My CMS

Enemmän elämistä, vähemmän suorittamista

Käsi pystyyn, kuinka monelle täällä puheen laatiminen ja pitäminen on suoritus! Se voi olla hankalakin suoritus, joka pitää saada alta pois ja jonka jälkeen huokaistaan sitten syvään. Hyvät kuulijat, me elämme suorituskeskeisessä yhteiskunnassa ja sitä käsittelen tänään tässä puheessa. 

Elämä on alaluokilta, jopa päiväkodista aina aikuisuuteen asti, suorittamista ja suorituskeskeisyyttä on vaikea jättää vain kouluun. Se näkyy kaikissa elämämme osa-alueissa ilman, että edes tiedostamme sitä. Onko elämässä onnistunein se, joka on kaikkein korkeimmin koulutettu, saanut korkeimmat arvosanat ja jaksanut sen ohella vielä rehkiä kovimmin salilla tai lenkkipolulla? Ehkä tätä ei suoraan sanota, mutta alitajuisesti tältä ainakin tuntuu.  

Luin vastikään Helsingin Sanomissa 4.11.2021 julkaistun Kaisa Hahton artikkelin Vain kymppi riittää. Siinä käsiteltiin nuorten suorituspaineita ja jaksamista tai uupumista koulussa. Hyvä artikkeli muuten, mutta artikkeliin valikoiduilla kolmella nuorella jokaisella oli yli 9.7 keskiarvo lukiossa. Eikö sitten meidän tavallisten opiskelijoiden väsymys ole yhtä perusteltua tai todellista, vaikka emme joka päivä ylläkään näihin yli-inhimillisiin suorituksiin? Yksi haastateltavista opiskeli aamukahdeksasta iltakymmeneen. Missä välissä hän ehtii elää ja miksi tällaista elämäntapaa edes ihannoidaan tai siitä uutisoidaan?  Myös monet meistä nuorista ovat valmiita uhraamaan hyvinvointinsa ja mielenterveytensä esimerkiksi menetetyn unen muodossa, jos se tarkoittaa sitä, että jotain saa suoritettua loppuun asti. Ajatellaan, että uupuminen ei ole niin paha asia, jos sen avulla saavuttaa jotakin.  

Yhteiskuntamme puskee suorittamaan mahdollisimman nopeasti opintomme, jotta voimme alkaa maksaa veroja. Suuret ikäluokat ikääntyvät, veronmaksajia on aina vain vähemmän ja eläkkeet ja terveysmenot pitää kattaa jotenkin. Pitää olla tehokas ja pitää tietää, mitä haluaa. Kun pääsykokeiden merkitys korkeamman asteen koulutuksessa vähenee, todistusten merkitys kasvaa. Se taas johtaa siihen, että jo lukiossa, kun nuorten aivot vasta kehittyvät ja jolloin pitäisi voida rauhassa pohtia ja pähkäillä tulevaa, pitääkin tietää, mitä lukea ja mihin panostaa. Tai ainakin yrittää maksimoida pisteet korkeakoulujen valinnoissa, jos ei aivan varma olisikaan. Niinpä pitkää matematiikkaa luetaan hampaat irveessä, koska siitä saa eniten pisteitä. 

Kun edetään seuraavalle asteelle, liukuhihnameno yltyy. Esimerkiksi korkeakouluissa opintotukea saa vain viidellekymmenelle kuukaudelle ja ensikertalaiskiintiöt hankaloittavat alan vaihtoa, jolloin tilaa kokeilulle ja ehkäpä erehdyksille ei juuri ole. Epäonnistumiset hävettävät ja lisäävät huonommuuden tunnetta. Varsinkin kun ympäristö antaa koko ajan viestiä siitä, että tärkeintä on menestyä ja olla hyödyksi.  

Yhteiskunnallamme ei kuitenkaan ole varaa maksaa tällaisen nopean suorittamisen seurauksia. Mielenterveyspalvelut ruuhkautuvat koko ajan kasvavaan tahtiin eikä apua saa ajoissa tai tarpeeksi. Opiskelijat jäävät suorittamaan opintojaan yksin ja vastentahtoisesti, vailla tukea.  

Moni havittelee hyvillä koearvosanoilla onnistumisen tunnetta. Mutta usein koe on vain testi siitä, kenellä on paras muisti, kuka osaa pitää hermonsa kurissa paineen alla tai kenellä vain sattuu olemaan hyvä päivä ja hyvä vireystila. Silti kokeen tulos tuntuu määrittävän monelle jopa ihmisarvon. Onko kuutosen ihminen huonompi kuin kympin ihminen? Onko pienempään palkkaan tyytynyt tai aliarvostetulla alalla työskentelevä, kenties lyhyemmän koulutuksen saanut vain tyytynyt osaansa vai voisiko hän oikeasti vaikka nauttiakin työstään ja elämästään? 

Meillä kaikilla on vain yksi elämä ja olisi hienoa, jos olisimme siihen edes jokseenkin tyytyväisiä. Suorituskeskeisyys aiheuttaa oravanpyörän, jossa ajattelemme aina vain seuraavaa haastetta. Sitten kun pääsen tästä kokeesta läpi ja sitten kun jaksan lukea sitä ja sitten kun pääsen siihen kouluun. Sykli on loputon ja kliseisesti voidaan sanoa, että, tekeminen ei tekemällä lopu koskaan lopu. Meillä on vain nykyhetki ja siitä pitäisi voida nauttia eikä vain suoriutua. Elämää pitää elää!

Teksti Matilda Hietala
Kuva Minna Korpierkki

Puhe on pidetty äidinkielen ja kirjallisuuden AI4-kurssilla.