien lukeminen on vähentynyt heidän keskuudessaan huomattavasti, ja he ovat tottuneet lukemaan uutisensa verkosta, jossa niiden laatu on kilpailun vuoksi hyvin vaihtelevaa. Nuorten medialukutaidon kehittämiseen tulisikin tulevaisuudessa kiinnittää erityistä huomiota.

Huolimatta siitä, että median kilpailu saattaa aiheuttaa tulevaisuudessa suomalaisille kiperiä pulmia ratkottavaksi, kilpailutilanne on joka tapauksessa parempi vaihtoehto kuin ankara kontrolli ja sensuuri. Sitä paitsi mediamme sisältö peilaa ainoastaan omaa yhteiskuntaamme ja mielenkiinnonkohteitamme. Media ei kehitä itse itseään, vaan me ihmiset valintoinemme olemme kaiken takana

Vilma Kunnari

 

Pankkien ja rahan merkitys muuttumassa

J.K Paasikiven sitaatti vuodelta 1923 on pian lähes sadan vuoden ikäinen, mutta silti osuva ja ajankohtainen. ”Pankit ovat ne kanavat ja valtimot, joita myöten veri juoksee ja joita ilman ei elämä ole mahdollinen” pitää todellakin paikkansa. Asiaan tulee harvoin kiinnitettyä huomiota, mutta rahasta on tullut meille tavallaan ”toinen veri”, lähes yhtä elintärkeä kuin vedestä tai verestä itsestään. Järjestelmän oikea toiminta on edellytys arkielämämme sujuvuudelle, mutta valitettavasti kaikki ei aina toimi niin kuin pitäisi kuten viimeisin vuoden 2008 lama osoittaa.

Rahajärjestelmässämme pankkien merkitys on keskeinen. Käytännössä pankkien bisnesmallina on ottaa ihmisten talletuksia, lainata niitä eteenpäin ja tehdä voittonsa lainan koroista. Pankin palveluista on yksilölle jonkinlaista hyötyä, sillä tallettamalla rahansa pankkiin ei itse tarvitse huolehtia niiden säilytyksestä ja varkauksilta suojaamisesta. Patjan välissä tai sukan varressa raha ei myöskään ole suojassa inflaatiolta, joka hitaasti ja varmasti syö sen arvon, kun taas tilillä suojaa tarjoaa pieni vuosikorko. Käytännössä korko ei kuitenkaan ole täysin riittävä, vaan ainoa suhteellisen varma tapa säilyttää rahojen arvo on sijoittaa ne osakkeisiin, joiden arvo säilyy tai joista yhtiö jakaa riittävästi osinkoa osakkeenomistajille. Tähän pankit tarjoavat osaketilejä ja sijoitusneuvontaa.

Kolikon kääntöpuoli ovat lainat. Toisaalta niitä tarvitaan esimerkiksi auton tai asunnon ostamisen tueksi ja valtiotkin lainaavat rahaa toisilleen. Mutta taas toisaalta ne ovat monen paha alku ja juuri. Niillä oli paljon tekemistä kahden viimeisimmän laman kanssa. Korkotaso laski ennätysmäisen alhaisiin lukemiin ja lainoja myönnettiin helposti myös mahdollisesti maksukyvyttömille. Holtiton lainanotto johti markkinoiden ylikuumenemiseen ja lopulta romahdukseen. Nykyään vallitsee muutenkin tietynlainen velaksi elämisen kulttuuri. Ihmiset ostavat luottokortilla yli luottorajojensa ja monilla ei ole lähes yhtään rahaa säästöissä. En muista tarkkaa lukua, mutta Yhdysvalloissa osuus keski-ikäisistä, joilla eläkesäästöissä oli alle kymmenen tuhatta dollaria, oli monissa kymmenissä prosenteissa. Monien mielestä velkaantuneisuus ja sen tuoma epävarmuus on yksi pahimmista vankeuden muodoista, mutta silti pitäisi kuluttaa, vaikka rahaa ei olisikaan.

