My CMS

Ylioppilasesseiden parhaimmistoa

Oheiset esseet julkaistaan ylioppilaiden ja Ylioppilastutkintolautakunnan luvalla. Esseet ovat saaneet täydet 60 pistettä äidinkielen ja kirjallisuuden yo-kokeessa.

Sukupolvien yhteinen ilonaihe

Katson harvoin urheilua televisiosta, mutta kun katson, teen sen mieluiten mummuni kanssa. Yhden jääkiekko-ottelun aikana ehtii käydä läpi koko tunneskaalan ainakin kolmeen kertaan. Hiihtokilpailujen aikaan norjalaisille ei välttämättä riitä sympatiaa, mutta pääosassa on kuitenkin myötäeläminen suomalaisurheilijoiden matkassa. Jos maailmanmestaruus heltiää, keitetään kakkukahvit.

Kansainvälisissä urheilukilpailuissa on luontevaa, että kansallisuudet tulevat korostuneesti esiin. Suomalaisten edesottamusten seuraaminen saa aikaan tunnereaktioita, jotka sekoittuvat osaksi kansallistunnetta. Sonja Saarikosken kolumni “Jos saisin valita, olisin ruotsalainen” (Helsingin Sanomat, 18.6.2017) käsittelee kansallisuuteen liitettyjä merkityksiä. Saarikoski kirjoittaa, että kansallisen korostaminen vie keskustelun helposti väärille urille. Se yhdistetään kansallismielisyyteen, johon liitetään mielikuvia maahanmuuttovastaisista puolueista ja sulkeutuneesta maailmankuvasta. Urheilun pintaannostattama suomalaisuuden puuska on kuitenkin vilpitöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ylpeyttä kotimaan kasvateista. Voisiko kansallistunne siis laajemminkin olla ilon aihe, joka parhaimmillaan yhdistää sukupolvia?

Urheilun ulkopuolisessa elämässä muiden kansallisuuksien edustajia vastaan ei sitä paitsi ole yleensä tarvetta kilpailla. Matti Riitakorpin ja Sami Lindforsin artikkelissa “Hyvä ja paha kansallisuusaate” (yle.fi, 20.3.2016) pohditaan nationalismin määritelmää ja nykytilannetta. Artikkelissa Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski muistelee, kuinka Berliinin muurin murtuessa nationalismin ajateltiin väistyvän kansainvälisyyden tieltä. Viime vuosina kehitys on kuitenkin ollut päinvastaista, mistä kertovat kansallismielisten puolueiden suosion lisääntyminen ja kaipuu valtion vahvempaan suvereniteettiin. Rasismi ja oman kansan näkeminen ylempiarvoisina suhteessa muihin ovat mielestäni yksiselitteisen huonoja kehityskulkuja. Kansallistunnetta ei kuitenkaan tarvitsisi sotkea näihin aatteisiin. Entisaikaan verrattuna yhteydenpito muualle maailmaan on uskomattoman helppoa, mikä parantaa mahdollisuuksia tutustua itselle tuntemattomiin kulttuureihin ja ystävystyä eri kansallisuuksia edustavien ihmisten kanssa. Toisaalta vieraisiin kulttuureihin tutustuminen onnistuu lähelläkin, sillä Suomi on yhä enenevissä määrin monikulttuurinen maa. Myös erilaisista taustoista tulevien ihmisten kansallistunteesta voi olla itselle paljon iloa. Mikä olisikaan mielenkiintoisempaa, kuin kuunnella omasta kotimaastaan ja kulttuuristaan innokkaan ylpeänä kertovaa ihmistä?

Jotta kansallistunne voisi olla iloa tuova, elämää rikastava voimavara, vaaranpaikat on tunnistettava ja vältettävä. Täytyy olla tarkkana, ettei kansallistunteesta jalosteta muukalaisvihan polttoainetta eikä sillä oikeuteta piittamattomuutta muihin kansoihin kuuluvien ihmisten hätää kohtaan. Riitakorpin ja Lindforsin artikkelissa muistutetaan, mihin muukalaisvastainen nationalismi pahimmillaan johtaa: maailmansotiin ja kansanmurhiin. Kansallistunne on pidettävä visusti erillään tällaisesta. Viimeisistä sodista ei Suomessakaan ole kovin kauaa aikaa, ja siksi vanhemmat sukupolvet voisivat auttaa nuorempia syventämään ymmärrystä kansallistunteesta.

