Pyramentti

Ylioppilastekstien parhaimmistoa

Oheiset esseet julkaistaan ylioppilaiden ja Ylioppilastutkintolautakunnan luvalla. Esseet ovat saaneet 55-60 pistettä äidinkielen ja kirjallisuuden kirjoitustaidon yo-kokeessa.

Kielitaito – ihmisyyden perustaYläasteella olin perheeni kanssa lomamatkalla Prahassa, kun poikkesimme moderniin ostoskeskukseen. Uutuuttaan hohtavien liukuportaiden, viherkasvien ja kiiltävien lasi-ikkunoiden ohi kiiruhtaessani huomasin seinustalla hyväntekeväisyysjärjestön esitteitä jakavan vapaaehtoisen, joka vaikutti taitavan vähintään muutaman fraasin jokaisen Prahaan eksyneen turistin äidinkieltä: edellä olevaa perhettä hän puhutteli ruotsiksi, vaihtoi seuraavan ohikulkijan kohdalla espanjaan ja tervehti lopulta meitä iloisesti suomeksi. Kadehdin prahalaisen vapaaehtoistyöntekijän virtuoosimaisia vuorovaikutustaitoja – täysin suomenkielisessä perheessä kasvaneena monipuolinen kielitaito tarkoitti minulle tuolloin ennen kaikkea usean kielen mahdollisimman sujuvaa osaamista.Yleisesti vieraiden kielten opiskelu vaikuttaa kuitenkin uudistuneen todistusvalinnan ja englannin kielen hallitsevan aseman myötä menettäneen arvostustaan. Maija-Leena Nissilä ja Tiina Tikkanen käsittelevät artikkelissaan ”Kieltenopetus kuihtuu – mikä neuvoksi?” (Opettaja-lehti 28.1.2021) suomalaiskoulujen vieraiden kielten opetuksen haastavaa nykytilannetta: kunnat ovat kielitarjonnan suhteen eriarvoisessa asemassa, sillä käytössä olevat resurssit ja opettajien koulutustaso vaihtelevat alueellisesti. Artikkelissa esiin nostetut tilastotiedot lukion vieraiden kielten opetuksesta myötäilevät omaa kokemustani. Kun päätin kahdeksannella luokalla ottaa valinnaiseksi aineeksi saksan, sain osakseni kummastuneita katseita – miksi edes vaivautuisin opiskelemaan alkeet kielestä, joka viimeistään lukiossa osoittautuisi hyödyttömäksi opiskelupaikan saamisen kannalta? Lyhyiden kielten kirjoittajien määrä olikin artikkelin mukaan vähentynyt vuosien 2005 ja 2019 välillä lähes 80 prosenttia.Mitä monipuolinen kielitaito sitten käytännössä tarkoittaa, ja miksi vieraiden kielten osaamista tulisi vaalia? Yksilötasolla kielitaito on ennen kaikkea pohja itsenäiselle ajattelulle ja ihmissuhteille. Laaja sanavarasto helpottaa omien arvojen, mielipiteiden ja tunteiden jäsentelyä ja ymmärtämistä, ja sujuva kielitaito edistää rakentavaa ajatusten ilmaisemista ja ymmärretyksi tulemista vuorovaikutustilanteissa. Mitä useampaa kieltä osaa, sitä useammasta näkökulmasta maailmaa ja sitä muovaavia ilmiöitä kykenee tarkastelemaan: jokaisessa kielessä on omat kulttuurisidonnaiset piirteensä, joita kieltä taitamaton ei välttämättä tule edes ajatelleeksi. Esimerkiksi vanhan saksankielisen sananlaskun tarkka kääntäminen englannin kielelle ei ole mahdollista ilman vivahde-erojen menettämistä, ja monissa alkuperäiskansojen kielissä on runsaasti muista kieliryhmistä puuttuvaa luontoa ja perinteisiä elinkeinoja kuvailevaa sanastoa.Kielitaito muodostaa vuorovaikutuksen perustan myös laajemmissa sosiaalisissa yhteisöissä, kuten työpaikalla ja liike-elämässä. Nissilän ja Tikkasen haastattelema Riikka Heikinheimo Elinkeinoelämän keskusliitosta korostaa monipuolisen kielivarannon merkitystä työelämässä yksittäisen kielen tulevaisuusnäkymien tarkkailun sijaan: jo keskustelun aloittaminen yhteistyökumppanin kielellä helpottaa Heikinheimon mukaan kauppojen solmimista. Toteamuksen todenperäisyyteen on helppo uskoa – vierasta kieltä opiskellessa tulee samanaikaisesti sisäistäneeksi kielialueen kulttuuriin kuuluvia käsityksiä, arvoja ja tapoja. Tämä puolestaan helpottaa neuvottelukumppanin ymmärtämistä ja tekee liiketoimen osapuolten keskinäisestä vuorovaikutuksesta joustavampaa.Kielen merkitys yhteistyön syventäjänä onkin kiistaton jo ihmislajin historian valossa. Ihmisen evoluutiossa juuri kielitaidon kehittyminen erotti homo sapiensin ratkaisevasti muista kädellisistä: äänteistä ja niihin liitetyistä merkityksistä muodostuvan monimutkaisen kommunikaatiojärjestelmän myötä varhaiset ihmiset kykenivät toimimaan tehokkaammin ryhmässä, mikä mahdollisti muun muassa suurriistan metsästämisen ja siirtymisen metsästyksestä ja keräilystä tuottoisampaan maanviljelyyn. Aikansa taloudellisena ja sotilaallisena mahtina toimineen Rooman imperiumin yhtenäisyyttä puolestaan edisti kaupankäynnin ja hallinnon kielenä käytetty latina, joka vielä keskiajallakin hallitsi Länsi-Euroopan yliopistojen akateemista elämää.Yhteistyön syventämisen lisäksi kieli voi erottaa ihmisiä ja toimia vallankäytön välineenä. Rooman jalanjäljissä kulkevat suurvallat pyrkivät usein vahvistamaan keskushallinnon asemaa tukahduttamalla vähemmistökielten puhumisen väkivalloin, jolloin uuden kielen omaksuminen on kaukana monipuolista kielitaitoa tavoittelevan yksilön tietoisesta valinnasta. Mahdollisuus käyttää äidinkieltään arkisissa tilanteissa onkin pohjimmiltaan etuoikeus, mitä myös Lari Kotilainen korostaa tuoreille ylioppilaille suunnatussa kolumnissaan ”Hyvä uusi ylioppilas” (Suomen Kuvalehti 27.11.2020). Kotilaisen mukaan suomen kielen taitoja tulisi arvostaa englanninkielistä kommunikaatiota korostavassa globalisoituvassa maailmassa ennen kaikkea siksi, että ihmisen ensimmäinen kieli muodostaa pohjan vieraiden kielten oppimiselle.Kielitaidon ei tulisikaan olla pelkkää pyrkimystä mahdollisimman monen vieraan kielen tyydyttävään hallintaan, vaan siihen kuuluu olennaisesti myös yhteys omaan kulttuuriin ja sen historiaan. Pohjimmiltaan kielitaidosta ei siis tee merkityksellistä vain osattujen kielten määrä – monipuolista kielitaitoa on myös globaalissa mittakaavassa merkityksettömältä vaikuttavan äidinkielen syvällinen ymmärtäminen silloinkin, kun kyseisellä kielellä on maailmanlaajuisesti vain noin kuusi miljoonaa puhujaa. Kotilainen onkin oikeassa todetessaan, ettei suomen kieli ole nurkkakuntaisuutta: äidinkieli voi toimia yksilön identiteetin kulmakivenä tai tunneilmaisun kielenä perhepiirissä silloinkin, kun sen käyttäminen arjessa ei esimerkiksi ulkomailla asumisen vuoksi ole mahdollista. Niin ikään kriisitilanteissa ihmisjoukon tavoittaa tehokkaimmin juuri käyttämällä heidän äidinkieltään. Vaikkapa toisen maailmansodan aikana akselivaltojen miehittämien alueiden asukkaille tarjottiin sotatapahtumista ajankohtaista tietoa kielletyissä radiolähetyksissä, jotka toteutettiin mahdollisuuksien mukaan kohdemaan omalla kielellä.Kaiken kaikkiaan kielet edustavat ihmiskunnan historiassa pysyvyyttä: kielitaidon tarjoamalle pohjalle rakentuu kaikki inhimillinen toiminta aina modernin suuryrityksen liikeneuvotteluista neoliittiseen vallankumoukseen. Kielitaidon avulla on kautta aikojen selitetty maailman syntyä, kuvailtu luonnonilmiöitä ja solmittu läheisiä ystävyyssuhteita, ja monikielisessä yhteiskunnassa myös vieraiden kielten merkitys korostuu – emme elä Babylonin tornin rakennustyömaalla, jossa kaikki ymmärtävät toisiaan ja tulevat ymmärretyiksi ilman ponnisteluja. Toisin kuin itse vielä Prahassa lomaillessani ajattelin, monipuolista kielitaitoa ei kuitenkaan ole vain se, että pyrkii hallitsemaan mahdollisimman useaa vierasta kieltä sujuvasti. Kielitaidon merkitys on jokaiselle erilainen, ja se muodostuu sidoksissa sekä henkilökohtaiseen maailmankuvaan että yhteisön kulttuuriperintöön.

Anni Väänänen 

 

Hukkuuko suomi kielimereen?

Joukko nuoria seisoo tiiviisti ringissä. Kaikilla on puhelimet kädessään, ja keskustelu käy kuumana: “Oh my god, tsekkaa tän postaus! Eikö ookkin cool outfit?” Toinen toisensa jälkeen nuoret nyökyttelevät päitään ja yhtyvät mielipiteeseen. Kuitenkaan satunnainen ohikulkija ei välttämättä ymmärrä laisinkaan, mistä jutun juonessa on oikein kyse. Joka toinen sanoistahan on lähes suoraan englantia, vaikka periaatteessa keskustelua käydään suomeksi. Herääkin kysymys: mihin pisteeseen suomen kieli on oikein kehittymässä? Onko suomelle enää paikkaa muiden kielten joukossa, jos jopa suomalaiset itse alkavat vieroksumaan sen käyttöä?