Sama kulutusmentaliteetti toteutuu myös valtiotasolla. Teollisuusmaiden vaurautta pidetään yllä velkarahalla, jota suuret keskuspankit laittavat liikkeelle. Yhdysvaltojen valtionvelka hipoo jo käsittämättömän suurissa triljoonissa –ja monet pienemmät maat ovat joutuneet budjetin pettäessä säästökuurille. Ratkaisuksi tarjotaan yleensä ”säästöpakettia”, johon sisältyy lisää velkaa ja kansalaisten perusturvan leikkauksia. Monien maiden, kuten Islannin toimet todistavat, että tämä menettely ei välttämättä ole paras, vaan palvelee lähinnä konkurssipankkeihin sijoittaneiden intressejä. Esimerkiksi Islannin ratkaisuna oli antaa konkurssipankkien kaatua ja ottaa kantaakseen niiden valtion takaamat lainat. Velasta selvitään aikanaan, mutta leikkausten välttämisen ansiosta kansan hyvinvointi säilyi ja maan talouskasvu elpyi lamasta huomattavasti nopeammin. On muistettava, että raha sekä pankit eivät aina palvele tavallista ihmistä.

Ongelmien juuret ovatkin enemmän nykyisessä talous- ja rahajärjestelmässä itsessään, jonka toimijoita pankit ovat. Nykyiset valuutat ovat yllättävän hataralla pohjalla. Keskuspankit luovat rahaa käytännössä tyhjästä ja laskevat sitä liikkeelle. Arvioiden mukaan tämän käytännön takia nykyisin liikkeellä olevasta rahasta vain kolme prosenttia on esimerkiksi kultaan tai muihin arvometalleihin sidottua, vakaata valuttaa. Loput yhdeksänkymmentäseitsemän prosenttia ovat velkaa, käytännössä mielikuvitusrahaa, jonka arvo on symbolista. Sen lisäksi taloudelle ovat tyypillisiä lasku- ja nousukaudet ja ajoittainen kriisi tai romahdus näyttäisi olevan väistämätöntä. Järjestelmä on kaikkiaan ongelmallinen ja yhä useammat taloustieteilijät ovat heränneet kritisoimaan sitä.

Koska järjestelmällä on ollut monopoliasema pitkään, on rahan mukana seurannut paljon valtaa. Tavallisen ihmisen on ollut vaikeaa, ehkä mahdotonta välttää sen vaikutusta ja pankkeihin on ollut tietynlainen riippuvuussuhde. Samalla pankkien ja sijoittajien rahalla keinottelu vaikuttaa globalisaation vuoksi yhä useampien ihmisten elämään, mikä tekee siitä eettisesti kyseenalaista. Vaihtoehtoja kuitenkin on. Viime aikoina huomiota on herättänyt sähköinen valuutta Bitcoin, mutta myös muita niin kutsuttuja ”kryptovaluuttoja” on alkanut esiintyä. Talouskriisin jäljiltä on ilmestynyt lisäksi muita kokeiluja, kuten paikallisia valuuttoja tai järjestelyitä, joissa ihmiset vaihtavat keskenään palveluksia ainakin Intiassa ja kriisin runtelemassa Kreikassa. Tämä osoittaa mielestäni sen, että ihmiset ovat heräämässä vanhan, keskitetyn järjestelmän puutteisiin ja etsimässä rinnalle uusia. Vaikka päällisin puolin näyttäisi, että edellisestä talouskriisistä ei ole otettu opiksi, ovat syrjässä asuvat tavalliset ihmiset alkaneet toimia innovaattoreina. Perinteisten pankkien merkitys on muuttumassa hiljalleen, kun uutta on tulossa vanhan tilalle

Joel Huttunen

 

Sillä matkalla kadotin itseni

Olen matkustellut koko ikäni. Vaikka olen vasta 19-vuotias, olen käynyt kymmenissä eri maissa ympäri maapalloa. Matkoilla olen saanut nähdä ja kokea mitä erilaisimpia asioita, ihmisiä ja ilmiöitä. Vanhempani ovat aina sanoneet matkustamisen avartavan maailmankuvaa. Se auttaa ymmärtämään paremmin muita ihmisiä ja kulttuureita sekä omaa itseään. Olen samaa mieltä vanhempieni kanssa. Matkustelu on rikastuttanut ajatusmaailmaani ja laajentanut ymmärrystäni korvaamattoman paljon.