Esimerkiksi omalla mummullani on hyvin muistissa Ruotsin kummeilta sota-aikana saatu apu. Suomalaisia on myös muuttanut runsain joukoin Ruotsiin ja muualle maailmaan työn ja paremman elämän toivossa. Kun nykyään keskustellaan maahanmuutosta, pakolaiskiintiöistä ja turvapaikkapäätöksistä, tuntuu unohtuneen, kuinka vähän aikaa sitten suomalaiset olivat apua tarvitsevan asemassa. Avun hakeminen ja saaminen ei tuhonnut kansallistunnetta ja ylpeyttä omasta kotimaasta, ehkäpä päinvastoin. Siispä myöskää avun antamisen vuorostaan sitä tarvitseville ei pitäisi olla uhka omalle suomalaisuudelle ja kansallistunteelle. Toivoisin, että avun saaminen olisi jättänyt syvemmän muistijäljen kansallistunteeseemme ja muotoutunut osaksi sitä. Nyt tuon muistijäljen aktivoituminen voisi auttaa tekemään parempaa maailmaa rakentavia päätöksiä: on meidän vuoromme auttaa muita.

Toinen kansallistunteeseen liittyvä vaara on, että oma kansa aletaan nähdä liiaksi vaaleanpunaiseen taittavien linssien läpi. Kansallistunne ei saa estää oman kansan tekemien virheiden myöntämistä tai epäkohtien esiin nostamista. Sen sijaan kansallistunnetta voi pitää voimana, jonka voi valjastaa oman historian tarkasteluun, siitä oppimiseen ja eteenpäin menemiseen. Mummuni oli viisitoista, kun Suomi sai maksettua viimeiset sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Saavutus vaati varmastikin kovaa työtä, mutta ei silti lannistanut tai ylpistänyt suomalaisia liiaksi. Epäkohtiin on uskallettu tarttua, ja ehkä juuri siksi Suomessa on nyt esimerkiksi peruskoulu, vanhempainvapaajärjestelmä ja toimiva terveydenhuolto. Saarikosken kolumnissa huomautetaan, että nykyiset hyvinvoinnin rakenteet ovat syntyneet kansallisvaltioiden puitteissa, ja valtion muodostumiseen taas on vaadittu tarpeeksi ihmisiä, jotka haluavat olla suomalaisia. Riitakorpin ja Lindforsin artikkelissa Aittokoski tuumaa, että toimiva yhteiskunta vaatii yhteishenkeä. Aiemmat sukupolvet ovat siis osoittaneet rakkauden ja kiintymyksen kotimaata kohtaan toimiviksi lähtökohdiksi saavuttaa suuriakin asioita, sillä se kannustaa yhteistyöhön ja kaikkien yhteisen hyvinvoinnin eteen työskentelemiseen. Sotakorvaukset on jo maksettu, joten nykyään kansallistunteen yhteenhitsaavaa voimaa voisi käyttää esimerkiksi tasa-arvon edistämiseen ja ilmastotoimien toteuttamiseen.

Suhtautuminen kotimaahan ja kansallisuuteen elää ja muovautuu ajan mittaan. Muuttuvassa ja kansainvälistyvässä maailmassakin juuriaan saa arvostaa ja pitää erityisinä. Saarikosken kolumnissa todetaan, että halussa kokea yhteenkuuluvuutta ei ole mitään epäilyttävää, kunhan ei estä muita tekemästä samoin. Kansallistunne ja omiin juuriin tutustuminen voi luoda sukupolvienkin välistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka tuo turvaa ja luo tunteen siitä, että on osa jonkinlaista merkityksellistä jatkumoa. Samalla vain täytyy pitää mielessä, että oman kulttuurin arvostaminen ei vaadi muiden polkemista.

Jos minulla joskus tulevaisuudessa olisi lapsenlapsia ja sattuisin katsomaan heidän kanssaan urheilua, moni asia voisi olla muuttunut. Luultavasti suomalaisurheilijoiden joukossa olisi edustettuna nykyistä laajempi kirjo äidinkieliä, uskontokuntia ja etnisiä taustoja. Ehkä hiihdon sijaan ohjelmassa olisi rullaluistelua, jos hiihtotaito olisi päässyt romahtamaan vähälumisten talvien myötä. Yksi asia olisi kuitenkin pysynyt samana: suomalaisten menestys saisi aikaan riemua ja ylpeyttä, jossa hetkeksi tiivistyy sukupolvien ajan säilynyt yhteys suomalaisuuteen.

Veera Uusitalo

 

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa?
 
