Ensimmäisen vuoden opiskelijat kävivät neljännessä periodissa katsomassa Oulun Työväen Näyttämön Yhdistävät ovet -näytelmän ja kirjoittivat näkemästään teatteriarvostelun osana AI4-opintojaksoa.
Yhdistävät ovet tarjoavat katsojalle hävytöntä huumoria ja kliseistä kauhua
Oulun Työväen Näyttämö esittää brittikirjailija Alan Aykbournin komediatrilleriin perustuvan näytelmän ”Yhdistävät ovet”. Sari Jaatisen ohjaama näytelmä sai ensi-iltansa 9.2.2024 ja sen yllätyskäänteillä rikastettu juoni pitää katsojan hereillä. Hulvaton näytelmä syöpyikin lukiolaisten verkkokalvoille keskiviikon yksityisnäytöksessä 20.3.2024.
Näytelmässä on vuosi 2024 ja kun ”erikoisseksikonsultti” Pheobe joutuu keskelle murhien verkostoa kesken työiltansa, ei ole paluuta entiseen. Vai onko? Näytelmässä mystinen ovi mahdollistaa ajassa siirtymisen ja mukaan kietoutuu kaksi muutakin naista. Aika käy vähiin ja naisten on muutettava menneisyys ja estettävä murhat vain yhdessä yössä.
Upseerinkadulla sijaitseva näyttämö herättää negatiivisia ennakkoluuloja. Pienen matalan teatterin aluetta on vaikea mieltää laadukkaan taiteen keskukseksi. Koostaan huolimatta mekaniikka ja luovat ratkaisut lavastuksessa saavat kokonaisuuden toimimaan. Kokonsa ansiosta näyttelijöiden ilmeet ovat helposti tunnistettavissa ja akustiikka toimii hyvin ilman teknisiä apuvälineitä. Tilanpuute on kuitenkin havaittavissa jo lukion opintojaksolle järjestetyssä yksityisnäytöksessä. Tavoitteena eivät ole suuret yleisöt, mutta se ei vaikuta eläytymiseen lavalla.
Teatteriryhmä on pieni ja sisältää vain kuusi näyttelijää. Roolit vaativat soveltamista ja aikasiirtymät vaikeuttavat kokonaisuuden ymmärtämistä. Pienen yhteisön välinen nonverbaalinen viestintä sujuu kuitenkin vaivatta. Monimutkainen juoni, vauhdikkaat käänteet ja epäkronologinen eteneminen pakottavat katsojan olemaan valppaana pysyäkseen mukana juonessa.
Näytelmä sijoittui hotellihuoneeseen, jonka eri osiin pystyi näkemään osittain läpinäkyvien seinien kautta. Myös aikakausia yhdistävän oven ja lavalla vaihtelevien valojen avulla näyttelijät onnistuivat luomaan vaikuttavan kokonaisuuden. Visuaalinen ilme oli neutraali ja valojen ja musiikin rooli dramatisoinnissa oli merkittävä. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä turha rekvisiitta olisi voinut vaikeuttaa katselua. Vaatetuksenkaan merkitys ei ollut suuri, ja olennaisinta lavalla oli pienen ryhmän välinen vuorovaikutus. Lukuun ottamatta näytelmän alun silmiinpistävää asua, en muita huomioinut ollenkaan. Toteutus oli mainio, sillä huomion saivat kokonaan näytelmän roolit. Suurissa teattereissa rekvisiitta on usein ylikorostunut jättäen näyttelemisen taka-alalle.
Huumoriltaan näytelmä on häikäilemätön ja jopa seksuaalissävytteinen. Farssin kaltaiseen komediaan on yhdistetty kliseiset kauhuelementit ja ylidramatisointi tekee niistä hulvattomia. Mustan huumorin ymmärtäminen onkin edellytys, jotta näytelmän voi kokea viihdyttävänä. Huumorin piilonormatiiviset merkitykset, esimerkiksi homoseksuaalisuuteen, voivat tuntua loukkaavilta, mutta koen, että ilmaisutavan olleen kuitenkin suvaitseva ja hauskuus oli peräisin sanattomasta jännitteestä, joka syntyi hahmojen välille, eikä yksittäisestä ihmisryhmästä. Ajatus huumorista heikoimpien helmoilla voi kuitenkin olla joillekin katsojille liikaa.
Kokonaisuuden luoma kokemus erosi paljon tavallisesta teatterikäynnistä. Havaittavissa oli kuitenkin jo antiikin tyypillisiä piirteitä, kuten zeus ex machina oli käytössä. Laadukkaasta esityksestä tämän erottivat kuitenkin juuri kyseiset ratkaisut. Ratkaisut olivat liian yllättäviä ja huumoriin panostaminen näkyi juonta tärkeämpänä.
Lukiolaisena pidin näytelmää viihdyttävänä mustan huumorinsa ja yllätyskäänteidensa takia. Kokemukseeni voi vaikuttaa kuitenkin yhden näyttelijän tunteminen. Kyseinen näyttelijä, Pekka Kesälahti, toimii fysiikan opettajanani, joten mielikuva hänen auktoriteetistaan ja luonteestaan oli hyvin erilainen. Tilanne oli absurdi lisäten myös koomisuuden tunnetta. Ilman ennakko-oletuksia esiintyneiden näyttelijöiden luonteista voisi käsitykseni kokonaisuudesta erota huomattavasti.
Täydelliseltä farssilta vaikuttavan näytelmän takaa pystyy lopulta näkemään tärkeitä teemoja, kuten perhesuhteiden merkityksen yksilön elämään. Lopetus oli tyyliltään kuitenkin antiikin jumalkoneiston kaltainen, ja tärkeät teemat jäivät huumorin varjoihin. Jos huumori ei ole yhteensopiva, voi koko esitys tuntua mitäänsanomattomalta ja teema jäädä huomaamatta.
Aikamatkustuksessa havaitsin muutaman epäloogisen ratkaisun, eikä näyttelysuoritus ollut aivan virheetön. Virheet olivat kuitenkin hyvin pieniä ja arvostan pienen työryhmän panosta ja omistautumista yleisölle. Katsojalle välittyvä yhteenkuuluvuuden tunne eroaa merkittävästi suurista performansseista.
Mikäli tarkoituksena on elämyksen sijasta kokemus hauskuudesta ja huumori kolahtaa, on näytelmä varmasti viihdyttävä. Rivien välistä ilmenee myös ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten miten toimintamme vaikuttaa tulevaisuuteen ja miten muuttaa toimintaa niin, että tulevaisuudessa on parempi elää. Näytelmässä yhdistyvät niin kliseinen kauhu, hävytön huumori kuin myös tärkeät teemat.
Teksti Stella Rantala
Kuvat Oulun Työväen Näyttämö