Yksi kokemani matka on kuitenkin ylitse muiden. Tämä matka oli elämäni raskain ja vaarallisin, mutta myös kaikkein opettavaisin. Sen ansiosta minä olen jälleen minä. Matkan aikana kadotin ja löysin itseni, vaikka en liikkunut minnekään. Tein matkan pääni sisällä, mieleni sopukoissa. Matkani merkittävin tapahtuma sijoittuu vuoden 2011 kevääseen, jolloin ymmärsin sairastuneeni anoreksiaan. Todellisuudessa olin kärsinyt kyseisestä sairaudesta jo kauan ennen asian hyväksymistä, mutta virallista sairauden puhkeamisaikaa on mahdoton määrittää. Anoreksia ei ole sairaus, joka tulee tai lähtee hetkessä. Se kehittyy vuosien aikana osaksi ihmisen ajattelua ja persoonaa, ja lopulta kasvaa uhriinsa kiinni kuin home lahoon puuhun. Anoreksian huomaa vasta sitten, kun koko ihminen ilmentää sairautta ulkoisella olemuksellaan ja käytöksellään. Se havaitaan vasta, kun läheinen ihminen on muuttunut täysin vieraaksi.

Pienenä olin todellinen luonnonlapsi. Minut oli varustettu terävällä kielellä ja nopeilla aivoilla. Luonteeltani olin räiskyvä ja suora, hyvin vilpitön ja rehellinen. Juoksentelin pihalla varpasilteni tukka tuulessa hulmuten, asioita tutkien ja ihmetellen. Elin hyvin huolettomasti ja suhtauduin elämään pilke silmäkulmassa. Rakastin kaikkea. Rakastin ihmisiä ja eläimiä, sateita ja helteitä. Rakastin elää ja olin onnellinen.

Kun täytin 13 vuotta ja siirryin yläasteelle, tapahtui radikaali muutos. Ymmärsin, ettei elämässä selviä olemalla ”vain minä”. Ihmisen arvokkuuden alkoivat määrätä menestys ja tehokkuus. Asioita ei enää tehty niiden miellekyyden tai niiden tuottaman ilon vuoksi vaan siksi, että niistä on hyötyä. Koulussa täytyi opiskella, jotta sai hyviä arvosanoja. Täytyi urheilla, jotta kulutti paljon kaloreita. Kaveria täytyi auttaa, jotta sai kiitosta. Asioita ”täytyi”, ”piti” ja ”oli pakko” tehdä. Ei mennyt kauan, kun olin sulautunut osaksi tehokoneistoa ja sopeutunut ympäristön vaatimuksiin. Hyvästelin lapsen naiivin maailman ja siirryin suoritusyhteiskunnan jäseneksi. Huomasin saavani valtavasti kiitosta ja ihailua osakseni, kun todistukseni oli täynnä erinomaisia arvosanoja tai voitin urheilukilpailut. Menestystäni arvostettiin ja nautin siitä. Koin hallitsevani oman elämäni täysin ja kuvittelin olevani onnellinen.

Pikkuhiljaa, aivan huomaamattani, olin kuitenkin putoamassa ylhäisen yksinäisyyden mustaan rotkoon. Saavutin omaa ihanneihmistäni, mutta yhtä aikaa jouduin kauemmaksi alkuperäisestä minästäni. Menestyksestäni huolimatta koin tyytymättömyyttä itseäni kohtaan. Halusin olla kuin kone; virheetön, synkronoitu ja kaikkivoipainen. Koulumenestykseni lisäksi aloin kontrolloida syömistäni ja lisäsin liikuntaa rajattomasti. Noudatin tarkkaa aikataulua, jossa inhimillisyydelle ei ollut tilaa. Karkotin ympäriltäni kaikki tärkeät ihmiset, koska he olivat vain hidasteita polullani kohti täydellisyyttä. Omistin elämäni suorittamiselle.