Etenkin nuorten keskuudessa suomen kielen suosio on hiipumassa. Valtamediaa kahlataan läpi englannin kielen avulla, eikä suomen osaaminen tunnu enää yhtä arvokkaalta. Samalla globaalisaation aiheuttama ulkoinen paine pakottaa meitä lainaamaan kieleemme yhä useampia, toinen toistaan vieraamman kuuloisia sanoja. Kolumnisti Lari Kotilaisen kolumnissa “Hyvä uusi ylioppilas” (27.11.2020, Suomen Kuvalehti) painotetaankin suomen kielen roolia äidinkielenämme ja kehotetaan lukijaa ylläpitämään suomen kielen asemaa. Vaikka Kotilainen tunnustaakin englannin kielen paikan kansainvälisessä tulevaisuudessamme, hän myös muistuttaa lukijaa, että juuri äidinkieli luo pohjan kaikelle vuorovaikutukselle ja sosiaaliselle kanssakäymiselle. Oma itseilmaisu ja vuorovaikuttavan keskustelun käyminen perustuvat molemmat omalla äidinkielellä opittuihin taitoihin: kun osaa kävellä, on helpompi oppia juoksemaan.Kotilainen nostaa kolumnissaan esille myös suomen kielen tulevaisuuden: kielemme ei ole vaarassa kuolla sukupuuttoon, mutta vain jos me jatkamme aktiivisesti sen puhumista. Kansainvälistyminen ja äidinkielen arvostaminen kulkevatkin käsi kädessä, eikä muiden kielten oppiminen vaadi suomen kielen jättämistä taka-alalle. Kielet muuttuvat maailman kehittyessä, mutta niiden ei tarvitse painaa toisiaan alas ja taistella vallasta. Kansainvälisessä maailmassa on tilaa monille kielille, ja kaiken sekasorron keskellä onkin hyvä pitää kiinni omasta äidinkielestä, joka on ollut mukanamme koko elämän ajan.

Millaisia muutoksia suomen kieli sitten käy oikein läpi? Lainasanat, rakenteelliset muutokset ja pahimmillaan hybridikielen “finglish” syntyminen ovat eräitä esimerkkejä eri oten englannin kielen vaikutuksista. Teknologian ja tieteen kehittyminen luo myös tarvetta uusille sanoille, jotka usein muistuttavat enemmän vieraita kieliä kuin suomea. Ajan saatossa tämä voi kuitenkin pahimmillaan johtaa suomen kielen syrjäytymiseen kokonaan, jolloin Suomen valtakielestä tulisikin esimerkiksi englanti. Tällöin kulttuurillinen identiteettimme voisi olla vaarassa, sillä kieli on kaiken havaitsemisemme ja vuorovaikuttamisemme ydin.

 

Suomen kielen lautakunnan kannanotossa “Suomi tarvitsee pikaisesti kansallisen kielipoliittisen ohjelman” (26.10.2018, Kotimaisten kielten keskus) pohjataan suomen kielen asemaa yhteiskunnassamme tänä päivänä: englanti työntää suomea yhtä enemmän sivuun, jolloin palveluiden ja koulutusten saanti omalla äidinkielellä vaikeutuu. Kannanotossa vaaditaankin, että suomen ja ruotsin kielen saatavuus tulee turvata, koska oma äidinkieli on sekä oikeus että tärkein oppimisen väline. Voikin pohtia, onko reilua, että joitain korkeamman asteen opintoja ei ole lainkaan saatavilla suomeksi. Jos uusien, monimutkaisten kokonaisuuksien sisäistämisen lisäksi tulee vielä harjoitella täysin uusia sanastokokonaisuuksia vieraalla kielellä, on opiskelu sekä vaivalloisempaa että epäreilumpaa verrattuna niihin, jotka saavat vastaavaa opetusta omalla äidinkielellään.

Suomen kielen lautakunnan kannanotossa nostetaan esiin myös kielelliset esteet palveluiden käytössä: digitalisaation murroksessa yhä useampi palvelu sähköistyy, ja samalla englannin osuus kasvaa suomen kielen kustannuksella. Monet asiakaspalvelut ja sähköiset kommunikaatiovälineet voivat esimerkiksi olla saatavilla vain englanniksi. Miten tällaisessa kehityksessä käy sitten ihmisille, joiden englannin osaaminen on vajaavaista? Eristäytyminen yhteiskunnasta on jo ennestään ongelma rahallisten ja sosiaalisten syiden johdosta, ja kun kasan päälle sysätään vielä kielimuuri, on takaisin yhteiskunnan pariin kiipeäminen entistä hankalampaa. Vaikka kielen auttamaton kehittyminen luo myös yhteiskunnallisia muutoksia, ei siirtymä uuteen saa olla niin jyrkkä, että osa kansalaisista unohdetaan menneisyyteen.Suomen kielen asemaan vaikuttavat toisaalta myös ne, jotka syystä tai toisesta häpeävät suomen kieltä. Negatiivisesti suomen kieleen suhtautuvat vähentävät usein joko tietoisesti tai tiedostamattaan suomen kielen käyttöä, siirtyen samalla yhä enemmän englannin kielen pariin. Tämä ongelma ilmenee usein juuri nuorison asenteissa: sosiaalisen median sisällön lisäksi esimerkiksi keskusteluja käydään vierailla kielillä, eikä kotimaista musiikkia enää kuunnella tai elokuvia katsota. Mistä tämä stigma suomen kielen ympärillä sitten johtuu? Oman äidinkielen käyttöä saatetaan hävetä, koska se kuulostaa liian kömpelöltä, tai oma ajatusmaailma on yksinkertaisesti kiertynyt liikaa englannin ympärille. Olen itsekin huomannut, kuinka välillä on hankalaa etsiä oikea ilmaus suomeksi vieraiden kielten vaikutuksen vuoksi. Kielet muovaavat alitajuntaisesti ajatusmaailmaamme, ja liiallinen englannin käyttö voikin johtaa siihen, että alamme vähitellen unohtamaan juuremme.Vaikka tulevaisuus vaatiikin kielellistä kehitystä, on hyvä muistaa käyttää myös omaa äidinkieltään ja pitää mielessä, mikä tekee siitä niin erityisen. Suomen kieli on kaunista, ja sen huomaa helposti esimerkiksi lukemalla. Kuten kaikilla kielillä, myös suomeksi monilla ilmauksilla on täysin eri vivahde verrattuna vieraisiin kieliin. Mielestäni esimerkiksi suomen onomatopoeettiset eli ääntä mukailevat sanat, kuten hihittää, räsähtää ja kolahtaa, antavat kielellemme niin paljon väriä ja persoonallisuutta, että on surullista nähdä sen käytön hiipuvan.Kansainvälistymisen myötä on hyvä oppia muitakin kieliä, mutta on kuitenkin tärkeää muistaa myös oman äidinkielen merkitys. Ilman riittävää äidinkielen osaamista ei yksinkertaisesti kykene oppimaan tarpeeksi syvällisesti, eikä ymmärrys uudesta yletä lähellekään sen maksimipotentiaalia. Maailman muuttuessa on hyvä pystyä pitämään kiinni omasta äidinkielestään, jolloin ylitsepääsemättömiltä tuntuvien asioiden sisäistäminen ei tunnukaan yhtä vaikealta. Suomi ei ole maailman mittakaavassa kielenä kovin suuri, joten meillä yksin on vastuu pitää se pinnalla. Välillä voikin olla tarpeen avata sosiaalisen median sijasta kirja, jolloin saattaakin ymmärtää, että suomen kielihän on ihan “cool”.

Henna Anttonen 

 

Italialaista iskelmää ja muuta tarpeetonta

Kun olin taapero, vanhempani huomasivat minun lopettavan huutamisen ja itkemisen aina, kun he soittivat kasetilta erästä italiankielistä iskelmäkappaletta. Jokin siinä, miltä tuo tuntematon kieli kuulosti, sai minut välittömästi niin hyvälle tuulelle, että minua ihan nauratti. Arkisin äidin ollessa töissä turvautui isäni tuon kappaleen taikavoimiin kerta toisensa jälkeen niin, että se on jäänyt muistiini varsin elävästi. Julistinkin jo ennen päiväkoti-ikää, että isona haluan oppia kaikki maailman kielet. Rakkauteni vieraita kieliä ja tuota kappaletta kohtaan säilyi, ja tällä hetkellä puhun suomen lisäksi sujuvasti viittä eri kieltä. Mielestäni niiden opiskelu on kuitenkin turhaa – ja aivan ihanaa.

 

Näyttäisi siltä, että en ole ainoa, jonka mielestä kielten opiskelu on turhaa. Maija-Leena Nissilä ja Tiina Tikkanen pohtivat artikkelissaan “Kieltenopetus kuihtuu – mikä neuvoksi?” (Opettaja-lehden verkkosivut, 28.1.2021) koulujen kieltenopetuksen tilaa ja tulevaisuudenkuvaa Suomessa. Englannin aseman todetaan tekstissä olevan ja pysyvän hyvänä, mutta muiden kielten opiskelun todetaan vähentyneen ja eriarvoistuneen. Koulujen tarjoamat mahdollisuudet kielten opiskeluun vaihtelevat eri puolilla Suomea merkittävästi, ja ne saattavat paikoittain olla hyvinkin heikot. Nissilä ja Tikkanen toteavat, että myös lasten ja nuorten kiinnostus kielten opiskelua kohtaan on heikentynyt. Miksi?

