Tua Harno on kirjailija ja käsikirjoittaja, jonka matka luovalle alalle ei ole se kaikkein tavallisin. Hän on valmistunut maisteriksi kaksi kertaa, niin Teatterikorkeakoulusta kuin Helsingin yliopistostakin. Harnon tarina on kaikella tapaa poikkeuksellinen ja toimii esimerkkinä monelle. Miksi täytyisi valita vain yksi polku?
Harno kertoo kirjoittaneensa sekä näytelleensä lapsesta saakka. Luova ala ei kuitenkaan tuntunut edes mahdolliselta. Lukioikäisenä hän ajatteli, ettei kirjailijuus voisi koskaan olla varsinainen työ – sellainen, jolla tienaisi. Valmistuttuaan ylioppilaaksi hän hakeutui oikeustieteen opintoihin Helsingin yliopistoon. “Oikeustieteelliseen oli silloin vaikea päästä, ja juristina oloon tuntui liittyvän omansalaista hohtoa”, Harno kertoo. Lukioikäisen Harnon valintaan vaikutti myös toive varmasta ammatista.
Aika Helsingin yliopistossa antoi paljon. Harno kertoo, että oikeustieteen opinnot tarjoavat näköalapaikan yhteiskuntaan, sillä lähes kaikkea ihmisten toimintaa säädellään laeilla. On tärkeä tietää, miten ja miksi niin tehdään. Ja vaikkei hän päätoimisesti ole oikeustieteen parissa työuraansa tehnyt, Harno kertoo, että tutkinnosta oikeustieteiden maisterina on ollut valtavasti hyötyä luovalla alalla. Oikeustieteen kiehtovat tosin vieläkin, ja erityisenä mielenkiinnon kohteena hän mainitsee oikeushistorian. Jossain vaiheessa hän kuitenkin työharjoittelun kautta huomasi, että esimerkiksi asianajajan työ vie aikaa muilta unelmilta. “Olisi mahdotonta olla päivätyössä kunnianhimoinen asianajaja, ja sitten iltaisin kirjoittaa romaaneja – usein asianajaja on sen illankin töissä”, Harno toteaa.
Toisinaan on kuitenkin niin, että unelma jostain aivan toisesta käy luovuttamattomaksi. Sitkeä haave kirjailijuudesta oli säilynyt mukana läpi oikeustieteiden opintojen, ja niinpä Harno kolmen vuoden jälkeen vaihtoi Teatterikorkeakouluun opiskelemaan kirjoittamista, vaikkei milloinkaan varsinaisesti suunnitellut kahta tutkintoa. Harno mainitsee, että hänelle tärkeitä henkilöitä oman polkunsa varrella ovat olleet peruskoulun sekä lukion opettajat, jotka kannustivat tätä kirjoittamaan: “Tunsin olevani hyvä jossain – se oli erittäin tärkeää sille, että uskalsin edes ajatella kirjoittamista ammattina.” Onnistumisen kokemukset ja nähdyksi tuleminen vievät eittämättä haaveita vain omaa pöytälaatikkoa pidemmälle. Yhteisön merkitys on myös usein korvaamattoman tärkeää. Harno kertookin, että ihmisen on hyvä hakeutua sellaisten luo, joilla on samoja unelmia ja päämääriä. Teatterikouluajoilta kiitosta puolestaan saa näytelmäkirjailija, dramaturgi ja Teatterikorkeakoulun silloinen dramaturgian professori Laura Ruohonen. Harno kertoo Ruohosen osoittaneen, että “lahjakas taiteilija voi olla myös helposti lähestyttävä, lämmin, perheellinen ihminen”. Hänen opetuksiaan Harno sanoo kantavansa yhä mukanaan.
