My CMS

Novelleja

Poika

Askel ja toinen askel, pian sillalla. Millä sillalla? No sillä sillalla, pojan ajatuksissa pyöri. Sillä sillalla, missä suutelit ensimmäisen kerran häntä, koska halusit olla romanttinen. Syyllisyys, viha, suru, pettymys ja katumus. Syyllisyys kaikista ilkeistä sanoista, mitkä pojan suusta olivat päässeet valloilleen tarkoituksetta. Vihainen olo tyhmistä riidoista. Surullisuus siitä, mitkä kauniit asiat saattaisivat valua loskaksi valkoisen lumen sekaan, missä poika harppoi eteenpäin niin epävarmana ja pelokkaana erilaisten tunteiden kahlitsemana. Pettyneenä itseensä, sillä poika tiesi, kuinka monesti itse olisi voinut toimia toisin, sanoa toisin ja näyttää rakkauttaan vielä enemmän. Poikaa kadutti. Kadutti turhat riidat ja lapsellinen käytös. Poika halusi olla mies, mutta pysyi silti poikana.
 
Poika astui sillalle pimeässä talvi-illassa. Tennarit olivat kauttaaltaan märässä lumessa ja hengitys tiheää. Pojan rintaa puristi paljon ja sen sisällä myllersi. Jalat ja kasvot olivat jääkylmät ja hengityksessä ulos tullut ilma muuttui höyryksi pakkasessa. Poika mietti häntä. Hänen silmiään, hänen nauruaan, hänen kanssaan käymiään mielenkiintoisia keskusteluja, hänen kosketustaan ja rakkautta. Rakkautta, joka virtasi pojan sisällä hullusti ja villisti. Rakkautta, mikä ei aikonut koskaan poistua. Rakkautta tumman taivaan kirkkaisiin tähtiin asti ja sieltä vielä takaisin.
 
Poika oli pysähtynyt sillalle ja tuijotti kauas jäätyneen joen kiemurtelevia mutkia kohti, eikä tiennyt katsovansa samaan suuntaan hänen kanssaan. Tai ehkä sittenkin poika tiesi. Pojasta tuntui, niin kuin heillä olisi yhteys keskenään hänen kanssaan. Näkymätön ja salainen, vain jotain, mitä he näkivät. Silti poikaa pelotti ja ahdisti. Poika halusi korjata kaiken, väärät sanat, huonon toiminnan ja kertoa, kuinka paljon rakastikaan. Poika toivoi, että olisi ollut hänen kanssaan. Poika halusi palata päivään. Päivään, milloin oli suudellut häntä sillalla. Milloin hän oli hymyillyt pojan kanssa. Poika halusi, että hän olisi onnellinen. Onnellinen pojan kanssa.
 
Poika tunsi, kuinka takin etumus alkoi värisemään vaimeasti. Poika tunki hieman jähmeän ja punertavan kätensä mustan takkinsa taskuun ja nosti sieltä puhelimensa. Soittaja oli hän. Poika kosketti puhelimensa näyttöä ja oli valmiina vastaamaan. Kantamaan vastuun ja toimimaan oikein. Kertomaan olevansa pahoillaan, rakastavansa ja välittävänsä. Poika vastasi. Puhelimesta kuului kaksi sanaa. Rakastan sinua.

 

Minun maailmani

Ne taas tappelivat. Huusivat toisilleen niin kauan, että isoveljen piti soittaa poliisi. Taas. Onneksi se aina soitti, silloin kaikki rauhoittui. Talo hiljeni hiiren hiljaiseksi. Kukaan ei puhunut. En tiennyt kummasta pidin enemmän vihaan naamioituneesta kiihkeästä ja raivokkaasta huudosta, vai hiljaisuudesta ja kaikkien katoamisesta ympäriltäni. Tyhjyydestä, jossa minua ja veljeäni ei tunnettu, missä kukaan ei tuntenut ketään tai mitään.
 
Olin paljon huoneessani ja isoveljeni oli poissa. Se kertoi minulle, että tulisi illaksi kotiin, mutta ei se oikeasti yleensä tullut. Se tuli vasta aamulla tai seuraavana päivänä. Se ei vaan kestänyt sitä tunnelmaa, mikä meidän pienessä ja lahossa rivitalossa vallitsi. Se ei kestänyt huutoa, eikä hiljaisuutta. Olisin halunnut olla pois ihan niin, kuin velikin, mutten saanut. Olin liian pieni, liian lapsi, liian avuton ja liian osaamaton.
 
Pelasin paljon tietokoneellani. Näytön toiselle puolelle aukeni ihana maailma, missä olin kaunis keiju leiskuavan miekan kanssa. Maailmassa pystyin olemaan vahva ja siellä minulla oli hyvä olla. Minun maailmani. Minun digitaalisessa upeassa maailmassani minulla oli ystäviä, siellä en ollut yksin. Siellä ei koskaan huudettu, eikä ollut hiljaista. Siellä oli juuri sopiva. Minun oli hyvä olla keiju, kauniiden tummanruskeiden hiuksieni kanssa soturi puvussani. Toisessa maailmassa olin surullinen, siksi keijukin oli. Se ei ollut niin surullinen, kuin minä, sillä se oli rohkea ja urhea soturi keiju, paremmassa maailmassa ja sillä oli tärkeä tehtävä löytää aarre. Minulla ei ollut tehtävää.
 
Halusin todella kovasti olla kauniin ja satumaisen maailman keiju. Ihailin sitä ja haaveilin siitä. Aina kun huudettiin tai oltiin hiljaa, pystyin unelmoimaan keijusta ja minun maailmastani, siitä paremmasta. Toivoin iltaisin suolaisten kyynelten maku suussani, että näkisin unta siitä maailmasta eikä minun koskaan tarvitsisi palata tähän ankeuteen. Kerroin veljellenikin, millaista meidän elämämme voisi olla ja joskus matkustimme hetkeksi yhdessä digitaalisen ruudun läpi katsomaan sitä toista todellisuutta, missä olimme molemmat vahvoja. Olimme kaksi uljasta keijua hattarapilvissä maailmassa, missä kaikki oli paremmin.

Kirsikka Kujanpää