 
Maamme-laulu on yksi ensimmäisistä lauluista, jonka muistan oppineeni ulkoa. Niin päiväkodissa, kuin peruskoulussakin laululla oli toistuva rooli itsenäisyyspäivän aamunavauksissa ja joulujuhlissa. Vaikka yhteislaulutilanteet olivat muuten vaisuja ja masentavia, Maamme-laulu oli poikkeus. Se kuului kajauttaa aina korkeammalta kuin koskaan aiemmin, innokkaimmat yltyivät viimeisessä säkeistössä lähes huutamaan. Pienen alakoulun juhlasalissa vallitseva yhteisöllisyyden tunne oli sen yhden laulun ajan niin hurmoksellinen, että se sai minut tuntemaan itseni ensimmäistä kertaa ylpeäksi suomalaiseksi. Itsenäisyyspäivän juhliminen jatkui kotona, kun söimme perheen kesken hyvää ruokaa, isäni ja veljeni katsoivat Tuntemattoman sotilaan ja illan kruunasi Itsenäisyyspäivän vastaanotto. Pukeuduin äitini ylisuuriin mekkoihin ja kuvittelin kätteleväni presidenttiparia.
 
Enää en ole yhtä varma siitä, mitä suomalaisuus minulle merkitsee. Ajatus yhtenäisestä kansasta hoilaamassa Maamme-laulua on muuttunut vain ihmisiksi, jotka asuvat samassa maassa, mutta joiden ajatusmaailmat ja arvot ovat äärimmillään kuin eri planeetoilta. Yksi haluaa laittaa kaikki rajat kiinni, toinen ei ota vaikeisiin asioihin kantaa ollenkaan, ja kolmatta käsketään päivittäin palaamaan takaisin kotimaahansa, vaikka todellisuudessa hän ei ole elänyt päivääkään Suomen rajojen ulkopuolella. Rakastan karjalanpiirakoita, salmiakkia ja saunomista, mutta kun luen kotikyläni Facebook-ryhmän kommentteja, jotka täyttyvät rasismista ja ilkeilystä, en voi tuntea muuta kuin häpeää kansaani kohtaan. Vaikka minut on lapsesta saakka kasvatettu leikkimielisesti vihaamaan naapurimaatamme Ruotsia, vaikuttavat asiat siellä olevan paremmin monen itselleni tärkeän asian suhteen. “Ruotsissa puhutaan ihmisoikeuksista yhtä vakavasti kuin taloudesta. Hierarkia ihmisten välillä, vaikkapa koulussa, on matalampi kuin Suomessa”, kirjoittaa Sonja Saarikoski kolumnissaan ”Jos saisin valita, olisin ruotsalainen” (Helsingin Sanomat, 18.6.2017). Saarikosken yksinkertaistettu kuvaus Ruotsista kuulostaa paratiisilta tällaiselle ”suvakkihuoralle”, jollaiseksi minua on usein kutsuttu. Se on yleisesti monen suomalaisen puheessa esiintyvä haukkumasana ihmisille, jotka puolustavat vähemmistöjen oikeuksia avoimesti. Koko termi on naurettava, sillä mistä lähtien suvaitsevaisuus ja ihmisten tasavertainen kunnioittaminen ovat olleet huonoja piirteitä? Vaikka suvaitsevampaan maahan muuttaminen kuulostaakin ajatuksena houkuttelevalta, ei se toimi ratkaisuna ongelmiin. Emme me kaikki suvakit voi muuttaa Ruotsiin pakoon ikäviä asioita, vaan meidän täytyy kohdata kansamme kipupisteet ja aloittaa itse niiden ratkominen. Varsinkin valkoihoisena ihmisenä minulla on etulyöntiasema, joka velvoittaa minut taistelemaan sortoa kohtaavien ihmisten oikeuksien puolesta.
 