Nissilän ja Tikkasen mukaan korkeakoulujen painotus todistusvalintaan voisi olla yksi syy siihen, miksi kielten opiskelua ei koeta enää mielekkääksi. Kielistä saa todistusvalinnassa verrattaen huonosti pisteitä, ja moni jättää viimeistään lukiossa kielten opiskelun kesken. Kannattavampaa jatko-opintojen kannalta on opiskella matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Pitkän matematiikan ylivoimaista asemaa korkeakoulujen todistusvalinnassa perustellaan usein sillä, että matematiikan osaaminen kertoo myös muistista, päättely- ja ongelmanratkaisukyvystä sekä yleisestä älykkyydestä. Samaa voisi tosin sanoa myös kielitaidon kehittämisestä ja monikielisyydestä, sillä myös kielten ja kognition väliltä löytyy selvä yhteys. Artikkelissaan “Monikielisyys muutoksessa” (Kieliverkoston verkkolehti, 12.10.2016) Maisa Martin toteaa, että kielten oppiminen vaatii lisäksi myös “henkistä joustavuutta, kuuntelu-, päättely- ja vuorovaikutustaitoja, myönteistä asennetta ja epätäydellisyyden sietokykyä”. Näistäkään taidoista ei todistusvalinnassa juuri pisteitä heru. Väitän kuitenkin, että kielitaito hyödyttää ihmistä arjessa yhtä paljon kuin se, osaako määrätyn funktion integroimiskaavan tai tietääkö, mitä Bolzanon lause tarkoittaa – ei siis juuri yhtään.

Kenties yleisin väite kielten opiskelua vastaan on se, että englantia puhutaan ja ymmärretään niin laajasti, että muiden kielten opiskelu on turhaa. Miksi opiskella venäjää, ranskaa tai saksaa, kun tulee toimeen englannin ja tarvittaessa vaikka jonkin puhetta toiselle kielelle kääntävän verkkosivun turvin? “Suomessa on harhauduttu ajattelemaan, että englannin kielen taito riittää”, toteaakin Nissilän ja Tikkasen haastattelema kieltenopettajien liiton puheenjohtaja Outi Vilkuna. Mielestäni kyseessä ei kuitenkaan ole harha: on ihan totta, että hyvällä englannin osaamisella pääsee todella pitkälle. Sitä on nykymaailmassa turha kiistää.

Nissilä ja Tikkanen nostavat tekstissään esille myös vieraiden kielten merkityksen esimerkiksi työllistymisen ja vuorovaikutuksen näkökulmasta. On totta, että työnantajat arvostavat merkintää laajasta kielitaidosta ansioluettelossa. Jos ei kuitenkaan halua hakeutua töihin ulkomaille tai alalle, jossa kielitaito on keskeisessä asemassa, pärjää Suomessa paremmin kuin hyvin, jos osaa kommunikoida suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Sekä työ- että vuorovaikutustilanteissa päädytään ulkomaalaisten kanssa joka tapauksessa usein puhumaan englantia. Koulujen sanastoon ja kielioppiin painottuva vieraiden kielten opetus ei usein riitä astettakaan monimutkaisempaan keskusteluun natiivipuhujan kanssa. Uskon, että nuoret tietävät tämän, eivätkä koe mielekkääksi opiskella kieltä monta vuotta pelkästään sen takia, että työhaastattelussa siitä saattaa saada hyväksyvän taputuksen selkään, kun ohjelmointia harrastava hakija saa kyseessä olevan paikan.

Miksi siis puhun kuutta kieltä, jos uskon, että kolmella pärjäisi hyvin, enkä koe, että kielitaitoni on juurikaan hyödyttänyt minua opinnoissa tai työelämässäni? Siksi koska kielitaito on itseisarvo. Nyky-yhteiskuntamme katsoo kaikkea eräänlaisten utiliteettilinssien läpi, minkä seurauksena olemme unohtaneet asioiden olevan myös itsessään arvokkaita. Jos keskitymme vain siihen, miten kielitaitomme hyödyttää meitä työelämässä tai korkeakouluopintojen todistusvalinnassa, tulemme viimeistään muutaman vuosikymmenen kuluttua teknologian kehittyessä huomaamaan, että kielten opettaminen ei enää ole kannattavaa. Vaikka kielitaidosta ei olisikaan hyötyä sanan selkeimmässä merkityksessä, rikastuttaa se elämää kasvattamalla esimerkiksi ymmärrystä muista kulttuureista ja ihmisistä.

Nykymaailmassa kielten opiskelu on helpompaa ja monipuolisempaa kuin koskaan aiemmin. Yksi syy siihen, että kouluissa kieliä opiskelevien lasten ja nuorten määrä on laskussa, saattaakin olla se, että kielten opiskelu koulun ulkopuolella koetaan tehokkaammaksi. Internetin ja erilaisten medioiden kautta vieraita kieliä voi opiskella, kuulla ja käyttää missä vain ja milloin vain. Kielten opiskelu on nykyaikana niin hauskaa, että sitä voi pitää aivan samalla tavalla harrastuksena kuin esimerkiksi kuvataidetta tai jonkin soittimen soittamista. Nämäkään eivät varsinaisesti ole hyödyllisiä taitoja, vaan viihdyttäviä tapoja viettää aikaa ja kehittää itseään. Jos haluamme, että kouluissa vieraita kieltä opiskelevien nuorten määrä kasvaa, on koulujen ja opettajien kehitettävä opetusmenetelmiään samassa tahdissa kehittyvän maailman kanssa. Erityisen tärkeää on myös korostaa kielitaidon itseisarvoa ja muistuttaa, että on monia hyviä – ja täysin hyödyttömiä – syitä tutustua uusiin kieliin.

Mielestäni kieliä kannattaa siis opiskella sen takia, että voi lomamatkalla yllättää tarjoilijan puhumalla espanjaa ja siksi, että voi lukea Salvatore Quasimodon ja Pablo Nerudan runoja niiden alkuperäiskielillä. Kieliä kannattaa opiskella huomatakseen, että termi “kyyninen” tulee muinaiskreikan koiraa tarkoittavasta sanasta ja siksi, että voi hymyillä salaa bussissa, kun huomaa jollakin latinankielisen tatuoinnin, jossa on koko sen merkityksen muuttava taivutusvirhe. Kieliä kannattaa opiskella ymmärtääkseen, että lapsuudesta rakas italiankielinen iskelmäbiisi, jota on ylpeästi mainostanut muille suosikkikappaleenaan, onkin sanoitukseltaan maailmanhistorian ällöttävin ja kliseisin rakkauslaulu.

Tuuli Kankaansyrjä

 

Kielen maalaama maailmankuva

Kielen voima on huomaamattoman valtava. Sota-aikana kieleen kehittyy solvaavia ilmauksia, joiden kautta herätellään nationalistista taistelutahtoa sekä vihollisvastaista yhtenäisyyttä kriisin keskellä. Tiettyjen kielten persoonapronominit maalaavat käsitystä sukupuoli-identiteetin kaksijakoisuudesta. Jotkut ammattinimikkeet sukupuolittavat työtehtäviä edesauttaen stereotypioiden vallitsevuutta entisestään. Elämme maailmassa, jossa tärkein kommunikaatiota hallitseva sosiaalinen instituutio, kieli, väistämättä ohjaa kansakunnittain tapaamme katsoa maailmaa.

Usein sanojen väitetään olevan nimenomaan pelkkiä sanoja, äänteitä, lausuttuja asioita ja pohjimmiltaan merkityksettömiä konkreettisiin tekoihin verrattuna. Yksittäiseen sanaan kytkeytyy aina kuitenkin jonkinlainen merkitys, tavoite tai arvomaailma äänteiden taustalla. On syy sille, miksi sana lausutaan, kirjoitetaan tai otetaan esille kyseisessä asiayhteydessä. Viitekehyksensä ulkopuolella esimerkiksi substantiivi sisu kuvaa yksinkertaisesti ominaisuutta, mutta jokainen suomalainen ymmärtää tuon lyhyen, ytimekkään mutta merkitykseltään valtaisan sanan kansakuntamme silmissä voittoisan talvisodan sankaruushenkeä sekä suomalaisen rautaista asennetta symboloivana ilmiönä. Suomalaisella sisulla selviää mistä vain, niin arkisesta ongelmasta kuin yhteiskunnallisesta konfliktistakin. Yksittäinen sana siis voi sisällöllisesti merkitä hyvinkin paljon ja olla enemmän kuin pelkkä sana. Voidaan vain kuvitella, kuinka suuri valta kokonaisella kansakuntaa yhdistävällä kollektiivisen arvokäsityksen pohjalta rakentuneella kommunikaatiojärjestelmällä, yhteisellä kielellä, voi olla.

Pahimmassa tapauksessa kokonaisen kansan yhteistä arvokäsitystä määrittävä kieli voi ruokkia tiettyä negatiivista ideologiaa tai mielipidettä kielen ilmauksiin sisältyvien merkitysten ja arvojen kautta. Englannin kielessä ilmenevät naista tai miestä kuvaavat pronominit edustavat mustavalkoista käsitystä sukupuolesta, eikä kielellinen järjestelmä alunperin anna tilaa sukupuolen käsitteen laajuudelle. Näin äidinkielenään englantia puhuvien maailmankuva, tarkalleen ottaen käsitys sukupuolesta, on pelkästään kielen myötä jo varhaisesta iästä lähtien muokkautunut. Toki englannin kielen sukupuolineutraali persoonapronomini “they” on nykyään yhä laajemmassa käytössä, mikä onkin hieno esimerkki kielen onnistuneesta kehityksestä maailmankuvan muokkautumisen mukana. Suomen kielessä ei kyseistä ongelmaa tunneta neutraalin hän-pronominin ansiosta, mutta kielessämme loisii edelleen kiistanalaisia vanhoja ja rasistisia, vähemmistöjä solvaavia termejä, joiden käytöstä liian suuri osa väestöstä ei tahdo millään luopua. On aiheellista pysähtyä pohtimaan, mitä tämä kertoo asenteistamme historiassa vuosikymmenten ajan syrjittyjä vähemmistöryhmiä kohtaan.