Lähipiirini alkoi kiinnittää huomiota muutokseeni. Vanhempani näkivät, kuinka silmieni leikkisä pilke himmeni samassa tahdissa vaa’an pienenevien lukemien kanssa. He kuulivat, kuinka jokaista kympin arvosanaa kohden nauruni vaimeni. En enää laulanut kilpaa lintujen kanssa tai kiusoitellut veljeäni. Elämäni oli muuttunut haudanvakavaksi ja siitä puuttui ilo. Minusta oli tullut oman mieleni vanki. Vanhasta olemuksestani oli jäljellä vain luut – kirjaimellisesti – ja alaspäin kaartuneet suupielet. Riitojen määrä kotona kasvoi jatkuvasti, ja vanhempien huoli oli suuri. Myös ulkopuoliset ihmiset olivat alkaneet huolestumaan minusta, mutta ajattelin ikävien kommenttien olevan vain kateellisten ihmisten puheita.

Lopulta minut pakotettiin sairaalaan. Elettiin kevättä vuonna 2011, ja omasta mielestäni olin elämäni kunnossa. Kaikesta päätellen näin ei kuitenkaan ollut, sillä vain muutamia tunteja sairaalaan saapumisen jälkeen löysin itseni osastolta tippaletkun ja sydänmonitorin kera. Siinä minä makasin, pakkohoidossa suljetulla osastolla valvottavana. Painoa minulla oli 34 kilogrammaa ja kaiken ulkoisen uhon alla elämän iloa vielä vähemmän. En silti tuolloinkaan ymmärtänyt, miksi olin sairaalassa. Olinhan tehnyt kaiken juuri niin kuin piti; olin menestynyt, olin täydellinen. Olin katkera koko maailmalle En vieläkään, kaikkeni antaneena, ollut riittävän hyvä.

Syömishäiriöklinikalla sanotaan, että löytääkseen itsensä uudelleen on uskallettava päästää irti ohjaksista ja luopua kontrollista. Tällainen heittäytyminen on hankalaa kenelle tahansa, puhumattakaan syömishäiriöisestä, jonka elämä perustuu sääntöihin ja rutiineihin. Minä taistelin kontrollin menettämistä vastaan kaikin keinoin, kunnes viikkojen pakkohoidon jälkeen murruin täysin. Vahva kuoreni hajosi saippuakuplan tavoin. Muistan, kuinka itkin sängyssäni tunteja miettien, miten olin ikinä päätynyt tilanteeseeni. En tiennyt enää, kuka olin ja mitä halusin. Minä vain olin. Myönsin olevani sairas ja heikko, ja viimein pyysin apua. Käsitin, etten ollut vuosiin päättänyt elämästäni vaan anoreksia oli määrännyt kaiken puolestani. Tämä oivallus toimi ponnahduslautanani kohti paranemista.

Pitkän itsetutkiskelun, terapian ja lähimmäisteni tuen avulla aloin kasata itseäni kokoon kuin hajonnutta peiliä. Etsin sirpaleita elämäni varrelta ja liimailin niitä pala kerrallaan takaisin yhteen. Peilin kokoaminen tuntui mahdottomalta; palasia oli miljoonia ja osa niistä oli niin pieniä, että tuskin löytäisin niitä. Välillä sain säröistä sormiini haavoja, ja useita kertoja olin luovuttamaisillani. Kuitenkin jatkoin kokoamista. Näin tilanteen myös mahdollisuutena. Pystyisin jättämään peilistä pois palat, jotka eivät olleet ikinä peiliin sopineetkaan tai olivat aikojen kuluessa sotkeutuneet. Uusi minäni ei enää eläisi muita miellyttääkseen vaan itselleen – se keskittyisi enemmän omaan hyvinvointiinsa. Jätin peilistäni pois myös ne palat, jotka olivat alkaneet kylmettää sisintäni. En halunnut olla jääkuningatar. Opettelin uudelleen rakastamaan itseäni ja muita ihmisiä sekä arvostamaan elämän pieniä onnen hetkiä.

