My CMS

Miten selvitä esiintymispelon kanssa?

Hyvät kanssaopiskelijat!

Jo noiden kahden ensimmäisen sanan aikana alan kokea häpeää. Herää ajatuksia siitä, että aloitin aivan liian virallisesti, kaikki kokevat varmaan jo myötähäpeää minua kohtaan, kuolen ja esitykseni on pilalla. Alan laskea ihmisten määrää yleisössä ja sekoan sanoissani.

Olen enemmän tai vähemmän pelännyt esiintymistä, niin kauan kuin muistan. Ennen esitystä iskee täysi pakokauhu ja epätoivo, tunne siitä, etten harjoitellut tarpeeksi ja kaikki tulevassa esityksessä on vaan väärin. Tämän tehtävänannon saadessani mun ensimmäinen ajatus oli “en pysty”.

Esiintymispelko, tai vähintäänkin esiintymisjännitys, on todella yleistä ihmisten keskuudessa. Glossofobiasta, julkisesti puhumisen pelosta, kärsii arviolta jopa 77% ihmisistä.

Mutta miksi juuri esiintyminen on meille näin pelottava asia? Vaikuttaa siltä, että suuri osa ihmisistä hyppäisi benjihypyn tai ajaisi rikkinäisessä vuoristoradassa vain välttääkseen yhden esiintymistilanteen. Ja miksi autoilu ei pelota, vaikka auto-onnettomuuksissa vuonna 2020 kuoli yhteensä yli 38 000 ihmistä?

Kenties pelkoon vaikuttaa tietoisuus siitä, että laittaa itsensä esille lukuisan silmäparin katseltavaksi. Ihmisten, joiden ajatuksia et tiedä, etkä osaa sanoa, kuinka he reagoivat esitykseesi. Pelottaa, että ketään ei kiinnosta aihe, josta puhuu, tai ehkä joku muu tietää paljon enemmän kuin sinä ja tajuaa tietojen vähäisyyden. Ehkä pelottaa, että muut näkevät pelkosi.

Anwesha Banerjee, eräs atlantalainen neurotieteilijä, sanoo esiintymispelosta näin: “Pelolla on vähemmän tekemistä itse puhumisen kanssa, ja enemmän sen, että vahvistamme sitä.”

Yleinen tapa niin sanotusti “käsitellä” esiintymispelkoa on esiintymistilanteiden jatkuva välttely. Sehän tekee kaikesta helpompaa! Välttää riskin itsensä mahdollisesta nolaamisesta, eikä tarvitse stressata tulevaa esitystä jopa viikkoja. Mutta samaan aikaan se ei auta. Jonain päivänä tulee tilanne, kun esiintymistä ei voikaan välttää. Se saattaa olla koulussa, ehkä töissä, perhejuhlassa tai jopa harrastuksen parissa. Pitkän ajan jälkeen joudut taas stressaavan tilanteen eteen, ja se pelko palaa aivan yhtä vahvana kuin ennenkin. Pelolla on vähemmän tekemistä itse puhumisen kanssa ja enemmän sen, että vahvistamme sitä.

Käytin koko ala-asteen tätä välttelytaktiikkaa, ja se toimikin pitkään. Opettajat olivat ymmärtäväisiä ja antoivat armoa, paritöitä ja vaihtoehtoisia tehtäviä. Jossain vaiheessa yläastetta kuitenkin tajusin, että muut vaihtoehdot eivät olleet se, mitä kaipasin. Oli todella raskasta täristä pelosta joka kerta ennen tilannetta, jossa millään tapaa jouduin esille. Joten liityin teatteriin.

