My CMS

Sukupolvien yhteinen ilonaihe

Katson harvoin urheilua televisiosta, mutta kun katson, teen sen mieluiten mummuni kanssa. Yhden jääkiekko-ottelun aikana ehtii käydä läpi koko tunneskaalan ainakin kolmeen kertaan. Hiihtokilpailujen aikaan norjalaisille ei välttämättä riitä sympatiaa, mutta pääosassa on kuitenkin myötäeläminen suomalaisurheilijoiden matkassa. Jos maailmanmestaruus heltiää, keitetään kakkukahvit.

Kansainvälisissä urheilukilpailuissa on luontevaa, että kansallisuudet tulevat korostuneesti esiin. Suomalaisten edesottamusten seuraaminen saa aikaan tunnereaktioita, jotka sekoittuvat osaksi kansallistunnetta. Sonja Saarikosken kolumni “Jos saisin valita, olisin ruotsalainen” (Helsingin Sanomat, 18.6.2017) käsittelee kansallisuuteen liitettyjä merkityksiä. Saarikoski kirjoittaa, että kansallisen korostaminen vie keskustelun helposti väärille urille. Se yhdistetään kansallismielisyyteen, johon liitetään mielikuvia maahanmuuttovastaisista puolueista ja sulkeutuneesta maailmankuvasta. Urheilun pintaannostattama suomalaisuuden puuska on kuitenkin vilpitöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ylpeyttä kotimaan kasvateista. Voisiko kansallistunne siis laajemminkin olla ilon aihe, joka parhaimmillaan yhdistää sukupolvia?

Urheilun ulkopuolisessa elämässä muiden kansallisuuksien edustajia vastaan ei sitä paitsi ole yleensä tarvetta kilpailla. Matti Riitakorpin ja Sami Lindforsin artikkelissa “Hyvä ja paha kansallisuusaate” (yle.fi, 20.3.2016) pohditaan nationalismin määritelmää ja nykytilannetta. Artikkelissa Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski muistelee, kuinka Berliinin muurin murtuessa nationalismin ajateltiin väistyvän kansainvälisyyden tieltä. Viime vuosina kehitys on kuitenkin ollut päinvastaista, mistä kertovat kansallismielisten puolueiden suosion lisääntyminen ja kaipuu valtion vahvempaan suvereniteettiin. Rasismi ja oman kansan näkeminen ylempiarvoisina suhteessa muihin ovat mielestäni yksiselitteisen huonoja kehityskulkuja. Kansallistunnetta ei kuitenkaan tarvitsisi sotkea näihin aatteisiin. Entisaikaan verrattuna yhteydenpito muualle maailmaan on uskomattoman helppoa, mikä parantaa mahdollisuuksia tutustua itselle tuntemattomiin kulttuureihin ja ystävystyä eri kansallisuuksia edustavien ihmisten kanssa. Toisaalta vieraisiin kulttuureihin tutustuminen onnistuu lähelläkin, sillä Suomi on yhä enenevissä määrin monikulttuurinen maa. Myös erilaisista taustoista tulevien ihmisten kansallistunteesta voi olla itselle paljon iloa. Mikä olisikaan mielenkiintoisempaa, kuin kuunnella omasta kotimaastaan ja kulttuuristaan innokkaan ylpeänä kertovaa ihmistä?

Jotta kansallistunne voisi olla iloa tuova, elämää rikastava voimavara, vaaranpaikat on tunnistettava ja vältettävä. Täytyy olla tarkkana, ettei kansallistunteesta jalosteta muukalaisvihan polttoainetta eikä sillä oikeuteta piittamattomuutta muihin kansoihin kuuluvien ihmisten hätää kohtaan. Riitakorpin ja Lindforsin artikkelissa muistutetaan, mihin muukalaisvastainen nationalismi pahimmillaan johtaa: maailmansotiin ja kansanmurhiin. Kansallistunne on pidettävä visusti erillään tällaisesta. Viimeisistä sodista ei Suomessakaan ole kovin kauaa aikaa, ja siksi vanhemmat sukupolvet voisivat auttaa nuorempia syventämään ymmärrystä kansallistunteesta.