Matti Riitakorpi ja Sami Lindfors käsittelevät artikkelissaan ”Hyvä ja paha kansallisuusaate” (Yle.fi, 20.3.2016) nationalismin käsitettä: ”Nykyään nationalismilla viitataan usein änkyrämäiseen ja rasistiseen kansallismielisyyteen.” Suomessa ehkä eniten huomiota saava, änkyränationalismiin taipuva ryhmä on puolue Perussuomalaiset, jonka puoluepolitiikka on ansainnut kannatusta niin sanotulla maahanmuuttokriittisyydellään. Perussuomalaiset ovat keränneet populistisella politiikallaan vankan kannattajajoukon, joka sokeasti uskoo pakolaistaustaisen maahanmuuton olevan syy lähes kaikelle pahalle Suomessa. Kun asiat yksinkertaistetaan oikealla tapaa, ja ulkopuolistetaan joku ihmisryhmä syntipukiksi kaikille ongelmille, saadaan sillä suurten ihmismassojen kannatusta puolelleen. Ehkä ihmisillä on taipumus etsiä vaikeisiin asioihin helppoja ratkaisuja. Perussuomalaiset syyllistävät erityisesti maahanmuuttotaustaisia muslimeja Suomen raiskaustilastoista, vaikka todellisuudessa kyse on paljon laajemmasta ja monimutkaisemmasta ilmiöstä. Äärioikeisto ei kuitenkaan ole ainoa radikaalimmin asioihin suhtautuva ryhmä, sillä turhautuneisuus vallitsevaan tilanteeseen näkyy myös vähemmistöjen puolella olevissa. Aktivismi ihmisoikeuksien puolesta on muuttunut viime vuosina aiempaa suoremmaksi, eikä asioita lähestytä enää pelkällä lempeydellä tai rakkaudella. Tänä päivänä rasistia ei taputeta olalle ja pyydetä nätisti olemaan hieman ajattelevaisempi muita kohtaan, vaan sosiaalisessa mediassa leviävä aktivismi kehottaa kannattajiaan esimerkiksi katkaisemaan välejä rasistiin lähimmäisiin. Kansa jakautuu molempiin suuntiin, jolloin kuilu ihmisten välillä kasvaa entisestään.
 
Saarikosken, sekä Riitakorven ja Lindforsin teksteissä esiintyy kuitenkin yhteinen ajatus siitä, ettei nationalismi aatteena ole läpeensä paha. Saarikoski ei esimerkiksi usko, että itsenäisyyspäivän juhlimisen kieltäminen kitkee äärinationalismia mihinkään. Asioiden äärimmäinen kieltäminen harvoin poistaa koko ongelmaa, vaan seuraus on oikeastaan päinvastainen. Jos kieltäisimme ihmisiä olemasta ylpeitä omasta kansallisuudestaan, se todennäköisesti vain lisäisi pinnan alla kytevää ääriajattelua ja vihaa. Nationalismi on pohjimmiltaan vain aate, ei hyvä tai paha sellainen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se korostaa kansan yhtenäisyyden merkitystä ja tärkeyttä. Ilman nationalismia maailma olisi varsin erilainen nykyiseen verrattuna, ei olisi suomalaisuutta eikä Suomea, demokraattista valtiota jolla on kaikki edellytykset kehittyä kansansa haluamaan suuntaan. Olemme siis eräänlaisessa suomalaisuuden käännekohdassa, jossa tehdyt päätökset tulevat muokkaamaan suomalaista yhteiskuntaa tulevaisuudessa. Voimme joko ottaa riskin, että Suomesta tulee tulevaisuudessa xenofobinen ja sulkeutunut valtio, jossa vähemmistöjä syrjitään, tai yrittää laajentaa yleistä käsitystä kansallisuudesta ja täten muodostaa yhtenäisen valtion, jossa jokainen voi tuntea itsensä ylpeäksi suomalaiseksi. ”Kansallisuus asetetaan sinne minne se kuuluu: identiteetiksi identiteettien joukkoon. Samalla myönnetään, että saattaa olla olemassa syitä, joiden takia ihminen haluaa kuulua kansaan ja kertoa siitä. Eikö ihminen silloin ole kansallismielinen? Halussa kokea yhteenkuuluvuutta ei ole mitään epäilyttävää. Ei, ennen kuin se estää muita tekemästä samoin”, määrittää kirjailija Lena Andersson kansallisuuden käsitettä Saarikosken kolumnissa. Jos käsitys kansallisuudesta saadaan Suomessa muutettua joksikin suuremmaksi, kuin syntymäpaikkaan ja etnisyyteen sidotuksi, on meillä mahdollisuus rakentaa yhtenäinen valtio, jonka jokainen kansalainen voi olla myös ylpeä kansallisuudestaan. Haluaisin olla ylpeästi suomalainen, mutta en pysty siihen, ennen kuin se on yhtä helppoa myös muslimille, ruotsinkieliselle sekä tummaihoiselle. Kun kansallisuusaate yhdistää, eikä erittele kansalaisia, se vaikuttaa voimaannuttavasti koko yhteiskuntaan.
 
