My CMS

Elämää kiirastulessa

Lapsiin ja nuoriin liittyvässä keskustelussa tulee usein esille ristiriitaisia elämänohjeita ja lausuntoja. Lasten halutaan pystyvän elää huolettomasti hetkessä, mutta pienestä pitäen lapsille painotetaan tulevaisuuden merkitystä. Monet aikuiset näyttävätkin olevan ensisijaisesti kiinnostuneita lapsen tulevaisuudesta nykyhetken sijaan: tulevaisuuden ammatinvalinta tuntuu olevan mielenkiintoinen keskustelu jo nelivuotiaan kanssa. Lasten ja nuorten hyvinvoinnin tärkeyttä korostetaan myös joka ikisessä hallitusohjelmassa, mutta nuorten tarpeet jäävät usein korkeakoulu-uudistusten ja puoluepoliittisten kiistojen varjoon. Toisaalta lasten halutaan pysyvän lapsina, mutta myös kasvavan mahdollisimman nopeasti suorituskeskeisiksi ja yhteiskunnan kannalta tehokkaiksi nuoriksi aikuisiksi.

Kolumnissaan ”Nuoren pitäisi samaan aikaan osata kokeilla rajojaan ja käyttäytyä kuin aikuinen, sietää suuria määriä stressiä ja tanssia Tiktok-tansseja” (Savon Sanomat, 26.3.2021) Riina Niskanen kuvaa nuoruuteen liittyviä vastakkainsasetteluja ja odotuksia. Niskanen kuvailee nuoruuden hämmentävää määrittelyä sekä vastuuttomuuden että vastuun ottamisen ajanjaksona, ja kolumnin perusteella mikään tapa olla nuori ei ole oikea. Kaikkien ajanjaksojen nuoriso on aikuisten mielestä pilalla, ja näkökulmasta huolimatta ihminen tuhlaa aina nuoruutensa joko huolettomuudella tai suorittamisella. Nuoruus on määritelmältään epämääräinen ja sekava osa elämää, mutta jälkeenpäin sitä korostetaan jopa tärkeimmäksi ajanjaksoksi.

Useiden kehityspsykologisten teorioiden mukaan tärkein nuoruusiässä tapahtuva prosessi on identiteetin muodostaminen. Identiteetti tarkoittaa niitä osia ihmisen minäkäsityksestä, jotka hän haluaa mieltää merkittäviksi osiksi omaa itseään. Nuoruudessa ihminen pohtii omia arvojaan ja ratkaisujaan ja muodostaa suunnitelmia tulevaisuutta varten. Nykymaailmassa tunnutaan kuitenkin painostavan yhä nuorempia määrittelemään itsensä ja tulevaisuutensa. Jo lukion ensimmäisellä luokalla on suotavaa, että osaa suunnitelmallisesti valita sopivat aineet omaan korkeakouluvalintaan. Tämän lisäksi korkeakouluyhteistyö ja lukion tekeminen enemmän yliopiston kaltaiseksi on osa uutta opetussuunnitelmaa, mikä tuntuu mielestäni järjettömältä: ennen kuin lukiossa opiskelu ehtii kunnolla alkaa, eletään jo monta vuotta tulevaisuudessa. Nuorille välttämätön tutkiskelu ja kokeileminen jää toissijaiseksi, ja ihannetilanteessa 15-vuotias onkin jo itseohjautuvasti tehnyt toimintasuunnitelman 30 ikävuoteen asti.

Identiteetin tarkkaa määrittelyä ja valintojen tekemistä korostetaan yhteiskunnan lisäksi myös lasten ja nuorten keskuudessa. Lapsille onkin ominaista, että itseä koskevat käsitykset muodostuvat ulkoisista piirteistä tai sosiaalisista ryhmistä kuten harrastuksista. Nykyajan harrastuskulttuuri kuitenkin ohjaa kilpailuun ja kunnianhimoon, mikä lisää edelleen yhden elämänalueen merkitystä oman identiteetin saralla. Jo ala-asteen lopulla esimerkiksi uuden joukkuelajin aloittaminen tuntui mahdottomalta, koska kaikki ikäiseni pitkään harrastaneet olivat taitotasoltaan saavuttamattomissa. Uusien asioiden kokeileminen jää taka-alalle etenkin vertailuun perustuvassa kulttuurissa.