Viime syksynä peilini oli vihdoin koottu. Peilin pinta on täynnä säröjä ja liimajälkiä, mutta se on täydellinen kaikessa epätäydellisessään. Se heijastaa kuvan nauravasta naisenalusta, joka on löytänyt uuden elämänjanon. Peiliini tulee vielä varmasti useita naarmuja ja tahroja, mutta ne eivät haittaa minua. Ne ovat merkkejä eletystä elämästä ja muistuttavat minua elämän haavoittuvuudesta ja hauraudesta.

Ronja Toikkanen

 

Älä katso alaspäin

Tove Janssonin kirjan ”Muumilaakson marraskuu” (1970, suomentanut Kaarina Helakisa) kolmannessa luvussa kerrotaan Vilijonkasta, joka ikkunoita pestessään joutuu vaaralliseen tilanteeseen: hänen askeleensa lipeävät liukkaalla katolla ja samalla arkinen siivoushetki muuttuu pelottavaksi ja suorastaan elämää järisyttäväksi kokemukseksi.

Luvun alussa Vilijonkka löytää koteloituneen toukan, joka herättää hänessä inhon tunteita. Kerrotaan, että mönkivät ja matelevat ötökät vaanivat häntä minne hän ikinä meneekin. Inhottava ötökkä ennakoi tavallaan luvun tulevia pahoja tapahtumia. Vilijonkka heittää ötökän ulos ikkunasta lainkaan aavistamatta, että hän seuraavana hetkenä saattaa kiitää ötökän lailla pitkin kattoa.

Pelottava tilanne koittaa kertomuksessa nopeasti, ennen kuin Vilijonkka edes ehtii reagoida tapahtumiin. Pelon ja säikähdyksen tunne valtaa hänet vasta hänen törmättyään räystääseen kattoa pitkin vierimisen päätteeksi. Pelko kuvataan kokonaisvaltaisena fyysisenä kokemuksena, joka ”ryömii varpaista kuonon nipukkaan”. Vilijonkka jopa maistaa pelon karvaana, musteen makuisena. Tunne myös ikään kuin lamauttaa hänet, sillä kerrotaan, ettei hän kykene edes huutamaan.

Vilijonkka yrittää kuitenkin saada tilanteen hallintaan. Pelosta huolimatta hän yrittää toimia tilanteessa ja muistaakin pian, että talossa on ukkosenjohdatin, jota pitkin hän voisi päästä ullakkokerrokseen. Pelon hetkellä mieleen kuitenkin tulee myös ajatuksia, joista ahdistus saa entistä enemmän tuulta allensa. Vilijonkka muistaa, että hänellä on taipumusta huimaukseen ja miltä huimauksen alkaminen tuntuu. Liikkuminen pitkin räystästä on hidasta ja varovaista.

Pelon hetkellä Vilijonkka toimii aivan kuten ihmiset monesti toimivat vastaavissa tilanteissa. Hän yrittää silmänsä sulkemalla sulkea kauhistuttavat asiat pois myös ajatuksistaan, mikä ei tietenkään täysin onnistu. ”En saa katsella, en saa ajatella, toisen huopatossun kantapää on likistynyt mutkalle, kukaan ei piittaa minusta – -”, hän miettii. Kun hän erehtyy avaamaan silmänsä ja näkee, kuinka korkealla onkaan, häntä alkaa huimata.

