Ei ole toista maata, jossa oltaisiin niin tavallisia kuin Suomessa. On tavalliset vaatteet, tavalliset juhlat, tavalliset tiet ja tavalliset talot. Tavallisuuden harso on jo synnyinlahjana saavuttanut kaikki suomalaiset. Muu maailma on hienostelua. Ei täällä meillä, sanotaan, ja niin suomalainen käy napsauttamassa päälle kahvinkeittimen, josta pian saa kuppiinsa niin kitkerää kahvia, että etelän maissa kahviin sekoittuu ensi kerralla myös kyyneliä.
Suomalaisuus on mitä merkillisin sekoitus häpeää ja ylpeyttä. Se näkyy tavallisuutena, sekoituksena molempia. On helppo olla vain ihan tavallinen, ei liikaa esillä muttei myöskään piilossa. Siinä suomalaiset ovat maailmalla hyviä. Nimenomaan, maailmalla. Eikö olekin erikoista, että aina kun suomalainen poistuu isänmaan rajojen ulkopuolelle, sanotaan hänen lähteneen maailmalle? Entä kun Suomea yritetään kaikin keinoin saada maailmankartalle? Ehkä onkin tosiaan niin, että tavallisuuden tavoittelu erottaa meidät hitaasti maailmasta.
Kirjailija Saara Turunen kirjoittaa esikoisromaanissaan Rakkaudenhirviö (Tammi 2015) perheenäidistä, joka välttelee erikoisuutta kaikin tavoin. Erikoiset ihmiset ovat äidin pahimpia vihollisia, ja hän on omistanut koko elämänsä heidän oudoksumiselleen. Ainakaan hänen perheensä ei ole erikoinen, ihan tavallinen vain, tuudittautuu äiti ajattelemaan. On tärkeää olla tavallinen, tieten tahtoen ei erikoisuutta sovi tavoitella. Tytär, romaanin minä oppii lapsuudessaan, että ihmiset, jotka jättävät puiden lehdet mätänemään lumen alle, ovat erikoisia. Tytärkään ei ole erikoinen, vaikka erikoisten ihmisten maailma kiehtoo häntä. Suomalaiseen tavallisuuteen liittyy näet valtaisa häpeä ja viha kaikkea epätavallista kohtaan.
Aivan kuten Turunen kirjoittaa, voi erikoisuuden tavoittelu kääntyä myös vihaksi. Suomessa oman tiensä kulkijat leimataan heti erikoisiksi, ja kaikkea erikoista on lupa halveksua. Ja vaikka maan pitäisi olla lintukoto, ei se suojele vieläkään kaikkia niitä, jotka eivät mahdu muotteihin. Itsepähän sitä halusivat, nuo erikoisuudentavoittelijat, niin suomalaiset sanovat. Ja sen jälkeen he ovat ylpeitä siitä, etteivät itse ole erikoisia. Toisinaan suomalaiset saattavat löytää erikoisuudentavoittelijoiden vihaamisesta yhteyden, joka mielletään tavalliseksi. Jos naapuri maalaa ovensa vaaleanpunaiseksi ja kolistelee kangaspuita keskellä pihatietä, muut tien asukkaat saavat hänestä yhteisen vihollisen. Ehkä pian järjestetään tiellä jo puutarhajuhlia, mutta kolistelijaa ei ole kutsuttu.
Suomalaiset eivät itse tajua, että eivät olekaan tavallisia. Kukin vain luulee niin, sillä pimeässä korvessa on kasvettu nöyriksi ja hiljaisiksi hiipijöiksi. Tosiasiassa juuri suomalaisessa epätavallisuudessa piilee onnemme syli. Häpeältämme emme vain tiedä sitä. Ei missään muualla voida varmaksi sanoa, että Helsinkiin lähtevän lennon portilla on missä päin maailmaa tahansa jono kauan ennen kutsua koneeseen. Kaikki tuntevat varmasti ne epätavalliset tunnistuspisteet, joita saatettaisiin seuraavaksi mainita. En mainitse, ja sen kaikki jo tietävät. Sillä se jos mikä olisi erikoisuudentavoittelua.
Tavallisuutta tavoitteleva suomalainen käy lauantaisaunassa, käyttää villasukkia läpi kesän, laittaa juhannuksena tulen takkaan ja jouluna syö rasiallisen suklaakonvehteja. Hän seuraa jääkiekkoa, Euroviisuja, yleisurheilua, jalkapalloa ja on itsekin ehkä harrastanut jotain edellä mainituista. Hän kokee ylpeyttä, kun he voittavat. Suomalainen voi vihata toista suomalaista, mutta kun Suomi pelaa, kaikki ovat yhtä. Tavallinen suomalainen ihmettelee taidenäyttelyä, mykistyy salaa luonnosta takapihallaan ja haluaisi olla kaikkea sitä, mikä epätavalliseksi mielletään. Kaikkea sitä, joka tekee suomalaisuudesta niin kaunista.
Suomalaisuus on jylhissä metsissä ja pimeissä nurkissa muovautunut nykyisekseen. Sisu kun ei tunnetusti koskaan valehtele. Vaikka maailma muuttuu ja suomalaisuus sen mukana, nousee maamme mullasta vielä sadan vuoden päästäkin nöyrä verho, joka valelee maansa lapset. Suomi ei ole täydellinen, ehkä siksi että täydellisyyskin on lopulta vain erikoisuutta. Tulevaisuuden suomalaisuus näyttäytyy itselleni kuitenkin turvallisena, avoimena, moninaisena, tasa-arvoisena ja lempeänä, ja kenties vuosien päästä muutkaan eivät enää ajattele sen olevan erikoista.
Kirjoittaja ajattelee suomalaisuutta aina kansallisina juhlapäivänä, kuten euroviisuiltana.
Teksti ja kuva Jenna Sundell