Vaikka äärioikeiston suosion kasvaminen pelottaakin minua, löydän tilanteeseen lohtua historiasta. Niin holokaustin, kuin suomalaisten oman sisällisodankin jälkeen maailma on pyrkinyt oppimaan tilanteista. Ääriajattelua niin oikealle kuin vasemmallekin kritisoidaan nykypäivänä, sillä sen on todistettu johtavan liian monesti pelkkään tuhoon ja väkivaltaan. Ääriajattelun aiheuttamissa ylilyönneissä on lohduttavaa tiedostaa se, että niitä on aina seurannut kehityksen aikakausi, eli jotain on opittu. Riitakorven ja Lindforsin kolumnissa haastatellun Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokosken mukaan Saksassa suhtaudutaan ulkomaalaistaustaisiin nykypäivänä suvaitsevammin kuin Suomessa. Menneisyys painaa Saksaa, eikä maa halua toistaa holokaustin tapaista virhettä uudelleen eriarvoistamalla ihmisryhmiä keskenään. Globalisaation myötä myös suomalaisten on pakko oppia hyväksymään myös ulkomaalaistaustaiset ihmiset suomalaisiksi, sillä muuten jäämme kehityksessä muusta maailmasta jälkeen. Jotta tilanne ei eskaloituisi ääritekoihin, tarvitsemme enemmän suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä toisiamme kohtaan nyt. Kun otamme rasismin vakavasti jo tänään, ehkä tulevaisuudessa kaikki suomalaiset, niin mustat kuin valkoisetkin, voivat laulaa Maamme-laulua aidosti ylpeinä kansallisuudestaan.
Vilma Tietäväinen

 

Huumori kaaoksen ja kosmoksen välissä

Kreikkalaisen luomismyytin mukaan alussa oli suunnaton pimeys ja sekasorto Khaos, josta syntyi Gaia eli Maa ja sekä Uranos eli Taivas ja Urea eli Vuoret. Tämä kolmikko muodosti kosmoksen eli järjestäytyneen universumin perustan. Huumori syntyi vasta ihmisen luomisen jälkeen, mutta sillä on silti tärkeä rooli kaaoksen ja järjestyksen välisessä tasapainossa vielä tänäkin päivänä.

Jo antiikin kreikkalaiset tajusivat, tuhansien muiden asioiden lisäksi, kuinka tärkeää on nauraa. Tieteen termipankin määritelmäkoosteen (viitattu 9.1.2018) mukaan komedia eli näytelmä, jossa on paljon koomisia aineksia, syntyi Dionysia-juhlissa. Näissä kreikkalaisissa juhlissa juhlittiin viinin jumalaa Dionysosta juomalla ja tanssimalla jopa läpi yön. Kreikkalaiset siis tunnistivat arjesta irrottautumisen tärkeyden. Huumorilla on yhä tänä päivänä sama tehtävä: irrottaa ihmiset arjesta eli järjestyksestä.

Historiasta löytyy myös muita esimerkkejä arjen järjestyksestä vapautumisesta. Muinaisissa Mesopotamian kulttuureissa oli vuotuisia juhlia, joissa joku köyhälistön edustaja, vaikkapa talonpoika, pääsi nousemaan valtaistuimelle. Tämä sopii hyvin yhteiskuntatieteiden tohtori Jarno Hietalahden artikkelissaan Huumori on muutakin kuin viatonta ilottelua (Uutistamo 4.8.2016) esittämiin ajatuksiin siitä, kuinka huumorilla voidaan luoda vapautunut tunnelma esittämällä esimerkiksi ristiriitaiset tai mielettömät asiat koomisina samalla kuitenkin hyväksyen ne osaksi ihmiselämää. Kuninkaan suvereeni valta oli entisaikoihin tämä ristiriitainen ja vähän mieletönkin asia, ja sen rikkominen kerran vuodessa vitsikkäällä tavalla päästi hieman kaaosta vuotamaan ikuisena pidettyyn kuningasjärjestelmään.

Kun arjesta kerran irtaantuu, on vaarana tai pikemmin mahdollisuutena myös huomata arjen järjettömyys, kaaos, jonka hetken mietittyään huomaa helposti ulottuvan koko ihmisen olemassaoloon. Elämä on nimittäin absurdia, eikä sille joskus voi kuin nauraa. Tieteen termipankin mukaan onkin vitsejä, jotka perustuvat esitetyn silkkaan järjettömyyteen. Nauru voi siis ehkä olla vain tapa peittää eksistentiaalinen ahdistus siitä, ettei missään ole mitään järkeä. Joskus onkin vapauttavaa nauraa postmodernin ajan somekuplille ja heimoepistemologeille, jotka pilkkovat totuuden ihmissilmän näkymättömiin samalla heikentäen ihmisen luomaa järjestystä.