Sanotaan, että hätä keinot keksii ja näin käy onneksi myös Vilijonkan tapauksessa. Hän huomaa jättäneensä rievun ikkunan väliin ja ajattelee, että riepu kestäisi vetämistä. Hän haluaa niin paljon takaisin sisälle, että lupaa jo muuttuvansa aivan toiseksi henkilöksi. ”Tänään minä lakkaan olemasta Vilijonkka, minusta tulee jotain muuta…” hän ajattelee toivottomana. Yhtäkkiä kaikki hänen tärkeiksi luulemansa asiat tuntuvat merkityksettömistä. Hän lupaa, ettei enää ikinä säästä mitään, että lopettaa siivoamisen ja myöntää olevansa pikkusielu. Hän varmaankin ajattelee, että jos hän muuttuu erilaiseksi, hän ei joudu enää vastaaviin pelottaviin tilanteisiin, olihan hän tälläkin kertaa kiivennyt katolle vain pestäkseen ikkunoita.

Pelko esiintyy romaanikatkelmassa silmiä avaavana kokemuksena. Kun Vilijonkka pääsee ikkunasta sisään ja hänen erittäin vaarallisena kokemansa tilanne on ohi, koko maailma näyttää yhtäkkiä erilaiselta. Vaikka paha olo vielä velloo Vilijonkan vatsan pohjissa, hän kiinnittää huomiota esimerkiksi kattolamppunsa varjostimen kauneuteen ja näkee oman peilikuvansakin aivan uudessa valossa. Hän havahtuu ensimmäistä kertaa elämässään myös siihen, miten valtavasti hänellä on astioita.

Vilijonkalle valkenee kauhistuttavan kokemuksen myötä myös, mitä hän oikeasti haluaa tehdä. Vaikka luvun alussa kuvataankin, miten Vilijonkka on päässyt eroon suvustaan ja vaivalloisista tuttavistaan ja miten hän tämän ansiosta ehtii huolehtimaan talostaan ja yksinäisyydestään, hän lopulta näyttää ymmärtävän, että hän tarvitsee tuttaviaan. Siispä hän päättää lähteä tapaamaan muumiperhettä. ”Hän halusi nähdä tuttavia. Tuttavia jotka – – täyttivät päivän, niin ettei siihen mahtunut kamalia ajatuksia”, tekstissä kerrotaan. Samalla nostetaan esille yksi luvun teemoista eli ajatus siitä, miten tärkeää meille on saada sosiaalista tukea ja lohtua ympärillämme olevilta ihmisiltä, tai Vilijonkan tapauksessa Muumilaakson asukkailta. Koska Vilijonkka oli onnistunut ”pääsemään eroon” lähimmäisistään, hän oli hädän hetkellä aivan yksin. Samalla tavala kuin katolta alaspäin katsominen aiheuttaa Vilijonkalle huimausta, myös sillä on huonoja seurauksia, jos Vilijonkan tapaan pitää tuttaviaan ”vaivalloisina” ja siis katsoo heitä alaspäin nautiskellessaan ylhäisestä yksinäisyydestään. Sitä paitsi pientenkin pelkojen kanssa on helpompaa elää, jos on ystäviä ympärillä.

Kaisa Orajärvi

 

Vilijonkka pelkää kuolemaa

Tove Jansson tutkii vuonna 1970 julkaistun, Kaarina Helakisan suomentaman Muumilaakson marraskuu- kirjan kolmannessa luvussa pelkoa. Kertomuksen keskiössä on Vilijonkka, joka joutuu kauhistuttavaan koettelemukseen liukastuttuaan talonsa märällä katolla.

Tapahtumat saavat alkunsa kosteana marraskuisena torstaipäivänä, kun Vilijonkka päättää pestä hiljaisen kotinsa ullakkokerroksen ikkunat. Esimakua tulevista kauhuista hän saa jo ullakolla, kun ikkunanpuitteesta putoaa pieni kotelo, jonka sisällä on valkea toukka. Inhosta värähtävä Vilijonkka huitaisee toukan rivakasti ikkunasta ulos ja katselee, kun se vierii alas katon reunalta. Viljonkka kapuaa katolle, jolloin tapahtumat lähtevät etenemään vääjäämättä: hän liukastuu sateen kastelemalla peltikatolla ja päätyy makaamaan vatsallaan katon reunalla kauhusta jäykkänä. Suurella vaivalla ja silmät tiukasti ummessa Vilijonkan onnistuu ryömiä ukkosenjohdattimen luo ja sitä pitkin ullakkokerrosta ympäröivälle tasanteelle. Huimaus saa hänen laihan vartalonsa jo kallistumaan kohti pudotusta ja Vilijonkka käy silmänräpäyksessä läpi koko menneen elämänsä. Hänet pelastaa silkka selviytymisvaisto, jonka turvin Vilijonkka saa ikkunan auki ja heittäytyy huoneen lattialle turvaan.