Kielen tehtävänä on Lari Kotilaisen suomen kieltä ja sen tulevaisuutta käsittelevän kolumnin “Hyvä uusi ylioppilas” (Suomen kuvalehti, 27. 11. 2020) mukaan “ilmaista mielipiteitämme, kertoa asioista, välittää tunteita tai esimerkiksi vakuuttaa toiset oman kantamme järkevyydestä”. Elämme jatkuvasti globalisoituvassa yhteiskunnassa, jossa ratkaistavana on suuria kriisejä, kuten ilmastonmuutos ja lukuisat konfliktit niin Euroopassa kuin sen ulkopuolellakin. Kulttuurilähtökohdiltaan erilaisten kansojen välinen yhteistyö on tärkeämpää kuin koskaan, minkä vuoksi sujuva kansainvälinen keskustelu nimenomaan kielen kautta on avainasemassa valoisan tulevaisuuden saavuttamiseksi. Sisältönsä puolesta arvolatautunut sanasto ja esimerkiksi tiettyä ihmisryhmää tai uskontokuntaa halventavat, ideologiseen ääriajatteluun yllyttävät ilmaisut olisikin ehdottomasti syytä poistaa jokaisesta kielestä. Konservatiivisesti vanhassa kielessä pitäytyminen pelkästään tavan vuoksi ei edesauta minkään tason kulttuurien välistä kanssakäymistä, jos kieli jo sisältönsä arvolatautuneisuuden puolesta aiheuttaa ennakko-oletuksia ja haitallisia premissejä puolin tai toisin varjostamaan keskustelun lähtökohtaista tasa-arvoisuutta.

Maisa Martinin laatimassa artikkelissa “Monikielisyys muutoksessa” (Kieliverkoston verkkolehti, 12. 10. 2016) kerrotaan, kuinka monikielisyys on korvannut yksikielisyyden yhteiskunnallisen murroksen myötä. Kielten asema on siis muun muassa kansainvälistymisen seurauksena muuttunut, ja monikielisyys yleistynyt myös modernisoituvan maailman arkipäivässä. Kielten kokonaisaseman muutosten myötä olisi hyvä siirtyä tarkastelemaan kieliä myös sisällöllisellä tasolla. Historian tapahtumat ja vaiheet kansallismielisten asenteiden ohella ovat varmasti aikaansaaneet kieliin osittain myös vahingossa säilynyttä arvolatautunutta sisältöä. Esimerkiksi suomen kielessä on havaittavissa sota-ajan tapahtumien nationalistishenkisiä termejä, jotka vahvistavat venäläisvastaisuutta. Tänä päivänä kyseiset ilmaukset ovat tarpeettomia ja ikään kuin ajallisesta kontekstistaan irrallisia, näin ollen täysin tarpeettomia Venäjän siviileihin ja kulttuuriin kohdistuvia ennakko-oletuksia herättäviä. Kaikki vastaava, haitallisen ideologisesti värittynyt sisältö tulisi kitkeä kokonaan kielestä ja keskustelukulttuurista.

Moni saattaa kokea kielen uudistamisen uhkana kielen edustamalle kulttuuriperinteelle, mikä on toki täysin varteenotettava näkökanta. Esimerkiksi erilaisten alkuperäiskulttuurien säilymisen takaaminen on tärkeää etnosentrisyyteen taipuvaisessa maailmassa, jossa länsimainen valtakulttuuri saa jatkuvasti suuremman jalansijan. On kuitenkin syytä pohtia, onko vaikkapa pohjimmiltaan rasistisesti arvolatautunut sanasto kulttuurillisesti kovinkaan rikasta tai vaalimisen arvoista. Kyseiset ilmaisut eivät sinänsä tuo kulttuuriin mitään lisäarvoa tai aihetta ylpeyteen. Jos kielestä karsitaan pois vanha, rasistisen latautunut sanasto, ei se mitenkään tuhoa kokonaista kulttuuria piirteineen, sillä rikas ja vaalittava kulttuuri ei voi rakentua ainoastaan toista ihmisryhmää halventavan sanaston päälle.

Tulevaisuus, jossa kieli ei kehity, näyttäytyy valitettavan eriarvoistavana. Vanhassa sanastossa pitäytyminen vangitsee hyödylliseltä kehitykseltä. Kielen jumiutuminen jättää asenteisiin vahnentunutta epätasa-arvoisuutta ja kommunikaatioon tarpeetonta konfliktialttiutta. Yksilön identiteetin kannalta on haitallista, jos kieli ei tunne käsitteistöä oman sukupuolen tai seksuaalisuuden ilmaisuun. Kokonaisuudessa uuden kohtaaminen sekä avoin suhtautuminen hankaloituu, jos käytetty kieli armotta ohjaa katsomaan maailmaa valmiista näkökulmasta. Heti kolumninsa alkumetreillä Kotilainen kehottaa vastavalmistuneita ylioppilaita miettimään, millä kielellisillä eväillä ja asenteilla he lähtevät avointa maailmaa katsastamaan. Tätä samaa kaikkien olisi hyvä pysähtyä pohtimaan myös kielten asenteellisuutta tutkivasta näkökulmasta. Tulisi pohtia sitä, mitä kieli ja sen käyttö kertovat yhteisestä kansallisesta identiteetistämme. Ajankohtainen, tasa-arvoisempaa maailmankuvaa vastaava kieli nimittäin edistää toimivaa kommunikaatiota sekä yksilön arkipäiväisissa kohtaamisissa, että globaalissa poliittisessa päätöksenteossa. Tämän ohella se myös ennaltaehkäisee konflikteja, ristiriitoja sekä haitallisia ennakko-oletuksia mahdollistaen osaltaan jokaiselle ihmiselle kuuluvan kokemuksen tasavertaisuudesta.

Annetaan yhdessä kielelle tilaa kehittyä ja osallistutaan sen muokkaamiseen aktiivisesti keskustelemalla ja kyseenalaistamalla. Kulttuurimme on alati kehittyvää ja maailma muuttuu jatkuvasti, ei siis myöskään anneta kielen jämähtää vanhentunutta arvomaailmaa vastaavaksi. Toisinaan muutos pelottaa, ja vuosikymmenten ajan pinttyneen kielen uudistaminen saa osakseen takuuvarmasti vastustusta kansan keskuudessa, mutta sen ei saa antaa lannistaa. Kuten Niillas Holmberg puheenvuorossaan “Suomen PEN – 90 vuotta sananvapautta osa 1: Niillas Holmberg” (Suomen PENin Youtube-kanava, 15. 8. 2018) kiteyttää: “Kieli on maailmankuvan peili. Sen avulla ihminen hahmottaa maailmaa.” Modernia maailmaa on hyvin vaikea hahmottaa vanhaa maailmankuvaa vastaavan kielen näkökulmasta. Voimme jokainen kyseenalaistaa sen maailmakäsityksen, mihin olemme kielen kautta kasvaneet. Kuva ehkä kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta sana voi kertoa tuhatta kuvaa enemmän yksilön tai yhteisön tavasta nähdä maailma ja muut ihmiset.

Iines Kokko

 

Hävettää olla suomenkielinen

“Hävettää olla suomalainen”, pääsee monen nuoren suusta Convoy-mielenosoituksia ja itsenäisyyspäivän kulkueita katsellessa. Nuorten käsitys suomalaisuudesta on avartunut viime vuosina, ja suurin osa näkee maamme monimuotoisuuden tärkeänä. Yksi ihmisryhmä tuntuu kuitenkin jäävän tyystin tämän käsityksen ulkopuolelle. Suomalaisia kun ovat kaikki, paitsi suomenruotsalaiset. Haluaisinkin antaa rakkaille ikätovereilleni pienen muistutuksen siitä, että ruotsi on toinen kansalliskielemme. Minä en ole suomenruotsalaisesta perheestä enkä ennen seitsemättä luokkaa osannut edes laskea kymmeneen ruotsiksi. Siitä huolimatta puhun nyt sujuvaa ruotsia ja kannatan pakollista ruotsinopetusta.

Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla julkaistu Suomen kielen lautakunnan tekemä kannanotto Suomi tarvitsee pikaisesti kansallisen kielipoliittisen ohjelman (viitattu 8.2.2021) korostaa kansalliskielten aseman heikentyvän englannin ja muiden kansainvälisten kielten yleistyessä. Jos suomen asema on kiihtyvällä tahdilla heikkenemässä, on mielestäni ainoastaan reilua tunnustaa, että ruotsin kohdalla puhumme jo vahinkojen minimoinnista ennaltaehkäisyn sijaan. Juuri tästä syystä ruotsin opettaminen kouluissa on ensiarvoisen tärkeää, sillä muutoin se menettää kykynsä pysyä aidosti käytössä yhteiskunnassa. Jokaisen meistä tulisi mielestäni suhtautua vakavasti omiin ruotsinopintoihinsa. Niissä ei ole kyse kenenkään “fiiliksestä” tai henkilökohtaisesta motivaatiosta vaan toisen kansalliskielemme säilymisestä.

Yllättävän moni nuori kuitenkin ajattelee, ettei kahta kansalliskieltä tarvittaisi laisinkaan. Tämä tietysti heikentää motivaatiota ruotsin opiskeluun merkittävästi. Ruotsin merkitys suomalaisuudelle nähdään lähes olemattomana, vaikka historian valossa tilanne on täysin päinvastainen. Suuri osa suomalaisesta kulttuurista on ollut alunperin ruotsinkielistä. Kaikki Runebergin Saarijärven Paavosta Södergranin runouden vallankumoukseen olivat alun perin ruotsinkielisiä tekstejä ja suomenruotsalaisten kirjailijoiden tuotetta. Suomen alueesta kertovat ensimmäiset kirjalliset lähteet ovat ruotsinkielisiä tekstejä. Ajatus suomalaisesta kulttuurista yksin suomenkielisenä on historian näkökulmasta täysin absurdi, suorastaan naurettava. Jos meillä ei olisi ruotsin kieltä, meillä ei olisi Suomea tai suomalaisuutta. Jos päästämme ruotsinkielisyyden katoamaan Suomesta, menetämme merkittävän osan itsestämme.

Suomenruotsalaisen kulttuurin lisäksi kielten välinen vuorovaikutus on kiinteä osa Suomen alueen historiaa. Vaikka Suomen alueella on puhuttu sekä saamensukuisia että suomalais-ugrilaisia alkuperäiskieliä, on ruotsin kielen asema kiistattoman merkittävä. 1100-luvulla ruotsalaisten tekemät ristiretket toivat ruotsin kielen nykyisen Suomen alueelle, ja siitä lähtien on täällä puhuttu ruotsia. Varsinainen suomen kieli syntyi Michael Agricolan muovaamana reformaation saatossa 1600-luvulla. Tämä ensimmäinen versio suomesta rakentui vahvasti ruotsin vaikutteille. Pitkään suomen kieli oli ruotsiin verrattuna heikossa asemassa, kunnes 1800-luvun nationalismin pyörteissä “kansankieltä” alettiin ihannoida. On hyytävää huomata, kuinka lujassa historiassa luodut käsitykset ovat vielä minunkin ikäisissäni nuorissa. Ajatus suomen kielen ylivoimaisuudesta on 1800-luvulla luotu nationalistinen ideologia, jolla suomenkielistä rahvasta pyrittiin houkuttelemaan mukaan kansallistunteeseen. Edelleen me suomenkieliset ajattelemme oman kielemme olevan ruotsin yläpuolella.