Antti Haaviston artikkelissa ”’Moni lahjakkuus poltetaan loppuun aivan liian aikaisin” – Professori Kari Uusikylä ruoskii nykyisiä valmennus- ja kasvatusmetodeja” (Yle, 1.9.2017) käsitellään lasten harrastusten kilpailua ja lahjakkuuksia painottavaa kulttuuria. Haastateltu professori Kari Uusikylä suosittelee, että ennen 15 vuoden ikää liikuntaharrastukset keskittyisivät uusien asioiden kokeilemiseen ja leikinomaisuuteen suoritus- ja kehityskeskeisen, kunnianhimoisen harrastamisen sijasta. Liika vaativuus suorituskyvyn ja ajankäytön suhteen ajavat lahjakkaitakin nuoria lopettamaan harrastuksensa uupumuksen ja tekemisen ilon menettämisen takia. Harrastuskulttuuriin ja nuoriin kohdistettuihin odotuksiin tulisikin tehdä merkittävä muutos. Olen useita kertoja kuullut ystävieni toivovan, että heidän vanhempansa olisivat laittaneet heidät pikkulapsena jonkun harrastuksen pariin, jotta he voisivat nyt olla ”hyviä jossakin”. On uskomatonta, että nykynuorten keskuudessa asiantuntijuus ja huippulahjakkuus ovat menestymisen alaraja.

Vietin itse suuren osan peruskouluajastani kilpailevissa ympäristöissä. Tähän vuoteen asti minulla oli kolme harrastusta, ja olen aina ollut mukana myös koulun tapahtumien ja toiminnan järjestämisessä. Suurimman osan yläasteajasta vietin pitkälti ilman vapaata aikaa, mikä oli ystävieni keskuudessa todella yleistä: luokan ilmapiirin mukaisesti ei myöskään voinut olla hyvä jossakin, jos ei ollut siinä paras. Yläasteellani tuntui olevan elintärkeää, että pystyi määritellä itsensä jollain ajanvietteellä, jossa on lahjakas: harrastusvalinta oli ikään kuin nimilappu tai viivakoodi. Vaikka osa minusta arvosteli suorituskeskeistä kulttuuria enkä varsinaisesti osallistunut kilpailuun, otin aina ylimääräistä vastuuta ja opin oman arvoni olevan sidoksissa siihen, miten paljon ja kuinka hyvin teen milloin minkäkin asian. Vaihdoin eri lukioon kuin suurin osa yläasteen luokastani, ja vasta ympäristön vaihtuessa ymmärsin, kuinka erilaista elämää nuoret voivatkaan viettää.

Nykymaailman asettamat odotukset ja vaatimukset vaikeuttavat lasten ja nuorten identiteetin muodostamista monin eri tavoin. Rentouden ja tehokkaan suorituskeskeisyyden korostamisen välillä vaihtelevien nuoruusihanteiden lisäksi identiteetin muodostamiseen tarjoaa lisähaastetta myös sosiaalinen media. Toisaalta someverkostojen kautta pystyy laajentamaan omaa maailmankuvaansa ja kiinnostumaan uusista asioista, mutta usein ne kuitenkin ohjaavat nuoria yhä syvemmälle sosiaalisen vertailun syövereihin. Sosiaalinen media tarjoaa nuorten menestystarinoita jatkuvalla syötöllä, ja somessa jokainen nuori pääsee luomaan sosiaalisesti ihailtavan kuvan itsestään. Esityskelpoisen minäkuvan rakentaminen someen lisää nuorten kokemaa painetta määritellä itsensä tietynlaiseksi, tietyistä asioista pitäväksi ihmiseksi.

Lapsena halusin aina olla aikuinen. Viime aikoina olen taas yrittänyt pitää kiinni joka ikisestä hetkestä, jonka voin vielä viettää ilman aikuistumiseen liittyviä velvollisuuksia. Vaikka nykyään olen oppinut tasapainottamaan vastuun ottamista ja keskittymään itselleni todellisesti mielekkäisiin asioihin, olen silti suorituskeskeisen nuorisokulttuurin tuote. Aikuisten nostalgista muistelemista kuunnellessa mietin usein itsekin, tulenko joskus samalla tavalla romantisoimaan kahta ensimmäistä vuosikymmentäni. Nuoruutta kuvaillaan kuin se olisi jotakin käsin kosketeltavaa, mutta Niskasen tavoin en osaa määritellä sitä. Nuorelle ihmiselle nuoruus ei ole tunne tai olotila, vaan yksinkertaisesti se todellisuus, missä elää. Nuoruus ei ole minulle merkittävä osa henkilökohtaista identiteettiäni, vaan pikemminkin vääristynyt heijastus siitä linssistä, minkä läpi “aikuinen” maailma minua katselee.

Teksti ja kuva Vilma Antila

Teksti on kirjoitettu äidinkielen ja kirjallisuudeen kirjoitustaidon preliminäärikokeessa aiheesta nuoret ja identiteetti.