Esimerkiksi omalla mummullani on hyvin muistissa Ruotsin kummeilta sota-aikana saatu apu. Suomalaisia on myös muuttanut runsain joukoin Ruotsiin ja muualle maailmaan työn ja paremman elämän toivossa. Kun nykyään keskustellaan maahanmuutosta, pakolaiskiintiöistä ja turvapaikkapäätöksistä, tuntuu unohtuneen, kuinka vähän aikaa sitten suomalaiset olivat apua tarvitsevan asemassa. Avun hakeminen ja saaminen ei tuhonnut kansallistunnetta ja ylpeyttä omasta kotimaasta, ehkäpä päinvastoin. Siispä myöskää avun antamisen vuorostaan sitä tarvitseville ei pitäisi olla uhka omalle suomalaisuudelle ja kansallistunteelle. Toivoisin, että avun saaminen olisi jättänyt syvemmän muistijäljen kansallistunteeseemme ja muotoutunut osaksi sitä. Nyt tuon muistijäljen aktivoituminen voisi auttaa tekemään parempaa maailmaa rakentavia päätöksiä: on meidän vuoromme auttaa muita.

Toinen kansallistunteeseen liittyvä vaara on, että oma kansa aletaan nähdä liiaksi vaaleanpunaiseen taittavien linssien läpi. Kansallistunne ei saa estää oman kansan tekemien virheiden myöntämistä tai epäkohtien esiin nostamista. Sen sijaan kansallistunnetta voi pitää voimana, jonka voi valjastaa oman historian tarkasteluun, siitä oppimiseen ja eteenpäin menemiseen. Mummuni oli viisitoista, kun Suomi sai maksettua viimeiset sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Saavutus vaati varmastikin kovaa työtä, mutta ei silti lannistanut tai ylpistänyt suomalaisia liiaksi. Epäkohtiin on uskallettu tarttua, ja ehkä juuri siksi Suomessa on nyt esimerkiksi peruskoulu, vanhempainvapaajärjestelmä ja toimiva terveydenhuolto. Saarikosken kolumnissa huomautetaan, että nykyiset hyvinvoinnin rakenteet ovat syntyneet kansallisvaltioiden puitteissa, ja valtion muodostumiseen taas on vaadittu tarpeeksi ihmisiä, jotka haluavat olla suomalaisia. Riitakorpin ja Lindforsin artikkelissa Aittokoski tuumaa, että toimiva yhteiskunta vaatii yhteishenkeä. Aiemmat sukupolvet ovat siis osoittaneet rakkauden ja kiintymyksen kotimaata kohtaan toimiviksi lähtökohdiksi saavuttaa suuriakin asioita, sillä se kannustaa yhteistyöhön ja kaikkien yhteisen hyvinvoinnin eteen työskentelemiseen. Sotakorvaukset on jo maksettu, joten nykyään kansallistunteen yhteenhitsaavaa voimaa voisi käyttää esimerkiksi tasa-arvon edistämiseen ja ilmastotoimien toteuttamiseen.

Suhtautuminen kotimaahan ja kansallisuuteen elää ja muovautuu ajan mittaan. Muuttuvassa ja kansainvälistyvässä maailmassakin juuriaan saa arvostaa ja pitää erityisinä. Saarikosken kolumnissa todetaan, että halussa kokea yhteenkuuluvuutta ei ole mitään epäilyttävää, kunhan ei estä muita tekemästä samoin. Kansallistunne ja omiin juuriin tutustuminen voi luoda sukupolvienkin välistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka tuo turvaa ja luo tunteen siitä, että on osa jonkinlaista merkityksellistä jatkumoa. Samalla vain täytyy pitää mielessä, että oman kulttuurin arvostaminen ei vaadi muiden polkemista.

Jos minulla joskus tulevaisuudessa olisi lapsenlapsia ja sattuisin katsomaan heidän kanssaan urheilua, moni asia voisi olla muuttunut. Luultavasti suomalaisurheilijoiden joukossa olisi edustettuna nykyistä laajempi kirjo äidinkieliä, uskontokuntia ja etnisiä taustoja. Ehkä hiihdon sijaan ohjelmassa olisi rullaluistelua, jos hiihtotaito olisi päässyt romahtamaan vähälumisten talvien myötä. Yksi asia olisi kuitenkin pysynyt samana: suomalaisten menestys saisi aikaan riemua ja ylpeyttä, jossa hetkeksi tiivistyy sukupolvien ajan säilynyt yhteys suomalaisuuteen.

Veera Uusitalo

Teksti on saanut kevään 2021 äidinkielen ja kirjallisuuden yo-kokeesta täydet 60 pistettä.