Kulttuuri on erikoinen käsite. Se sisältää niin suuria muuttujia, että tuskin sille yhtä määritelmää onkaan. Se, mikä mielletään jaetuksi, saattaa toisaalla tuntua täysin vieraalta ja uudelta. Suomalaisin silmin tarkasteltuna me olemme kovin normaaleja. Meillä on normaalit ruuat, normaalit juhlat, normaalit vuodenajat ja normaaliakin normaalimmat päivät, jotka seuraavat toisiaan. Suomalainen tavallisuuden korostaminen on varsin kiinnostava ilmiö. Perspektiivi tekee kuitenkin hyvää, ja väitän, että vasta kaukaa voi nähdä lähelle. Emme me nimittäin ole tavallisia kenenkään muun kuin itsemme mielestä, tietenkään.
Vietimme taannoin kaksi viikkoa Pohjois-Amerikassa. Aika kului lähinnä Yhdysvalloissa, Kanadaankin tosin ennätettiin. Lentokonematkailu sekoittaa pienen ihmisen pään aivan totaalisesti, sillä yhtäkkiä monen monituisen tunnin istumisen jälkeen löydät itsesi jostain aivan muualta. Vastahan olin Suomessa, ja ulkona satoi vettä. Miten voikin olla, että seuraavana hetkenä olen New Yorkissa, jossa muuten myös riittää sadepisaroita tulvaksi asti. Kulttuurishokistakin kai joskus puhuttaisi, ja mikäpä ettei: Atlantti erottaa. Väitän, etten itse sitä kokenut. On erikoista vierailla maassa ensimmäistä kertaa, mutta silti tuntea se, tai ainakin kuvitella tuntevansa. Yhdysvaltojen asema on siinä mielessä erityinen, että monille eurooppalaisille se on tuttu esimerkiksi kirjoista, elokuvista, musiikista tai historian tunneilta. Suurimmalla osalla meistä on maasta jonkinlainen idea. Tai luulemme niin. Todellisuudessa Yhdysvallat on maana niin suuri, ettei sitä ehkä edes kerralla kykene ajattelemaan. Laajan skaalan tuntee heti, kun poistuu lentokentältä: ovatko salkojen liput täällä oikeasti huoneen kokoisia?
Minulta kysyttiin eräänä päivänä, mitä aikoisin kotona kertoa amerikkalaisista ihmisistä. Kuvittelin edessäni vanhan takkatulen, ja ruskean pahvilaatikon täynnä tuliaisia, jonka amerikanserkku oli mukanaan tuonut. Sen äärellä koko kylän lapsille kerrottiin ennen muinoin tuosta luvatusta maasta. Ehkä amerikanserkku kertoi samaa tarinaa kuin minä nyt, 70 vuotta myöhemmin: amerikkalainen ystävällisyys ja avoimuus teki minuun vaikutuksen. Kaikki, jotka kohtasin reissullamme, olivat kerrassaan valloittavia persoonia. Olen aina pitänyt small talkista, pienistä sanoista, joissa on kaikki ja ei yhtään mitään. Koin myös, että ihmisiin oli helpompi tutustua ja uskalsin olla rohkeampi, kun muut eivät vain katsoneet kengänkärkiään ja mutisseet hiljaa vastaukseksi. Suomalaiselle synkistelylle ja omalle tilalle on paikkansa, todellakin. Pakkanen ja marraskuun viima opettavat lapsensa hiljaiseksi. Mutta kun eräs oppilas halusi vilpittömästi tulla viereeni esittelemään yhdysvaltalaista musiikkia kesken tunnin, mietin, että onneksi hän teki niin. Ei siksi, että olisin sitä erityisesti halunnut, vaan siksi, että Suomessa kukaan ei tekisi näin. Helsinkiin laskeuduttuamme lokakuun ankeus laahasi vasten kasvoja kuin matonkuteet rantalaiturilla – ja siinä hetkessä jäin kaipaamaan edes tekaistuja kehuja.