Ajatus toisen äidinkielen paremmuudesta verrattuna toiseen on sellainen väite, jota minun on vaikea ymmärtää. Kielinationalismi on kuitenkin meissä hyvin lujassa. 1800-luvun loppupuolelta talvisodan syttymiseen saakka jatkunut kielitaistelu on aina jakanut suomalaisia keskenään. “Pakkoruotsista” valittavat nuoret eivät siis ole uuden kysymyksen äärellä, päinvastoin. Edellä kuvattua ruotsin ja suomen kielen historiaa leimasi pitkään ruotsinkielisten ajatus suomesta heikompilaatuisena kielenä. Nyt asetelma on vain vaihtunut. Toive siitä, että ihminen oppisi omista virheistään, tuntuu loppuun kulutetulta. On jopa hieman toivotonta nähdä, kuinka sokea minunkin “tiedostava” ja informaatioyhteiskunnan kasvattama sukupolveni on historialle. Suomen kielen asema parani vasta, kun ruotsinkieliset alkoivat puhua sen puolesta ja opetella suomea. Luonnollisesti ruotsin kielen asemaa voidaan parantaa ainoastaan sillä, että suomenkieliset ihmiset opettelevat puhumaan ruotsia.

Voin jo kuulla päässäni tämä kannanoton herättämät vastalauseet. Miksi meidän täytyy oppia puhumaan toisten äidinkieltä, kun puhumme jo omaamme? Ratkaisuksi luultavasti ehdotettaisiin sitä, että suomenkieliset lopettaisivat ruotsinkielisten syrjinnän, ja ruotsin kielen asemaa kohotettaisiin ilman, että suomenkielisten tarvitsisi opetella ruotsia. Niin kuin Suomen kielen lautakunnan kannanotossa kuitenkin todettiin, kielen on mahdotonta selvitä tyhjiössä, jossa sitä ei käytetä laajalti eri puolilla yhteiskuntaa. Lisäksi argumentin eetos ei varsinaisesti ole kohdallaan, sillä suomenkieliset esittävät jatkuvasti vaatimuksia siitä, että suomenruotsalaisten tulisi opetella suomea.

PENin Youtube kanavalla ilmestyneessä puheenvuorossaan saamelaisaktivisti Niillas Holmberg kuvailee, kuinka ihminen ymmärtää ja jäsentää maailmaa juuri oman äidinkielensä kautta. Toisen kielen kautta käytävä kommunikaatio jättää aina joitakin aukkoja ihmisten keskinäiseen ymmärrykseen. Holmbergin ajatus selittää meidän tarvettamme suomenkieliseen kommunikaatioon. Luonnollisesti me haluamme puhua omalla äidinkielellämme, ja on meille vaivattomampaa, jos muut opettelevat sitä. Emme voi kuitenkaan pelkän enemmistöaseman perusteella päättää, että ruotsinkielisten on opeteltava juuri meidän äidinkieltämme. Tasa-arvoinen kommunikaatio ei pohjaudu enemmistön vallalla asetettuihin ehtoihin.

Yksinkertaisesti olen sitä mieltä, että jokaisen suomenkielisen nuoren tulisi opiskella ruotsia tosissaan. Kielellinen jakautuminen ja Holmergin kuvaaman keskinäisen yhteyden katoaminen on vaarallisinta juuri nyt, kun ulkoisetkin uhat koskevat Suomea. Pelottavin ajatus onkin, että suomen- ja ruotsinkieliset suomalaiset jakautuvat yhä enemmän erilleen. Onko meistä edes kunnollista vastusta vallitsevalle pandemialle, Venäjän aggressiiviselle ulkopolitiikalle tai ilmastokriisille, jos rivimme rakoilevat sisältä päin? Kaikki alkaa siitä, että edes pyrimme ymmärtämään toisiamme. Jos jatkamme toistemme erottelua meihin ja muihin, teemme itsellemme karhunpalveluksen. Perustuipa syrjintä rotuun, syntyperään tai äidinkieleen, se ei koskaan ole oikein. Mikäli me suomenkieliset nuoret siis haluamme vielä puhua suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta, on meidän aika alkaa opiskella ruotsia. Ennen kuin todellista muutosta alkaa tapahtua, täytyy minun myöntää, että minua hävettää suomalaisuuden sijaan olla suomenkielinen.

Iiris Jurmu

 

Sukupolvien yhteinen ilonaihe

Katson harvoin urheilua televisiosta, mutta kun katson, teen sen mieluiten mummuni kanssa. Yhden jääkiekko-ottelun aikana ehtii käydä läpi koko tunneskaalan ainakin kolmeen kertaan. Hiihtokilpailujen aikaan norjalaisille ei välttämättä riitä sympatiaa, mutta pääosassa on kuitenkin myötäeläminen suomalaisurheilijoiden matkassa. Jos maailmanmestaruus heltiää, keitetään kakkukahvit.

Kansainvälisissä urheilukilpailuissa on luontevaa, että kansallisuudet tulevat korostuneesti esiin. Suomalaisten edesottamusten seuraaminen saa aikaan tunnereaktioita, jotka sekoittuvat osaksi kansallistunnetta. Sonja Saarikosken kolumni “Jos saisin valita, olisin ruotsalainen” (Helsingin Sanomat, 18.6.2017) käsittelee kansallisuuteen liitettyjä merkityksiä. Saarikoski kirjoittaa, että kansallisen korostaminen vie keskustelun helposti väärille urille. Se yhdistetään kansallismielisyyteen, johon liitetään mielikuvia maahanmuuttovastaisista puolueista ja sulkeutuneesta maailmankuvasta. Urheilun pintaannostattama suomalaisuuden puuska on kuitenkin vilpitöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ylpeyttä kotimaan kasvateista. Voisiko kansallistunne siis laajemminkin olla ilon aihe, joka parhaimmillaan yhdistää sukupolvia?

Urheilun ulkopuolisessa elämässä muiden kansallisuuksien edustajia vastaan ei sitä paitsi ole yleensä tarvetta kilpailla. Matti Riitakorpin ja Sami Lindforsin artikkelissa “Hyvä ja paha kansallisuusaate” (yle.fi, 20.3.2016) pohditaan nationalismin määritelmää ja nykytilannetta. Artikkelissa Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski muistelee, kuinka Berliinin muurin murtuessa nationalismin ajateltiin väistyvän kansainvälisyyden tieltä. Viime vuosina kehitys on kuitenkin ollut päinvastaista, mistä kertovat kansallismielisten puolueiden suosion lisääntyminen ja kaipuu valtion vahvempaan suvereniteettiin. Rasismi ja oman kansan näkeminen ylempiarvoisina suhteessa muihin ovat mielestäni yksiselitteisen huonoja kehityskulkuja. Kansallistunnetta ei kuitenkaan tarvitsisi sotkea näihin aatteisiin. Entisaikaan verrattuna yhteydenpito muualle maailmaan on uskomattoman helppoa, mikä parantaa mahdollisuuksia tutustua itselle tuntemattomiin kulttuureihin ja ystävystyä eri kansallisuuksia edustavien ihmisten kanssa. Toisaalta vieraisiin kulttuureihin tutustuminen onnistuu lähelläkin, sillä Suomi on yhä enenevissä määrin monikulttuurinen maa. Myös erilaisista taustoista tulevien ihmisten kansallistunteesta voi olla itselle paljon iloa. Mikä olisikaan mielenkiintoisempaa, kuin kuunnella omasta kotimaastaan ja kulttuuristaan innokkaan ylpeänä kertovaa ihmistä?

Jotta kansallistunne voisi olla iloa tuova, elämää rikastava voimavara, vaaranpaikat on tunnistettava ja vältettävä. Täytyy olla tarkkana, ettei kansallistunteesta jalosteta muukalaisvihan polttoainetta eikä sillä oikeuteta piittamattomuutta muihin kansoihin kuuluvien ihmisten hätää kohtaan. Riitakorpin ja Lindforsin artikkelissa muistutetaan, mihin muukalaisvastainen nationalismi pahimmillaan johtaa: maailmansotiin ja kansanmurhiin. Kansallistunne on pidettävä visusti erillään tällaisesta. Viimeisistä sodista ei Suomessakaan ole kovin kauaa aikaa, ja siksi vanhemmat sukupolvet voisivat auttaa nuorempia syventämään ymmärrystä kansallistunteesta.

Esimerkiksi omalla mummullani on hyvin muistissa Ruotsin kummeilta sota-aikana saatu apu. Suomalaisia on myös muuttanut runsain joukoin Ruotsiin ja muualle maailmaan työn ja paremman elämän toivossa. Kun nykyään keskustellaan maahanmuutosta, pakolaiskiintiöistä ja turvapaikkapäätöksistä, tuntuu unohtuneen, kuinka vähän aikaa sitten suomalaiset olivat apua tarvitsevan asemassa. Avun hakeminen ja saaminen ei tuhonnut kansallistunnetta ja ylpeyttä omasta kotimaasta, ehkäpä päinvastoin. Siispä myöskää avun antamisen vuorostaan sitä tarvitseville ei pitäisi olla uhka omalle suomalaisuudelle ja kansallistunteelle. Toivoisin, että avun saaminen olisi jättänyt syvemmän muistijäljen kansallistunteeseemme ja muotoutunut osaksi sitä. Nyt tuon muistijäljen aktivoituminen voisi auttaa tekemään parempaa maailmaa rakentavia päätöksiä: on meidän vuoromme auttaa muita.