Maailma näyttää kuitenkin uudenlaiselta. Vilijonkka näkee kotinsa esineet kuin ensimmäistä kertaa. Peilistä katsovat kasvot ovat rähjäytyneet mutta silmät uudet. Hän herää pohtimaan, miten merkillistä on, että kaikki roikkuu nimen omaan alaspäin ja huomaa ensi kertaa keittiössä olevan astioita aivan liikaa. Pohdiskelun päättää ajatus siitä, kuka saa kaikki keittiön kapineet hänen kuoltuaan.

Vilijonkka yrittää levottomana etsiä jotain, joka karkottaisi sellaisen ajatuksen. Hän päättää lähteä kyläilemään, sillä tuttavat täyttävän pään niin, ettei sinne mahtuisi moisia ajatuksia. Hiljalleen tunnelma talossa rauhoittuu ja Vilijonkan olo palaa tavalliseksi.

Tove Jansson on luonut Muumilaaksoon omat tyyppihahmot, kuten hemulit, homssut, miskat ja vilijonkat, jotka edustavat kukin tietynlaisia ihmisiä. Vaikka hahmot eivät ole eläimiä, eivät ne ole aivan ihmisiäkään, joten kertomusta Vilijonkasta voidaankin pitää eräänlaisena faabelina. Tämän tarinan Vilijonkka on laiha naishenkilö, jolla on sekä sukulaisia että tuttavia, mutta hän pitää heitä siinä määrin vaivalaisena, että on nähnyt vaivaa pitääkseen heidät etäällä. Vilijonkka asuu yksin suuressa talossa, jossa on paljon tavaroita. Talo vaikuttaa synkältä ja tunnelma siellä on levotonta, sillä vaikka talossa asuu vain Vilijonkka, on se täynnä pieniä ääniä. Vilijonkalla itsellään on tapana kuiskata, kun hän puhelee itsekseen.

Jansson käyttää kerronnassa fokalisaatiota: tapahtumia kuvaileva kaikki tietävä kertoja asettuu tarkastelemaan maailmaa Vilijonkan havainto piiristä käsin. Kertoja kiinnittää huomioita samoihin asioihin, kuin fokalisoijakin. Vilijonkan maailma on täynnä pieniä arkisia yksityiskohtia, ja niinpä kertojakin huomioi ne erityisesti. Fokaalisaation avulla lukija pääsee myös erityisen hyvin osalliseksi niistä tunteista ja ajatuksista, joita Vilijonkka kokee. Tapahtumat esitetään aikajärjestyksessä jännitettä taitavasti kasvattaen sitä mukaan kun Vilijonkan kauhu siirtyy tasolta toiselle. Vilijonkan kamppailu katolla onkin kuin tutkielma pelon kokemisen vaiheista. Janssonin kuvaamassa pelossa voidaan erottaa 11 eri vaihetta. Ensimmäinen vaihe on onnettomuus, joka Vilijonkalle sattuu. Hän ei ehdi edes säikähtää. Vasta toisessa vaiheessa pelko iskee, kun Vilijonkka jo makaa liikkumatta katon reunalle. Hän tekee toivottoman yrityksen kavuta takaisin ikkunalle, mutta vasta kolmannessa vaiheessa pelko on laantunut sen verran, että hän pääsee etenemään. Neljännessä vaiheessa Vilijonkka avaa silmänsä ja näkee pudotuksen tyhjyyteen, mikä saa pelon, vapinan ja huimauksen iskemään täysin voimin. Elämä vilistää hänen silmiensä editse. Viidennessä vaiheessa selviytymisvaisto ottaa vallan; ”Nyt ei ollut enää Vilijonkkaa,–”.

