Jotain jaettua – oodi ideattomuudelle

“Ei voi olla totta. Tuo, tuo, tuo ja tuo, kaikki käytettyjä ideoita” huudahtaa kirjoittaja ja laskee kynän kuudennen kerran pöydälle. Sinne jäivät Finlandiat – ei tullut teosta tästäkään. Jaettu todellisuus tuskastuttaa etenkin, kun pää käskee luomaan jotain uniikkia ja omintakeista. Miksei mikään ole originaalia, miksei mikään ole omaa?

Luovan tekstin kirjoittamisen keskiössä on kuulemma tarkka havainto jostakin. Tarkka havainto, mistä ihmeestä? Yleensä kai tarkoitetaan, että voidakseen tuottaa luovalla tavalla merkittävää tekstiä tulisi kirjoittajan olla erityisen valpas maailmastaan. Ongelmaksi tahtoo ikävä kyllä yleensä muodostua yhteinen todellisuus, jossa kaikki elävät vähintäänkin väkipakolla. Ei tiloja pääse pakoon – samat talvipakkasen narskeet ja kesäkuun lämpimät illat ne siellä iloisesti kolkuttelevat pahaa-aavistamattoman taiteilijan ovea. Joskus tuntuukin siltä, että kaikki havainnot ovat maailmasta tyystin loppuneet. Mistä niitä saisi lisää?

En edes halua laskea, kuinka monta kertaa minäkin olen ajatellut kirjoittavani jostain vain todetakseni samasta aiheesta löytyvän vähintään kaksi pro gradu
-tutkielmaa, neljätoista artikkelia, kuusi runoa ja yleensä vielä muutama tulenkatkuinen twiitti. Viimeksi näin kävi marraskuun alussa, kun eräänä iltana istuin takan ääressä vilttiin käpertyneenä kuin mikäkin tonttu lastensaduissa ja ajattelin kerrankin kirjoittavani jotain erilaista. Parasosiaalisista suhteista ei varmasti ole vielä kirjoitettu – eihän? Hetken siinä luonnosteltuani sivut täyttyivät ideoiden ja nasevien huomioiden sijaan epämääräisistä visuaalisista avunhuudoista sekä noin viidestätoista julkaisusta, jotka olivat jo käyttäneet ideani. Kävi siis ilmi, että joku muukin on huomannut ilmiön.

Mitä minä oletin? Tietenkin joku muu on huomannut kiintymyssuhteen johonkin tuntemattomaan toiseuden kohteeseen, en minä ole ajatusteni kanssa yksin. Jotakin lohdullista siinä toisaalta on: vaikka emme koskaan voi olla joku toinen, jaamme samoja asioita ja kaikkein arkisimpiakin havaintoja ventovieraiden kanssa. Jaetut kokemukset ylittävät usein kaikenlaiset kieli- ja kulttuurirajat, ja siinä on minusta jotakin hyvin liikuttavaa.

Kaikesta huolimatta ei yhteenkuuluvuuden tunne tai mikään muukaan poista sitä luomisen tuskaa, joka syntyy jonkin uuden asian äärellä. Usein huomaan kirjoittavani esimerkiksi aiheesta, jota vastakuuntelemani podcast tai muutamaa päivää aiemmin julkaistu lehti käsitteli varsin oivaltavasti. Hetkeksi minut valtaa luova energia, mutta tavallisesti se päättyy yleiseen maailmantuskaan ja valtavaan määrään takanpesään heitettyjä luonnoslehtiön sivuja, sillä huomaan vain toistavani jonkun muun tarinaa. Ihminen saa nimittäin yllättävän kätevästi omaksuttua jonkin kuulemansa asian itseensä.

Kirouksistakin voi syntyä jotain kaunista, ja luovuudentuska jos mikä on näistä molempia. Ehkä idea kirjoittamiseen syntyykin nimenomaan siitä, mitä ei kirjoita. Kun tarpeeksi kauan etsii omaa tarinaansa ja luovaa lähdettänsä, uskallan melkein luvata, että jokin päivä se vain kävelee vastaan, täysin yllättäen ja salaa. Eivät ihmiset voi vaikuttaa siihen, että kokemusmaailma on Telluksella rajallinen – joku muukin on aivan varmasti joskus kirjoittanut itsestään peilaten valtameriin. Mutta jos oman äänensä näkee ihmisten edessä, saattaa aaltojen lomasta löytää itsensä.

Lieneekö käytetty kielikuva tuokin, mene ja tiedä.

Kirjoittaja on taistellut tyhjän paperin kammoa vastaan jo vuodesta 2006 ja etsii yhä tuloksetta punaista lankaa tekstiensä lomasta. Viime aikoina hän olisi toivonut sanoittaneensa esimerkiksi Enkelten kaupungin – mutta ei, Jippu ehti ensin.

Teksti ja kuva Jenna Sundell