Toinen kansallistunteeseen liittyvä vaara on, että oma kansa aletaan nähdä liiaksi vaaleanpunaiseen taittavien linssien läpi. Kansallistunne ei saa estää oman kansan tekemien virheiden myöntämistä tai epäkohtien esiin nostamista. Sen sijaan kansallistunnetta voi pitää voimana, jonka voi valjastaa oman historian tarkasteluun, siitä oppimiseen ja eteenpäin menemiseen. Mummuni oli viisitoista, kun Suomi sai maksettua viimeiset sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Saavutus vaati varmastikin kovaa työtä, mutta ei silti lannistanut tai ylpistänyt suomalaisia liiaksi. Epäkohtiin on uskallettu tarttua, ja ehkä juuri siksi Suomessa on nyt esimerkiksi peruskoulu, vanhempainvapaajärjestelmä ja toimiva terveydenhuolto. Saarikosken kolumnissa huomautetaan, että nykyiset hyvinvoinnin rakenteet ovat syntyneet kansallisvaltioiden puitteissa, ja valtion muodostumiseen taas on vaadittu tarpeeksi ihmisiä, jotka haluavat olla suomalaisia. Riitakorpin ja Lindforsin artikkelissa Aittokoski tuumaa, että toimiva yhteiskunta vaatii yhteishenkeä. Aiemmat sukupolvet ovat siis osoittaneet rakkauden ja kiintymyksen kotimaata kohtaan toimiviksi lähtökohdiksi saavuttaa suuriakin asioita, sillä se kannustaa yhteistyöhön ja kaikkien yhteisen hyvinvoinnin eteen työskentelemiseen. Sotakorvaukset on jo maksettu, joten nykyään kansallistunteen yhteenhitsaavaa voimaa voisi käyttää esimerkiksi tasa-arvon edistämiseen ja ilmastotoimien toteuttamiseen.

Suhtautuminen kotimaahan ja kansallisuuteen elää ja muovautuu ajan mittaan. Muuttuvassa ja kansainvälistyvässä maailmassakin juuriaan saa arvostaa ja pitää erityisinä. Saarikosken kolumnissa todetaan, että halussa kokea yhteenkuuluvuutta ei ole mitään epäilyttävää, kunhan ei estä muita tekemästä samoin. Kansallistunne ja omiin juuriin tutustuminen voi luoda sukupolvienkin välistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka tuo turvaa ja luo tunteen siitä, että on osa jonkinlaista merkityksellistä jatkumoa. Samalla vain täytyy pitää mielessä, että oman kulttuurin arvostaminen ei vaadi muiden polkemista.

Jos minulla joskus tulevaisuudessa olisi lapsenlapsia ja sattuisin katsomaan heidän kanssaan urheilua, moni asia voisi olla muuttunut. Luultavasti suomalaisurheilijoiden joukossa olisi edustettuna nykyistä laajempi kirjo äidinkieliä, uskontokuntia ja etnisiä taustoja. Ehkä hiihdon sijaan ohjelmassa olisi rullaluistelua, jos hiihtotaito olisi päässyt romahtamaan vähälumisten talvien myötä. Yksi asia olisi kuitenkin pysynyt samana: suomalaisten menestys saisi aikaan riemua ja ylpeyttä, jossa hetkeksi tiivistyy sukupolvien ajan säilynyt yhteys suomalaisuuteen.

Veera Uusitalo

 

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa?

Maamme-laulu on yksi ensimmäisistä lauluista, jonka muistan oppineeni ulkoa. Niin päiväkodissa, kuin peruskoulussakin laululla oli toistuva rooli itsenäisyyspäivän aamunavauksissa ja joulujuhlissa. Vaikka yhteislaulutilanteet olivat muuten vaisuja ja masentavia, Maamme-laulu oli poikkeus. Se kuului kajauttaa aina korkeammalta kuin koskaan aiemmin, innokkaimmat yltyivät viimeisessä säkeistössä lähes huutamaan. Pienen alakoulun juhlasalissa vallitseva yhteisöllisyyden tunne oli sen yhden laulun ajan niin hurmoksellinen, että se sai minut tuntemaan itseni ensimmäistä kertaa ylpeäksi suomalaiseksi. Itsenäisyyspäivän juhliminen jatkui kotona, kun söimme perheen kesken hyvää ruokaa, isäni ja veljeni katsoivat Tuntemattoman sotilaan ja illan kruunasi Itsenäisyyspäivän vastaanotto. Pukeuduin äitini ylisuuriin mekkoihin ja kuvittelin kätteleväni presidenttiparia.

Enää en ole yhtä varma siitä, mitä suomalaisuus minulle merkitsee. Ajatus yhtenäisestä kansasta hoilaamassa Maamme-laulua on muuttunut vain ihmisiksi, jotka asuvat samassa maassa, mutta joiden ajatusmaailmat ja arvot ovat äärimmillään kuin eri planeetoilta. Yksi haluaa laittaa kaikki rajat kiinni, toinen ei ota vaikeisiin asioihin kantaa ollenkaan, ja kolmatta käsketään päivittäin palaamaan takaisin kotimaahansa, vaikka todellisuudessa hän ei ole elänyt päivääkään Suomen rajojen ulkopuolella. Rakastan karjalanpiirakoita, salmiakkia ja saunomista, mutta kun luen kotikyläni Facebook-ryhmän kommentteja, jotka täyttyvät rasismista ja ilkeilystä, en voi tuntea muuta kuin häpeää kansaani kohtaan. Vaikka minut on lapsesta saakka kasvatettu leikkimielisesti vihaamaan naapurimaatamme Ruotsia, vaikuttavat asiat siellä olevan paremmin monen itselleni tärkeän asian suhteen. “Ruotsissa puhutaan ihmisoikeuksista yhtä vakavasti kuin taloudesta. Hierarkia ihmisten välillä, vaikkapa koulussa, on matalampi kuin Suomessa”, kirjoittaa Sonja Saarikoski kolumnissaan ”Jos saisin valita, olisin ruotsalainen” (Helsingin Sanomat, 18.6.2017). Saarikosken yksinkertaistettu kuvaus Ruotsista kuulostaa paratiisilta tällaiselle ”suvakkihuoralle”, jollaiseksi minua on usein kutsuttu. Se on yleisesti monen suomalaisen puheessa esiintyvä haukkumasana ihmisille, jotka puolustavat vähemmistöjen oikeuksia avoimesti. Koko termi on naurettava, sillä mistä lähtien suvaitsevaisuus ja ihmisten tasavertainen kunnioittaminen ovat olleet huonoja piirteitä? Vaikka suvaitsevampaan maahan muuttaminen kuulostaakin ajatuksena houkuttelevalta, ei se toimi ratkaisuna ongelmiin. Emme me kaikki suvakit voi muuttaa Ruotsiin pakoon ikäviä asioita, vaan meidän täytyy kohdata kansamme kipupisteet ja aloittaa itse niiden ratkominen. Varsinkin valkoihoisena ihmisenä minulla on etulyöntiasema, joka velvoittaa minut taistelemaan sortoa kohtaavien ihmisten oikeuksien puolesta.

Matti Riitakorpi ja Sami Lindfors käsittelevät artikkelissaan ”Hyvä ja paha kansallisuusaate” (Yle.fi, 20.3.2016) nationalismin käsitettä: ”Nykyään nationalismilla viitataan usein änkyrämäiseen ja rasistiseen kansallismielisyyteen.” Suomessa ehkä eniten huomiota saava, änkyränationalismiin taipuva ryhmä on puolue Perussuomalaiset, jonka puoluepolitiikka on ansainnut kannatusta niin sanotulla maahanmuuttokriittisyydellään. Perussuomalaiset ovat keränneet populistisella politiikallaan vankan kannattajajoukon, joka sokeasti uskoo pakolaistaustaisen maahanmuuton olevan syy lähes kaikelle pahalle Suomessa. Kun asiat yksinkertaistetaan oikealla tapaa, ja ulkopuolistetaan joku ihmisryhmä syntipukiksi kaikille ongelmille, saadaan sillä suurten ihmismassojen kannatusta puolelleen. Ehkä ihmisillä on taipumus etsiä vaikeisiin asioihin helppoja ratkaisuja. Perussuomalaiset syyllistävät erityisesti maahanmuuttotaustaisia muslimeja Suomen raiskaustilastoista, vaikka todellisuudessa kyse on paljon laajemmasta ja monimutkaisemmasta ilmiöstä. Äärioikeisto ei kuitenkaan ole ainoa radikaalimmin asioihin suhtautuva ryhmä, sillä turhautuneisuus vallitsevaan tilanteeseen näkyy myös vähemmistöjen puolella olevissa. Aktivismi ihmisoikeuksien puolesta on muuttunut viime vuosina aiempaa suoremmaksi, eikä asioita lähestytä enää pelkällä lempeydellä tai rakkaudella. Tänä päivänä rasistia ei taputeta olalle ja pyydetä nätisti olemaan hieman ajattelevaisempi muita kohtaan, vaan sosiaalisessa mediassa leviävä aktivismi kehottaa kannattajiaan esimerkiksi katkaisemaan välejä rasistiin lähimmäisiin. Kansa jakautuu molempiin suuntiin, jolloin kuilu ihmisten välillä kasvaa entisestään.