Rakkaat kanssasuomalaiset: In Finland we have this thing called -vitsit eivät todellisuudessa ole hauskoja kenenkään muun kuin suomalaisen mielestä. Sen saimme huomata esimerkiksi eräänä iltana, kun menimme pelaamaan minigolfia. Tilukset oli sisustettu erinomaisesti, kukin huone oman teemansa mukaan. Eräs nurkista oli saanut ylleen Napapiiri-hunnun, ja tunnelma oli lattiasta kattoon luminen. Kaiken keskellä ylväänä komeili veistosteos, jääkarhu. Uusille yhdysvaltalaisille ystävillemme yritimme kyseistä otusta esitellä naapurinamme – pohjoisessa kun ollaan. Lopulta hihitimme surkeaa huumorintajuamme keskenämme suomeksi, ja amerikkalaisparat olivat todennäköisesti hieman järkyttyneitä koko tapauksesta. Suomalainen erikoisuus näkyy siis myös hauskanpidossa, eikä jääkarhu naapurina ole edes kaukaa haettu ajatus – sain kerran vastata kysymykseen, jossa tiedusteltiin, pitääkö meillä päin niitä varten suojautua jotenkin erityisesti.
Yhdysvalloissa kaikki on isompaa, lähtien aivan mistä tahansa. Sille toki on syynsä, eivätkä Costcon kaltaiset suuret makasiinit ole olemassa tarkoituksetta. Minulle Cleveland esiteltiin pienenä kaupunkina. Todellisuudessa se oli korkein koskaan näkemäni kaupunki, vaikkei se tietysti vetänyt vertojaan New Yorkin pilvenpiirtäjille. Medina, noin 25 000 asukkaan kaupunki on amerikkalaisella mittarilla pieni kylä. Suomalaisen silmin se näytti Espoon kokoiselta pitäjältä. Ihminen ei hetkessä totu siihen, että tiet ovatkin kahden kaistan sijaan kahdeksankaistaisia. Jos Suomessa ei hötkyillä ja asiat tehdään omalla painollaan, Yhdysvalloissa sellaista ei mietitä, sillä on jo touhukkaana siirrytty neljänteentoista projektiin. Jopa taide on suurempaa, ja Broadway oli elämys. Jo teatteri, jossa Hamiltonia kävimme katsomassa, oli upea. Vuonna 1925 rakennettu Richard Rogers -teatteri huokui vanhaa aikaa, ja sen kattoa koristivat kauniit kristallit. Hamilton kertoo varsin kansallisen tarinan Alexander Hamiltonista, joka on hahmona keskeinen Yhdysvaltojen perustamisen kannalta. Hänen tarinansa musikaaliin kietoi Lin-Manuel Miranda, jonka ansiosta tarinaan tuotiin monimuotoisuutta, ja erilaiset ihmiset pääsivät mukaan yhteen 2000-luvun menestyneimpään musikaaliin. Tämä piirtää kuvaa uudenlaisesta maasta, joka ikävä kyllä monessa osavaltiossa on vielä täysin utopistinen ajatus.
Yhdysvaltalaista kulttuuria on kovin mielenkiintoista tutkia nimenomaan Suomesta käsin. Miten maailman vaikutusvaltaisin maa ja pieni Pohjois-Euroopan valtio peilaavat toisiaan? Molemmissa maissa on paljon hyvää ja paljon huonoa. On paljon sellaista, jota jäin kaipaamaan – ja paljon sellaista, joista opin tuntemaan kiitollisuutta Suomea kohtaan. Näimme kuitenkin vain muutaman kolkan koko maasta, ja luulen, että vaatisi muutama elämä lisää tutkia koko lääni. Varmaa on se, että aion ehdottomasti vierailla maassa uudemman kerran. Matkailu avartaa aina, ja joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle – ja kaikkea muuta yhtä kliseistä ja hirveää. Minulle matka jätti jälkeensä ensisilmäyksellä selittämättömän suruntunteen ja haikeita ajatuksia siitä, että matka oli ohi. Muutaman viikon tarkastelulla muistot vaihtuivat iloon, onneen ja innostukseen tulevasta. Jos saatte mahdollisuuden, lähtekää – vaikka edes hetkeksi. Muualta saatatte löytää esimerkiksi itsenne.
Teksti Jenna Sundell
Kuvat Minna Korpierkki