Harnon opintojen aikaan Teatterikorkeakoulussa painotettiin paljon omaa ääntä sekä kasvua taiteilijana. Hän kuvaa, että vielä opiskeluaikana se voi olla vaikeaa, ja hän mainitsee myös itse olleensa kovin nuori kokemaan itseään omaääniseksi taiteilijaksi. Silti hän kokee, ettei vastaavaa oppia työelämä olisi voinut tarjota. Koulun merkitys on mitä ilmeisin, kun Harno kertaa omaa matkaansa taiteilijana: hän mainitsee, ettei olisi opintojensa ulkopuolelta päätynyt kenties käsikirjoittajaksi laisinkaan. Näytelmä- ja romaanikirjoittamisen maailman hän tunsi paljon paremmin kuin elokuvan ja television käsikirjoittamisen. Opiskeluajat antoivat myös yhteisön: Suomessa, taideteollisesti verrattain pienessä maassa, teatteritaiteen koulutusohjelmat niin Helsingissä Teatterikorkeakoulussa kuin Tampereen yliopistossakin ovat merkittäviä myös verkostoitumisen kannalta. Harno kertookin törmäävänsä kouluaikojensa ihmisiin työelämässä. Koulu myös sivisti taiteilijaa valtavasti. Teatterikorkeakoulu tarjoaa kokonaisvaltaisen katsauksen pitkälle Suomen esittävien taiteiden historiaan aina tähän päivään saakka, ja kouluun liittyy ainakin ulkopuolisten katseen alaisena usein tiettyä mystiikkaa. Sitä arvostetaan korkealle, ja opiskelemaan pääsevät vain harvat ja valitut. Vaikka koulutus koetaan tärkeänä, kuvaa Harnokin, että taiteilijaksi haluava voi myös tavoitella unelmia itsenäisesti: “Jos koulun ovet eivät meinaa avautua, kannattaa aina hakeutua alan työtehtäviin – ja aina voi myös lukea ja opiskella omin päin. Se on kaikki sitten hyödyksi”, hän kiteyttää.
Teatteritaiteen maisterin tutkinto dramaturgian saralta loi perustan, jonka ansiosta Harno kokee, ettei oman alan tarvinnut aloittaa täysin tyhjästä. Työelämä on hänen mukaansa kuitenkin “opettanut laittamaan oman egon sivuun, ja käymään töihin”. Lisäksi varsinaisesta dramaturgiasta hän kertoo oppineensa kouluopetusta enemmän konkreettisesti töitä tekemällä.
Monialaisuus on tosiaankin rikkautta, siitä Harnon urapolku on kiistatta esimerkki. Nuoria se muistuttaa siitä, ettei elämälleen tarvitse valita vain yhtä suuntaa myöskään siksi, että kaikki osaaminen on hyödyksi. Elämässä ehtii tehdä monta valintaa, niin ammatin kuin muun elämän saralla. Kenelläkään ei ole kiire päätöksille. Vaikka ylioppilaskirjoitusten jälkeinen aika, alan ja koulutuksen valinta, saattaa tuntua lopulliselta, ei se ole koko totuus. Muutoksia voi aina tehdä, koulutusta voi lisätä tai vaihtaa ja kaikkea voi yrittää, eikä koskaan ole liian myöhäistä tavoitella omia unelmia – kenties sitä ei vain painoteta tarpeeksi?
Vaikka voisi ensiksi ajatella, ettei oikeustieteen opintoja sekä kirjoittamista ja Teatterikorkeakoulua yhdistäisi mikään, esiin nousee monta kiinnostavaa seikkaa siitä, miten kaikki osaaminen tukee toinen toistaan. Erilaiset maailmat risteilevät toistensa läpi myös taidemaailmassa, eikä yhteiskunta ole erillinen osa muuta elämää. Harno kertoo, että oikeustieteellinen koulutus opetti paljon tiedonhankinnasta ja analysoinnista: “Elokuvat ja tv-sarjat eivät myöskään voi kaikki kertoa taiteilijoista. Ne itse asiassa harvoin tekevät niin. Käsikirjoittajan täytyy siten osata kertoa muista ihmisistä ja ammateista, ja ottaa niistä selvää.” Lisäksi maailmaa ja omaa alaa ja tekemistä avartavat näkökanta kahdesta pohjimmiltaan hyvin erilaisesta ammatista. Kahden tutkinnon ansiosta Harnon tuttavapiiriin kuuluu sekä taiteilijoista että juristeista, jota hän pitää arvokkaana asiana.