Saarikosken, sekä Riitakorven ja Lindforsin teksteissä esiintyy kuitenkin yhteinen ajatus siitä, ettei nationalismi aatteena ole läpeensä paha. Saarikoski ei esimerkiksi usko, että itsenäisyyspäivän juhlimisen kieltäminen kitkee äärinationalismia mihinkään. Asioiden äärimmäinen kieltäminen harvoin poistaa koko ongelmaa, vaan seuraus on oikeastaan päinvastainen. Jos kieltäisimme ihmisiä olemasta ylpeitä omasta kansallisuudestaan, se todennäköisesti vain lisäisi pinnan alla kytevää ääriajattelua ja vihaa. Nationalismi on pohjimmiltaan vain aate, ei hyvä tai paha sellainen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se korostaa kansan yhtenäisyyden merkitystä ja tärkeyttä. Ilman nationalismia maailma olisi varsin erilainen nykyiseen verrattuna, ei olisi suomalaisuutta eikä Suomea, demokraattista valtiota jolla on kaikki edellytykset kehittyä kansansa haluamaan suuntaan. Olemme siis eräänlaisessa suomalaisuuden käännekohdassa, jossa tehdyt päätökset tulevat muokkaamaan suomalaista yhteiskuntaa tulevaisuudessa. Voimme joko ottaa riskin, että Suomesta tulee tulevaisuudessa xenofobinen ja sulkeutunut valtio, jossa vähemmistöjä syrjitään, tai yrittää laajentaa yleistä käsitystä kansallisuudesta ja täten muodostaa yhtenäisen valtion, jossa jokainen voi tuntea itsensä ylpeäksi suomalaiseksi. ”Kansallisuus asetetaan sinne minne se kuuluu: identiteetiksi identiteettien joukkoon. Samalla myönnetään, että saattaa olla olemassa syitä, joiden takia ihminen haluaa kuulua kansaan ja kertoa siitä. Eikö ihminen silloin ole kansallismielinen? Halussa kokea yhteenkuuluvuutta ei ole mitään epäilyttävää. Ei, ennen kuin se estää muita tekemästä samoin”, määrittää kirjailija Lena Andersson kansallisuuden käsitettä Saarikosken kolumnissa. Jos käsitys kansallisuudesta saadaan Suomessa muutettua joksikin suuremmaksi, kuin syntymäpaikkaan ja etnisyyteen sidotuksi, on meillä mahdollisuus rakentaa yhtenäinen valtio, jonka jokainen kansalainen voi olla myös ylpeä kansallisuudestaan. Haluaisin olla ylpeästi suomalainen, mutta en pysty siihen, ennen kuin se on yhtä helppoa myös muslimille, ruotsinkieliselle sekä tummaihoiselle. Kun kansallisuusaate yhdistää, eikä erittele kansalaisia, se vaikuttaa voimaannuttavasti koko yhteiskuntaan.

Vaikka äärioikeiston suosion kasvaminen pelottaakin minua, löydän tilanteeseen lohtua historiasta. Niin holokaustin, kuin suomalaisten oman sisällisodankin jälkeen maailma on pyrkinyt oppimaan tilanteista. Ääriajattelua niin oikealle kuin vasemmallekin kritisoidaan nykypäivänä, sillä sen on todistettu johtavan liian monesti pelkkään tuhoon ja väkivaltaan. Ääriajattelun aiheuttamissa ylilyönneissä on lohduttavaa tiedostaa se, että niitä on aina seurannut kehityksen aikakausi, eli jotain on opittu. Riitakorven ja Lindforsin kolumnissa haastatellun Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokosken mukaan Saksassa suhtaudutaan ulkomaalaistaustaisiin nykypäivänä suvaitsevammin kuin Suomessa. Menneisyys painaa Saksaa, eikä maa halua toistaa holokaustin tapaista virhettä uudelleen eriarvoistamalla ihmisryhmiä keskenään. Globalisaation myötä myös suomalaisten on pakko oppia hyväksymään myös ulkomaalaistaustaiset ihmiset suomalaisiksi, sillä muuten jäämme kehityksessä muusta maailmasta jälkeen. Jotta tilanne ei eskaloituisi ääritekoihin, tarvitsemme enemmän suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä toisiamme kohtaan nyt. Kun otamme rasismin vakavasti jo tänään, ehkä tulevaisuudessa kaikki suomalaiset, niin mustat kuin valkoisetkin, voivat laulaa Maamme-laulua aidosti ylpeinä kansallisuudestaan.

Vilma Tietäväinen

 

Huumori kaaoksen ja kosmoksen välissä

Kreikkalaisen luomismyytin mukaan alussa oli suunnaton pimeys ja sekasorto Khaos, josta syntyi Gaia eli Maa ja sekä Uranos eli Taivas ja Urea eli Vuoret. Tämä kolmikko muodosti kosmoksen eli järjestäytyneen universumin perustan. Huumori syntyi vasta ihmisen luomisen jälkeen, mutta sillä on silti tärkeä rooli kaaoksen ja järjestyksen välisessä tasapainossa vielä tänäkin päivänä.

Jo antiikin kreikkalaiset tajusivat, tuhansien muiden asioiden lisäksi, kuinka tärkeää on nauraa. Tieteen termipankin määritelmäkoosteen (viitattu 9.1.2018) mukaan komedia eli näytelmä, jossa on paljon koomisia aineksia, syntyi Dionysia-juhlissa. Näissä kreikkalaisissa juhlissa juhlittiin viinin jumalaa Dionysosta juomalla ja tanssimalla jopa läpi yön. Kreikkalaiset siis tunnistivat arjesta irrottautumisen tärkeyden. Huumorilla on yhä tänä päivänä sama tehtävä: irrottaa ihmiset arjesta eli järjestyksestä.

Historiasta löytyy myös muita esimerkkejä arjen järjestyksestä vapautumisesta. Muinaisissa Mesopotamian kulttuureissa oli vuotuisia juhlia, joissa joku köyhälistön edustaja, vaikkapa talonpoika, pääsi nousemaan valtaistuimelle. Tämä sopii hyvin yhteiskuntatieteiden tohtori Jarno Hietalahden artikkelissaan Huumori on muutakin kuin viatonta ilottelua (Uutistamo 4.8.2016) esittämiin ajatuksiin siitä, kuinka huumorilla voidaan luoda vapautunut tunnelma esittämällä esimerkiksi ristiriitaiset tai mielettömät asiat koomisina samalla kuitenkin hyväksyen ne osaksi ihmiselämää. Kuninkaan suvereeni valta oli entisaikoihin tämä ristiriitainen ja vähän mieletönkin asia, ja sen rikkominen kerran vuodessa vitsikkäällä tavalla päästi hieman kaaosta vuotamaan ikuisena pidettyyn kuningasjärjestelmään.

Kun arjesta kerran irtaantuu, on vaarana tai pikemmin mahdollisuutena myös huomata arjen järjettömyys, kaaos, jonka hetken mietittyään huomaa helposti ulottuvan koko ihmisen olemassaoloon. Elämä on nimittäin absurdia, eikä sille joskus voi kuin nauraa. Tieteen termipankin mukaan onkin vitsejä, jotka perustuvat esitetyn silkkaan järjettömyyteen. Nauru voi siis ehkä olla vain tapa peittää eksistentiaalinen ahdistus siitä, ettei missään ole mitään järkeä. Joskus onkin vapauttavaa nauraa postmodernin ajan somekuplille ja heimoepistemologeille, jotka pilkkovat totuuden ihmissilmän näkymättömiin samalla heikentäen ihmisen luomaa järjestystä.

Juuri kaiken perinpohjainen järjettömyys oikeuttaa myös pisteliään huumorin, joka ei sääli ketään. Senkin pohjimmainen tarkoitus lepää kuitenkin siinä totuudessa, ettei missään ole juuri mitään järkeä. Toisaalta tällainen pisteliäs huumori, kuten sarkasmi tai ironia, voivat auttaa tajuamaan myös sen, ettei arkea kannata ottaa liian tosissaan: Sosiaaliset roolit ja normit sekä ihmisten arvot tuntuvat suorastaan tuulesta temmatuilta, kun kaivautuu tarpeeksi syvälle niiden perusteisiin. Osa vitsin koomisuudesta syntyykin Tieteen termipankin mukaan ristiriidasta kuulijan odottaman ja todella esitetyn välillä. On siis niin, että normien rikkoutuessa nauru raikaa. Parodia taas on Tieteen termipankin mukaan teos, jossa jokin muu teos, tai vaikka taiteen suuntaus, tehdään naurunalaiseksi jäljittelemällä sen tyyliä. Tätä on vaikea tehdä, jos kunnioittaisi parodian kohdetta liiaksi tai pitäisi sitä jotenkin järjettömyyden yläpuolella olevana. Kaikki on samaa absurdia massaa, kaaosta, joten kaikki on myös altista huumorin kritiikille ja ihmisten naurulle.

Ihminen haluaa kuitenkin pohjimmiltaan kaiken olevan hallinnassa. Ihminen siis tarvitsee kosmoksen, mutta koska maailma ei sitä anna, on ihmisen luotava oma järjestyksensä vallan avulla. Tämän vuoksi meillä on normeja, sääntöjä, lakeja ja valtioita. Huumoria voidaan taas käyttää joko pönkittämään tai rikkomaan näitä rakenteita eli huumori on aina myös osa vallankäyttöä. Hietalahden mukaan elämmekin niin huumorimyönteisessä kulttuurissa, ettei ole helppoa tuoda esiin huumorin pimeitä puolia. Niitä kuitenkin löytyy. On esimerkiksi totta, että naurunalaiseksi joutuminen pitää ihmiset ruodussa, sillä kukaan ei halua nolata itseään. Ei myöskään ole sattumaa, että ihmiskunnan historiassa eivät ole erityisen harvinaisia jalkapuun kaltaiset rangaistukset, jossa ohikulkijat pystyivät sylkemään ja heittelemään pilaantunutta ruokaa rangaistun päälle. Nauru liittyy osaltaan myös häpeään ja häpeän tunne saa ihmiset noudattamaan normeja ja sääntöjä eli pysymään järjestyksessä. 

Valta-asetelmat taas tulevat esiin varsinkin satiirin kaltaisissa esitystavoissa, joissa Tieteen termipankin mukaan pilkataan moraalisia heikkouksia ja kiinnitetään huomiota yhteiskunnallisiin ongelmiin. Satiiria harrastavat harvoin vallanpitäjät vaan pikemminkin kansa, joka kritisoi vallanpitäjiä. Kansa siis tarvitsee huumoria muuttaakseen olemassa olevaa järjestystä. Toisaalta vallanpitäjät voivat pyrkiä vaikkapa lokaamaan vähemmistöt muodostamalla heistä kansan mieliin stereotyyppisiä karikatyyrejä. Tällöin huumori muuttuukin vallitsevan järjestyksen puolustamiseksi. Nämäkin ovat niitä huumorin pimeitä puolia, joiden olemassaolosta Hietalahti kirjoittaa. 