Juuri kaiken perinpohjainen järjettömyys oikeuttaa myös pisteliään huumorin, joka ei sääli ketään. Senkin pohjimmainen tarkoitus lepää kuitenkin siinä totuudessa, ettei missään ole juuri mitään järkeä. Toisaalta tällainen pisteliäs huumori, kuten sarkasmi tai ironia, voivat auttaa tajuamaan myös sen, ettei arkea kannata ottaa liian tosissaan: Sosiaaliset roolit ja normit sekä ihmisten arvot tuntuvat suorastaan tuulesta temmatuilta, kun kaivautuu tarpeeksi syvälle niiden perusteisiin. Osa vitsin koomisuudesta syntyykin Tieteen termipankin mukaan ristiriidasta kuulijan odottaman ja todella esitetyn välillä. On siis niin, että normien rikkoutuessa nauru raikaa. Parodia taas on Tieteen termipankin mukaan teos, jossa jokin muu teos, tai vaikka taiteen suuntaus, tehdään naurunalaiseksi jäljittelemällä sen tyyliä. Tätä on vaikea tehdä, jos kunnioittaisi parodian kohdetta liiaksi tai pitäisi sitä jotenkin järjettömyyden yläpuolella olevana. Kaikki on samaa absurdia massaa, kaaosta, joten kaikki on myös altista huumorin kritiikille ja ihmisten naurulle.

Ihminen haluaa kuitenkin pohjimmiltaan kaiken olevan hallinnassa. Ihminen siis tarvitsee kosmoksen, mutta koska maailma ei sitä anna, on ihmisen luotava oma järjestyksensä vallan avulla. Tämän vuoksi meillä on normeja, sääntöjä, lakeja ja valtioita. Huumoria voidaan taas käyttää joko pönkittämään tai rikkomaan näitä rakenteita eli huumori on aina myös osa vallankäyttöä. Hietalahden mukaan elämmekin niin huumorimyönteisessä kulttuurissa, ettei ole helppoa tuoda esiin huumorin pimeitä puolia. Niitä kuitenkin löytyy. On esimerkiksi totta, että naurunalaiseksi joutuminen pitää ihmiset ruodussa, sillä kukaan ei halua nolata itseään. Ei myöskään ole sattumaa, että ihmiskunnan historiassa eivät ole erityisen harvinaisia jalkapuun kaltaiset rangaistukset, jossa ohikulkijat pystyivät sylkemään ja heittelemään pilaantunutta ruokaa rangaistun päälle. Nauru liittyy osaltaan myös häpeään ja häpeän tunne saa ihmiset noudattamaan normeja ja sääntöjä eli pysymään järjestyksessä. 

Valta-asetelmat taas tulevat esiin varsinkin satiirin kaltaisissa esitystavoissa, joissa Tieteen termipankin mukaan pilkataan moraalisia heikkouksia ja kiinnitetään huomiota yhteiskunnallisiin ongelmiin. Satiiria harrastavat harvoin vallanpitäjät vaan pikemminkin kansa, joka kritisoi vallanpitäjiä. Kansa siis tarvitsee huumoria muuttaakseen olemassa olevaa järjestystä. Toisaalta vallanpitäjät voivat pyrkiä vaikkapa lokaamaan vähemmistöt muodostamalla heistä kansan mieliin stereotyyppisiä karikatyyrejä. Tällöin huumori muuttuukin vallitsevan järjestyksen puolustamiseksi. Nämäkin ovat niitä huumorin pimeitä puolia, joiden olemassaolosta Hietalahti kirjoittaa. 

On kuitenkin hyvä muistaa, että huumorilla ja nauramisella on myös kulttuurista riippumaton biologinen perusta. Tieteen termipankki määritteleekin naurun ”automiseksi fysiologiseksi reaktioksi huvittavaan tilanteeseen tai mielikuvaan”. Näin ollen huvittuneisuus ja sen seuraus eli nauru ovat ihmisen hallinnan ulkopuolella, sillä ne ovat osa luonnon järjestystä. Onkin hieman paradoksaalista, että huumorilla voidaan ylläpitää ihmisen luomia järjestyksiä samalla, kun itse nauru on täysin autonomista. Naurun kuitenkin ollessa fysiologinen reaktio täytyy sillä olla jokin perinnöllinen merkitys, sillä evoluutioteorian mukaan kaikki turha karsiutuu evoluution edetessä pois. Voimme lopulta kuitenkin vain tehdä arvauksia siitä, mikä on tämä huumorin biologinen merkitys, sillä Äiti Maa on arvoituksellinen otus. Kun kulttuurin luomiin huumorin käyttötapoihin otetaan mukaan tämä luonnon tuoma, geneettiseen koodiimme tallennettu merkitys, on kuitenkin helppo ymmärtää, miksi Hietalahti pitää huumoria ”heijastumana ihmisyydestä”.

