Monella meistä on ystävyydestä jokin tietty käsitys. Ajatellaan, että sen on oltava tietynlaista, tietyn raamin sisällä. Usein ystävyyttä saatetaan myös rajata, koska ajatellaan, ettei yhteyttä esimerkiksi eri sukupolvien välillä voi löytyä. Kaikki eivät kuitenkaan asiaa näin koe. Vapaaehtoistyön opintojaksolla mukana olleet opiskelijat Emilia Huotari sekä Ella Anttila kertovat oppineensa kuluneen lukuvuoden aikana, ettei ystävyys katso ikää. Toiseen ihmiseen tutustuminen on aina myös matka itseensä. Eri-ikäisten ihmisten tapaaminen muistuttaa meitä siitä, että kenties emme olekaan aivan niin erilaisia, kuin kuvitellaan.
Vapaaehtoistyön opintojakso on kurssi, jossa opiskelijat ottavat osaa Suomen sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen rahoittamaan ja Oulun Diakonissalaitoksen toteuttamaan Kotikummit-hankkeeseen. He saavat projektin myötä oman kummivanhuksen, jonka luona he käyvät vierailemassa ja ilahduttamassa tämän arkea. Iäkkäämpien ihmisten yksinäisyys on yhteiskunnallisesti merkittävä mutta samalla myös hyvin surullinen asia. Arjen pienet teot voivat merkitä paljon.
Huotari ja Anttila kertovat lähteneensä mukaan kurssille, sillä kurssi oli heidän mielestään suloinen idea, joka ei käytännön toteutukseltaan olisi liian vaikea. Vapaaehtoistyö kuulosti sekin heistä mukavalta. Aivan erityistä on sellainen työ, jossa saa myös itse oppia jotain. Opiskelijat kertovatkin, että kurssin myötä “eri ikäluokan ihmisen kohtaamistaidot ovat kehittyneet ja olemme oppineet paljon uutta myös itsestämme”.
Varsin ainutlaatuista opintojaksoa ohjaavat koulussamme Sari Annunen sekä Anna-Leena Koldits. Vaikka yhteisiä tapaamisia on ollut, lähtee into auttamistyöhön opiskelijoista itsestään. On kaunista kuulla, millaisella lämmöllä Huotari ja Anttila puhuvat ystävästään, jonka luona he ovat saaneet vierailla. He kertovat, että kyläilyt ovat sisältäneet aivan tavallisia asioita. Ystävykset ovat keskustelleet elämästä ristiin rastiin, sekä puineet lähiaikojen tapahtumia, kuten tapoihin kuuluu. Lisäksi mukana on useammankin kerran ollut jommankumman koira, joka tietysti tuo eloa ja iloa jo pelkällä läsnäolollaan. Huotari ja Anttila kertovatkin ystävänsä maininneen, että heidän vierailunsa ovat todella nostanut tämän mielialaa. Tehdäkseen toiselle hyvän mielen ei siis tarvitse tavoitella kuuta taivaalta: tavallisuus on tarpeeksi.
Huotari ja Anttila toteavat, että yhteisistä tapaamisista on jäänyt kaikille osapuolille “oikein hyvä fiilis”. Vastaanotto oli ollut joka kerralla sydämellinen, ja ystävykset odottivat seuraavia tapaamisia innolla. Kolmikko oli tutustunut toisiinsa jo heinäkuussa vuonna 2023. Siitä saakka tapaamiset ovat olleet säännöllisiä, jatkuen aina tähän kevääseen saakka. Opiskelijat kertovat, että parasta koko opintojaksolla on ollut uuden ystävän antama palaute heidän vierailuistaan. Ehkäpä vierailuista on tarttunut mukaan elämänohje jos toinenkin.
Nuorempia ihmisiä voi herkästi arveluttaa kohdata vanhempia kansalaisia. Sitä ei kuitenkaan kannata liikaa stressata, toteavat Huotari ja Anttila. Jännitys oli heidän kohdallaan ohi miltei heti, sillä aina ensikohtaamisesta lähtien uusi ystävä oli toivottanut vieraat avosylin vastaan. Opiskelijat suosittelevat opintojaksoa aivan kaikille, “joita vähänkään ajatuksena kiinnostaisi käydä piristämässä yksinäistä vanhusta”. Lisäksi he painottavat kuuntelemisen tärkeyttä, sillä monelle voi olla tärkeää vain puhella. Jo pelkästään se voi luoda ystävyyden.
Me nuoremmat voimme oppia meitä vanhemmilta paljon arvokasta. Se vaatii kuitenkin rohkeutta ja uskaliaisuutta ymmärtää sekä kuunnella. Vapaaehtoistyön opintojakso on mitä oivallisin mahdollisuus tehdä hyvää ja olla läsnä. Lopuksi Huotari ja Anttila kiteyttävät, että iäkkäämpiä ihmisiä voi kohdata aivan samalla tavalla kuin ketä tahansa muuta. Muistammehan siis jatkossakin olla lempeitä heitä kohtaan, jotka ovat täällä meitä kauemmin eläneet.
Teksti Jenna Sundell
Kuva Ilona Ruohomäki