Olin puoli vuotta ryhmässä, josta tunsin tasan yhden ihmisen ja jouduin jatkuvasti huomion keskipisteeksi. Tunsin häpeää lukemattomia kertoja ja alemmuudentunnetta ainoana kokemattomana kahdenkymmenen teatteria vähintään pari vuotta harrastaneen ihmisen joukossa. Toki tuo oli todella radikaali teko. Mutta kumma kyllä, se auttoi. Aloin tajuta, että vaikka pulssi nousikin aina ennen esiintymistilannetta, sydämeni ei lakannut toimimasta. Sain esiinnyttyä enemmän tai vähemmän kunnialla ja joka kerta palasin tilanteesta hengissä. Tuon puolen vuoden jälkeen lopetin teatterin. En koskaan päätynyt esiintymään näytelmässä useamman ihmisen edessä, mutta tuolla pienelläkin kokemuksella oli parantava vaikutus.

En silti lopettanut pelkäämistä kuin taikaiskusta. Kuten jo alussa mainitsin, tämänkin puheen tehtävänannon kuullessani mieleen hiipi se tuttu “en mä pysty tähän” -ajatus. Tämä toivottomuuden tunne on varmasti asia, johon moni teistäkin samaistuu. Pää on tyhjä eikä halua ajatella asiaa, koska esityksen suunnittelukin muistuttaa siitä, mikä on tuleva. Samaan aikaan esityksen pitää olla täydellinen, vaikuttava, erilainen, mielenkiintoinen, poiketa muista hyvällä tavalla ja esiintyjänäkään ei saa epäonnistua, erehtyä tai joutua aloittamaan alusta.

Niin pääsemmekin toiseen tapaan käsitellä pelkoa: valmistautua liikaa. Harjoitella viikkoja yhtä viiden minuutin esitystä varten, osata sanat takaperin unissaankin tavoitteena helpottaa pelkoa. Piilottaa tärisevät kädet ja punastuminen ja harjoitella hallitsemaan epävakaa ääni. Mutta tämänkin käsittelykeinon ongelma on se, että se vahvistaa pelkoa epäonnistumisesta. Epäonnistumisen ja pelon tunne on kahta kauheampi, jos viikkojen harjoittelunkin jälkeen sattuu sekoamaan sanoissaan tai unohtamaan ne, tärisemään, hikoilemaan ja itkemään.

Mutta tiedättekö, kuinka voi käsitellä sitä tunnetta, kun tuntuu että seinä tulee vastaan eikä millään osaa tehdä hyvää esitystä? Mitä tehdä, kun ei ole tarpeeksi aikaa ja muitakin koulutehtäviä pitäisi ehtiä tekemään, esityksen suunnittelu, kirjoittaminen ja harjoittelu ahdistavat ja yöunet ovat olemattomat? Sano, että ihan sama.

Ehkä voi päättää olla tavoittelematta täydellistä suoritusta. Päättää, että on ihan sama, miten tämä menee, kävellä lavalle ja esittää vaikka sitten surkeimman esityksen, mitä on ikinä nähty, seota sanoissaan, puhua liian hiljaa ja liian vähän ja aivan aiheen ohi. Mutta ihan sama – ainakin on esiintynyt. Ja sekin saavutus on aivan yhtä hyvä kuin kympin arvosana. Ajan kuluessa alkaakin tajuta, että vaikka pelko ei katoa kokonaan, se ei ole ehkä aivan yhtä vahva.

Miksi me siis emme pelkää autoilua auto-onnettomuuksien mahdollisuudesta huolimatta? Koska me olemme tottuneet siihen. Samaa ajatusta voit käyttää esiintymiseen. Paras keino helpottaa esiintymispelkoa on esiintyminen itse. Ekalla kerralla tuntuu, että kuolee. Toisella, kolmannella, ehkä kymmenennelläkin kerralla se kauhistuttaa. Mutta ehkä jonkin ajan kuluttua se vain pelottaa, vielä myöhemmin jännittää. Älä minimoi pelon riskiä. Anna itsesi pelätä. Totu siihen.

Pinja Koskinen

Puhe on tehty ja pidetty AI4-kurssilla. Tehtävänantona oli laatia vaikuttava, noin viiden minuutin mittainen puhe, omavalintaisesta aiheesta.