On kuitenkin hyvä muistaa, että huumorilla ja nauramisella on myös kulttuurista riippumaton biologinen perusta. Tieteen termipankki määritteleekin naurun ”automiseksi fysiologiseksi reaktioksi huvittavaan tilanteeseen tai mielikuvaan”. Näin ollen huvittuneisuus ja sen seuraus eli nauru ovat ihmisen hallinnan ulkopuolella, sillä ne ovat osa luonnon järjestystä. Onkin hieman paradoksaalista, että huumorilla voidaan ylläpitää ihmisen luomia järjestyksiä samalla, kun itse nauru on täysin autonomista. Naurun kuitenkin ollessa fysiologinen reaktio täytyy sillä olla jokin perinnöllinen merkitys, sillä evoluutioteorian mukaan kaikki turha karsiutuu evoluution edetessä pois. Voimme lopulta kuitenkin vain tehdä arvauksia siitä, mikä on tämä huumorin biologinen merkitys, sillä Äiti Maa on arvoituksellinen otus. Kun kulttuurin luomiin huumorin käyttötapoihin otetaan mukaan tämä luonnon tuoma, geneettiseen koodiimme tallennettu merkitys, on kuitenkin helppo ymmärtää, miksi Hietalahti pitää huumoria ”heijastumana ihmisyydestä”.

Huumori tuntuu olevan kaikkialla. Sen avulla voidaan sekä pönkittää olemassa olevia valtarakenteita että vapautua niistä. Sen avulla voidaan tajuta elämän järjettömyys ja kestää se. Se auttaa vapautumaan arjen puurtamisesta ja toisaalta palaamaan siihen huvittelun jälkeen. Hauskuudella ja huumorilla on siis tärkeä tehtävä kaaoksen ja kosmoksen tasapainon vartijana. Onkin sopivaa, että ilotteluun liitetty Dionysos on nimenomaan kreikkalaisten jumalten nuorempaa sukupolvea, jolloin Khaos ja Kosmos ovat häntä paljon vanhempia ja voimallisempia. Silti, vaikka Dionysos onkin nuori, on hyvä muistaa, miten kävi tarinan mukaan kreikkalaisen kaupunkivaltion kuninkaalle, kun hän ei sallinut Dionysoksen juhlintaa kaupungissaan: jumala päätti tuhota hänen palatsinsa ja karkotti kuninkaan vaimoineen kaupungista. Huumori sekä rikkoi järjestyksen että loi uuden.

Tomi Paavola

 

Alakulttuurihuumorin elämä ja teot

Tiettyyn kulttuuriin, kuten suomenruotsalaisiin, pohjoismaalaisiin tai eurooppalaisiin kuuluminen antaa turvallisuuden tunnetta ja massaylivoimaa yhteisten asioiden ajamiseen mutta ei monen mielestä tunnu juuri sen henkilökohtaisemmalta kuin verovelvollisuus. Ihmisillä onkin tapana ajautua pienempiin alakulttuureihin, jotka syntyvät jonkin kantavan aiheen ympärille. Sherlock-fanit, alttoviulistit ja tietyn lukion opiskelijat muodostavat kukin oman alakulttuurinsa, joko kivijalkapohjalle saman katon alle tai sitten yhteisille sivuille internetissä. Jokaisen alakulttuurin kulmakiveksi tarvitaan kuitenkin yhteinen huumori, joka on paitsi luonnollisestikin hauskaa, myös tärkeä työväline kulttuurien sisällä ja mahdollinen avain törmäystilanteissa.

Lukiolaisten alakulttuureja voi helposti havainnoida jokahelmikuisessa penkkarirekkahumussa, mikäli karkkien nappailultaan kerkeää. Ylen sivuilla 16.2.2017 julkaistu Kirsi Matson Mäkelän artikkeli “Abit nauravat Trumpille – katso kuvat penkkarijulisteista eri puolelta Suomea” kokoaa kymmeniä kuvia kevään abirekkojen iskulauseista. Usein julisteissa vitsaillaan yleisesti lukiolaisia koskevien asioiden, kuten Ylioppilaslautakunnan ja kirjoitusarvosanojen kustannuksella, oranssina helottavia Trumpin naamoja ja muita yleispoliittisia aiheita unohtamatta. Toisaalta yleisen lukiolaisten alakulttuurin viitan alle mahtuu myös yksittäisten lukioiden omat sisäpiirivitsit: Lukioiden oppilaat voivat koulukohtaisen penkkarihuumorin avulla pönkittää oman oppilaitoksensa statusta musiikki- taide- tai huippulukiona. Aiemmin noroviruksen riivaaman Tampereen Kalevan lukion opiskelijat taas ilakoivat ”Se on noro! -julisteella. 

Ihmiselle tulee hyvä olo, kun ymmärtää vitsin, jonka pointti menee ryhmään kuulumattomilta ohi – tähän perustuu yhtä lailla sekä artikkelin kuvaamien lukiokohtaisten penkkarijulisteiden että perinteisten abivideoiden suosio. Valikoidun joukon kanssa nauraminen antaa todistuksen ryhmään kuulumisesta. 

Lukion oppilaskuntaa paljon pienempiäkin alakulttuureja löytyy. Kuluneen vuoden aikana minulla on ollut kunnia olla luomassa uutta pikkuruista alakulttuuria ja elää osana sitä: Joulukuussa 2017 nimittäin kyllästyin loputtomiin bussimatkoihin, jotka puhaltavat opiskelijan elinvoiman pakokaasuna ilmaan, ja muutin kahden lukiokaverin kanssa yhteiseen asuntoon Oulun keskustassa. Kommuuniin melkein kuuluu neljäskin asukas, mutta hän ei maksa vuokraa lähes päivittäisestä asunnolla viihtymisestään huolimatta, eikä näin ansaitse enempää tilaa tekstissä. Kimppakämppäasujien oman miniatyyrisen alakulttuurin, tai alivuokralaisittain alikulttuurin syntymiseen ei mennyt kauan: Asunto oli viikossa saanut nimekseen ”pesä”, sekä muutamassa kuukaudessa vakiintuneen uuden murteen, joka on imenyt tyylillisiä vaikutteita niin animaatiosarja ”Pasilan” Rauno Repomiehen puhetavasta kuin viron kieliopista.  Ryhmällä on oma huumorinsa, joka yhdistelee vanhoja yhteisiä kokemuksia ja tekee pilkkaa ryhmän arkisista ja poliittisista vastavoimista. Myös penkkarirekkojen lukiolaishuumori elää ja voi hyvin seiniemme sisällä.  Tässä “alikulttuurissa” huumori on toiminut parhaassa muodossaan ja tiivistänyt saman sähkölaskun alle päätyneet lukiolaiset omaksi perheekseen.

Miniatyyrikulttuurimme luonnollisestikin törmää silloin tällöin myös arvoiltaan hyvin erilaisiin alakulttuureihin. Kohtaamiset erään miltei poliittiseen äärioikeistoon sijoittuvan historianopiskelijaporukan kanssa ovat luonnollisestikin vaatineet sateenkaariparista ja kahdesta muusta melko liberaalista hörhöstä koostuvan joukkomme keskustelutapojen uudelleenkalibrointia. Huumorin monitoimityökalu on kuitenkin osoittautunut todelliseksi apuvälineeksi myös näissä tilanteissa. Suhtautumalla vakaviinkin aiheisiin hieman rennommin saadaan molempia osapuolia etääntymään omista arvokuplistaan sen verran, että keskustelu ilman jatkuvaa hyökkäystä on mahdollista.

Erilaisissa alakulttuureissa muhivalla huumorilla voi kuitenkin olla myös huonoja puolia. Jarno Hietalahti käsittelee huumorin uhkia artikkelissaan “Huumori on muutakin kuin viatonta ilottelua”. Teksti on julkaistu Uutistamo-verkkosivulla 4.8.2016. Hietalahti puhuu tekstissään ihmisten reaktioista kiistanalaiseen, mahdollisesti loukkaavaan huumoriin ja kannustaa yrittämään tunnistaa syyt sen taustalla, millaisille asioille nauraa. Omat kohtaamiseni aiemmin mainittujen historianopiskelijoiden kanssa ovat konkretisoineet asiaa: Keskustellessa ja vitsailua kuunnellessa on käynyt selväksi, että esimerkiksi äärioikeistolaista sanomaa saa vapaasti levittää meemien ja tekstien muodossa internetissä, kunhan oletuksena on, että kyseessä on vain vitsi. Kun samaa rasistista vitsiä kuitenkin toistetaan tarpeeksi monta kertaa, se alkaa muuttua lukijalle todeksi. Kuten Hietalahti toteaa: “Vaikka huumori onkin ilmiasultaan kevyttä, se ei ole irrallaan inhimillisestä vakavuudesta”. Hiukan arkisemman tason esimerkkinä samasta ilmiöstä toimivat netin hupisivustojen jatkuvalla syötöllä tuottamat vitsit sanomaansa tuputtavista vihaisista vegaaneista. Vähän aikaa sitten asiaa pohtiess totesin itsekin, että minulla jollain tasolla on mielikuva vegaaneista itseään hehkuttavina maailmanparantajina. Tarkemmin miettien jouduin kuitenkin myöntämään, etten ole ikinä tavannut tällaista kiukkuista vegaania – vegaanivastaisia vitsejä sen sijaan olen nähnyt lukemattomia. Minä, sen paremmin kuin Jarno Haanpääkään, en väitä, että internethuumoria pitäisi alkaa suurella mittakaavalla sensuroimaan, – eiköhän riitä kun Kiina ja Venäjä harrastavat tätä – mutta ruudun ääressä kannattaa välillä pyähtyä ajattelemaan, näyttävätkö sivuston julkaisemat vitsit ajavan jotain agendaa.

Eri alakulttuurien – lukiolaisten, historianopiskelijoiden ja pesässä asujien – viljemä huumori voi päällisin puolin vaikuttaa keskenään hyvin erilaiselta, mutta pinnan alla vaikuttavat samat tavoitteet: kokea yhteenkuuluvuutta, käsitellä keveitä ja painavia asioita sekä pestä ryhmän likapyykkiä. Alakulttuurin huumorilla on oma elämänsä, joka muovautuu ajan kuluessa. Huumori voi levittää ideoita, pilata lukion yhteishengen tai rakentaa kodin. Mitä huumori elämänsä aikana tekee, on vitsiniekkojen päätettävissä.

Vilhelmiina Savolainen