Huumori tuntuu olevan kaikkialla. Sen avulla voidaan sekä pönkittää olemassa olevia valtarakenteita että vapautua niistä. Sen avulla voidaan tajuta elämän järjettömyys ja kestää se. Se auttaa vapautumaan arjen puurtamisesta ja toisaalta palaamaan siihen huvittelun jälkeen. Hauskuudella ja huumorilla on siis tärkeä tehtävä kaaoksen ja kosmoksen tasapainon vartijana. Onkin sopivaa, että ilotteluun liitetty Dionysos on nimenomaan kreikkalaisten jumalten nuorempaa sukupolvea, jolloin Khaos ja Kosmos ovat häntä paljon vanhempia ja voimallisempia. Silti, vaikka Dionysos onkin nuori, on hyvä muistaa, miten kävi tarinan mukaan kreikkalaisen kaupunkivaltion kuninkaalle, kun hän ei sallinut Dionysoksen juhlintaa kaupungissaan: jumala päätti tuhota hänen palatsinsa ja karkotti kuninkaan vaimoineen kaupungista. Huumori sekä rikkoi järjestyksen että loi uuden.

Tomi Paavola

 

Alakulttuurihuumorin elämä ja teot

Tiettyyn kulttuuriin, kuten suomenruotsalaisiin, pohjoismaalaisiin tai eurooppalaisiin kuuluminen antaa turvallisuuden tunnetta ja massaylivoimaa yhteisten asioiden ajamiseen mutta ei monen mielestä tunnu juuri sen henkilökohtaisemmalta kuin verovelvollisuus. Ihmisillä onkin tapana ajautua pienempiin alakulttuureihin, jotka syntyvät jonkin kantavan aiheen ympärille. Sherlock-fanit, alttoviulistit ja tietyn lukion opiskelijat muodostavat kukin oman alakulttuurinsa, joko kivijalkapohjalle saman katon alle tai sitten yhteisille sivuille internetissä. Jokaisen alakulttuurin kulmakiveksi tarvitaan kuitenkin yhteinen huumori, joka on paitsi luonnollisestikin hauskaa, myös tärkeä työväline kulttuurien sisällä ja mahdollinen avain törmäystilanteissa.

Lukiolaisten alakulttuureja voi helposti havainnoida jokahelmikuisessa penkkarirekkahumussa, mikäli karkkien nappailultaan kerkeää. Ylen sivuilla 16.2.2017 julkaistu Kirsi Matson Mäkelän artikkeli “Abit nauravat Trumpille – katso kuvat penkkarijulisteista eri puolelta Suomea” kokoaa kymmeniä kuvia kevään abirekkojen iskulauseista. Usein julisteissa vitsaillaan yleisesti lukiolaisia koskevien asioiden, kuten Ylioppilaslautakunnan ja kirjoitusarvosanojen kustannuksella, oranssina helottavia Trumpin naamoja ja muita yleispoliittisia aiheita unohtamatta. Toisaalta yleisen lukiolaisten alakulttuurin viitan alle mahtuu myös yksittäisten lukioiden omat sisäpiirivitsit: Lukioiden oppilaat voivat koulukohtaisen penkkarihuumorin avulla pönkittää oman oppilaitoksensa statusta musiikki- taide- tai huippulukiona. Aiemmin noroviruksen riivaaman Tampereen Kalevan lukion opiskelijat taas ilakoivat ”Se on noro! -julisteella. 

Ihmiselle tulee hyvä olo, kun ymmärtää vitsin, jonka pointti menee ryhmään kuulumattomilta ohi – tähän perustuu yhtä lailla sekä artikkelin kuvaamien lukiokohtaisten penkkarijulisteiden että perinteisten abivideoiden suosio. Valikoidun joukon kanssa nauraminen antaa todistuksen ryhmään kuulumisesta. 

Lukion oppilaskuntaa paljon pienempiäkin alakulttuureja löytyy. Kuluneen vuoden aikana minulla on ollut kunnia olla luomassa uutta pikkuruista alakulttuuria ja elää osana sitä: Joulukuussa 2017 nimittäin kyllästyin loputtomiin bussimatkoihin, jotka puhaltavat opiskelijan elinvoiman pakokaasuna ilmaan, ja muutin kahden lukiokaverin kanssa yhteiseen asuntoon Oulun keskustassa. Kommuuniin melkein kuuluu neljäskin asukas, mutta hän ei maksa vuokraa lähes päivittäisestä asunnolla viihtymisestään huolimatta, eikä näin ansaitse enempää tilaa tekstissä. Kimppakämppäasujien oman miniatyyrisen alakulttuurin, tai alivuokralaisittain alikulttuurin syntymiseen ei mennyt kauan: Asunto oli viikossa saanut nimekseen ”pesä”, sekä muutamassa kuukaudessa vakiintuneen uuden murteen, joka on imenyt tyylillisiä vaikutteita niin animaatiosarja ”Pasilan” Rauno Repomiehen puhetavasta kuin viron kieliopista.  Ryhmällä on oma huumorinsa, joka yhdistelee vanhoja yhteisiä kokemuksia ja tekee pilkkaa ryhmän arkisista ja poliittisista vastavoimista. Myös penkkarirekkojen lukiolaishuumori elää ja voi hyvin seiniemme sisällä.  Tässä “alikulttuurissa” huumori on toiminut parhaassa muodossaan ja tiivistänyt saman sähkölaskun alle päätyneet lukiolaiset omaksi perheekseen.