Ikkunanpielten väliin jäänyt riemu synnyttää toivonkipinän: tämä on kuudes vaihe. Vilijonkka vetoaa korkeampiin voimiin ja lupaa muuttaa elämänsä täysin. Seuraavassa vaiheessa hän pelastuu ja taintuu hitaasti. Kahdeksannessa vaiheessa Vilijonkka avaa silmänsä ja näkee maailman uusin silmin. Kauhun tilalle on tullut ihmettely. Sitä ei kuitenkaan kestä kauaa, kun rankka kokemus alkaa vaatia verojaan. Vilijonkka tajuaa monia asioita, myös sen, että kuolee joskus.

Kymmenen vaiheen saa aikaan ajatus kuolemasta. Villijonkka yrittää uskotella, ettei kuole koskaan. Hän on levoton ja päättää lähteä tuttavien luo, jotta kamalat ajatukset pysyvät pois mielestä. Viimeinen vaihe on paluu tavalliseen: Vilijonkka kiinnittää yhä enemmän huomiota pieniin askareisiin, kuten tiskaamiseen, jotka tavallisesti täyttävät hänen päivänsä. Hän kummastelee, mikä ihme sai hänet pitämään lampunvarjostinta jotenkin erikoisena.

Jansson on tehnyt pelon luonteesta monia huomioita. Pelko tuntuu fyysisenä: se ”—ryömi varpaista kuonon nipukkaan ja karvasteli kurkussa musteen makuisena.—” Pelko salpaa hengen niin ja saa polvet tutisemaan. Vilijonkka yrittää hallita pelkonsa sulkemalla silmänsä. Se on kuitenkin ennen muuta pään sisällä. Sitä voi yllyttää niin, että itse pelko voi aiheuttaa vaaran, kuten Vilijonkalle hänen avatessa silmänsä käykin. Pelko vääristää maailmaa niin, että katon reunan takaa löytyy puutarhan sijaan tyhjyys, ja aika taipuu niin että silmänräpäyksestä tulee loputon.

Jansson käsittelee tekstiään kuitenkin myös pelkoa, jota Vilijonkka tuntee ötököitä kohtaan. Sitä pelkoa hän hallitsee muuttamalla sen inhoksi ja vihaksi. Vilijonkka ei tunne minkäänlaista myötätuntoa ikkunasta heittämäänsä toukkaa kohtaan vaan sen sijaan tyynesti katselee sen putoamista.

Tekstissä tuodaan esille myös kolmas, ehkä kaikkein merkittävin pelon laji. Vilijonkka tuntee jatkuvaa pelkoa kuolemaa kohtaan. Se on pelkoa, jota pidetään poissa mielestä, mutta joka kuitenkin aina on olemassa. Arjen askareet ja rutiinit ovat keinoja pitää ajatukset muiden asioiden ympärillä.

Pelottava kokemus katolla saa Vilijonkan katselemaan maailmaa hetken avoimin rehellisin silmin. Kun mieleen muistuu kuolema, tekee Vilijonkka kaikkensa, jotta saa silmänsä taas suljettua. Kuitenkaan hän ei voi kokonaan poistaa kuolemaa mielestään.

Jansson näyttää, että pelko on pään sisällä. Se voi tunnistaa ja sitä voi hallita, mitä Vilijonkka ei tee. Kirjoittaja pyrkii ehkä saamaan lukijan huomaamaan, mitä mielensä perukoilla yrittää olla ajattelematta. Pelko ötököitä kohtaan on järjenvastaista, samoin Vilijonkka olisi voinut yhtä hyvin kiivetä katolta rauhallisin mielin. Vilijonkka käyttää aikansa yrittäen ajatella mitä tahansa muuta kuin kuolemaa. Elämä on kuitenkin parempi, jos niin ei tee.

Elisa Heroja