Nuori Harno tiedosti luovan alan realiteetit jo varhain, ja haave varmasta ammatista sai hakeutumaan oikeustieteen opintoihin. Elämän viedessä kohti unelmaa joutuu kuitenkin kohtaamaan myös epävarmuutta, mitä taideala väistämättä tuo mukanaan. Harno kertoo, että kymmenen vuoden freelancer-uran aikana epätietoisuus tuloista oli aika ajoin raastavaa. Sen sietoon ei kuitenkaan ole hänen mukaansa yksioikoista ratkaisua. “On punnittava, millaisiin myönnytyksiin on valmis tehdäkseen omaa intohimotyötään. Vastaus voi myös ajan saatossa muuttua – on elämäntilanteita, joissa on helpompaa heittäytyä, ja elää pienin, epävarmoin tuloin ja toisaalta sellaisia, jolloin turvallisuus tulee tärkeämmäksi arvoksi kuin itsensä luova toteuttaminen työssä”, taiteilija toteaa. Toinen epävarmuustekijä luovalla alalla on myös kilpailullisuus, sillä halukkaita on paljon, kun taas paikkoja on vähän. Harno kuitenkin kuvaa, ettei käsikirjoittajien ja kirjailijoiden keskinäinen kilpailu korostu yhtä suuresti kuin esimerkiksi näyttelijöiden tai muusikoiden välillä. “Vain yksi voi saada tietyn roolin, mutta kaikki kirjailijat voivat kirjoittaa sellaisen kirjan kuin haluavat”, hän lisää. Uusille tulokkaille alan aitoja voi korottaa entisestään se, että usein luovalla alalla töitä saattaa saada aiempien suositusten perusteella. Vasta-alkajana ensimmäistä aloituspistettä voi joutua etsimään. Harno kuitenkin kertoo, että nykyään käsikirjoittajillekin on tarjolla harjoittelupaikkoja, jotka omalla merkittävyydellään edesauttavat alan uusia tekijöitä eteenpäin.
Taiteilijuudesta ja taiteilijan elämästä Harno puhuu yli taloudellisten ja kilpailullisten rajojen hyvin kauniisti, kun hän kertoo olennaisen huomion taiteilijuuden sisimmästä. Arvostelun kohteeksi joutuu nimittäin työn luonteesta johtuen myös oma itse, niin hyvässä kuin pahassakin. “Ja vaikka talous olisikin turvattu, taiteilijan luonteeseen usein kuuluu epävarmuus omasta työstään ja sen arvosta. Joinain päivinä sitä uskoo itseensä ja toisinaan on varma, että oma taide ei ole minkään arvoista. Tämäkin on osa taiteilijana elämistä. Se että ahdistuu, ei tarkoita, että olisi huono tai että ei kestäisi sitä – se vain tarkoittaa sitä, että on ihminen.”
Kaikki opiskelu on hyödyksi – sitä Harno haluaa painottaa. Lisäksi hän kehottaa tutustumaan oman unelma-ammattinsa todellisuuteen. Mielikuvien varassa eläminen ei kannata. Haaveeseen juristin ammatista vaikuttivat nimittäin hänen omalla kohdallaan television oikeusdraamat, joista hän myöhemmin huomasi saaneensa työstä jokseenkin vääristyneen käsityksen. Vaikka muutos, uudet asiat ja unelmien tavoittelu saattaa joskus tuntua pelottavalta, Harno neuvoo menemään riskejä kohti edes nuorena ja lapsettomana kun on elätettävä vain itsensä, pärjää tarvittaessa vähällä. Lisäksi jokainen elämänvaihe voi opettaa jotakin, ja kuten Harno toteaa, “oikeita vastauksia ei ole”. Lopuksi hän lausuu kauniin ajatuksen elämän rajallisuudesta: “Mieti, jos et eläisikään pitkään. Mihin haluaisit keskittyä?”. Teatterikorkeakouluun hakiessaan tuo ajatus muodostui lopulta ratkaisevaksi. “Halusin mennä sitä elämää kohti, jossa kirjoittaisin kirjoja – enhän voinut tietää, kuinka paljon aikaa minulla tässä elämässä olisi.”
Teksti Jenna Sundell
Kuva Tua Harno