Miniatyyrikulttuurimme luonnollisestikin törmää silloin tällöin myös arvoiltaan hyvin erilaisiin alakulttuureihin. Kohtaamiset erään miltei poliittiseen äärioikeistoon sijoittuvan historianopiskelijaporukan kanssa ovat luonnollisestikin vaatineet sateenkaariparista ja kahdesta muusta melko liberaalista hörhöstä koostuvan joukkomme keskustelutapojen uudelleenkalibrointia. Huumorin monitoimityökalu on kuitenkin osoittautunut todelliseksi apuvälineeksi myös näissä tilanteissa. Suhtautumalla vakaviinkin aiheisiin hieman rennommin saadaan molempia osapuolia etääntymään omista arvokuplistaan sen verran, että keskustelu ilman jatkuvaa hyökkäystä on mahdollista.

Erilaisissa alakulttuureissa muhivalla huumorilla voi kuitenkin olla myös huonoja puolia. Jarno Hietalahti käsittelee huumorin uhkia artikkelissaan “Huumori on muutakin kuin viatonta ilottelua”. Teksti on julkaistu Uutistamo-verkkosivulla 4.8.2016. Hietalahti puhuu tekstissään ihmisten reaktioista kiistanalaiseen, mahdollisesti loukkaavaan huumoriin ja kannustaa yrittämään tunnistaa syyt sen taustalla, millaisille asioille nauraa. Omat kohtaamiseni aiemmin mainittujen historianopiskelijoiden kanssa ovat konkretisoineet asiaa: Keskustellessa ja vitsailua kuunnellessa on käynyt selväksi, että esimerkiksi äärioikeistolaista sanomaa saa vapaasti levittää meemien ja tekstien muodossa internetissä, kunhan oletuksena on, että kyseessä on vain vitsi. Kun samaa rasistista vitsiä kuitenkin toistetaan tarpeeksi monta kertaa, se alkaa muuttua lukijalle todeksi. Kuten Hietalahti toteaa: “Vaikka huumori onkin ilmiasultaan kevyttä, se ei ole irrallaan inhimillisestä vakavuudesta”. Hiukan arkisemman tason esimerkkinä samasta ilmiöstä toimivat netin hupisivustojen jatkuvalla syötöllä tuottamat vitsit sanomaansa tuputtavista vihaisista vegaaneista. Vähän aikaa sitten asiaa pohtiess totesin itsekin, että minulla jollain tasolla on mielikuva vegaaneista itseään hehkuttavina maailmanparantajina. Tarkemmin miettien jouduin kuitenkin myöntämään, etten ole ikinä tavannut tällaista kiukkuista vegaania – vegaanivastaisia vitsejä sen sijaan olen nähnyt lukemattomia. Minä, sen paremmin kuin Jarno Haanpääkään, en väitä, että internethuumoria pitäisi alkaa suurella mittakaavalla sensuroimaan, – eiköhän riitä kun Kiina ja Venäjä harrastavat tätä – mutta ruudun ääressä kannattaa välillä pyähtyä ajattelemaan, näyttävätkö sivuston julkaisemat vitsit ajavan jotain agendaa.

Eri alakulttuurien – lukiolaisten, historianopiskelijoiden ja pesässä asujien – viljemä huumori voi päällisin puolin vaikuttaa keskenään hyvin erilaiselta, mutta pinnan alla vaikuttavat samat tavoitteet: kokea yhteenkuuluvuutta, käsitellä keveitä ja painavia asioita sekä pestä ryhmän likapyykkiä. Alakulttuurin huumorilla on oma elämänsä, joka muovautuu ajan kuluessa. Huumori voi levittää ideoita, pilata lukion yhteishengen tai rakentaa kodin. Mitä huumori elämänsä aikana tekee, on vitsiniekkojen päätettävissä.

Vilhelmiina Savolainen