Vaelluskurssi alkoi elokuun lopun aurinkoisena, mutta viileänä aamuna. Ennen lähtöä sattui pieni väärinkäsitys, kun gluteenittomat ja tavalliset sämpylät menivät sekaisin. Sekaannuksesta selvittiin, kun kukaan ei onneksi tarvinnut gluteiinitonta sämpylää. Matka alkoi pikkubussissa puheensorinan saattelemana, mutta vähitellen bussi hiljeni matkaväsymyksen myötä. Vaelluskurssi on jo perinne, ja sitä ohjaavat opettajat Timo Koivunen ja Tarja Väisänen. Tänäkin syksynä vaellus suuntautui Pyhä-Luoston kansallispuistoon.
Rovaniemelle päästyämme pysähdyimme syömään Shell Simpukkaan, jonka tarjonta oli pettymys etenkin kasvissyöjille. Ainoa kasvisvaihtoehto oli hieman nahistunut tomaattisämpylä. Pienen ruokakooman jälkeen bussi jatkoi matkaa Lampivaaran ametistikaivokselle. Perillä saimme aluksi kuulla Lampivaaran ametistikaivoksen syntymisestä ja pääsimme kaivamaan ametisteja. Pienien löytöjen jälkeen oli aika jatkaa kohti leiripaikkaa.
Leiripaikalle saavuttuamme pystytimme teltat ripeästi ja valmistimme ruokaa retkikeittimillä. En ollut itse ikinä käyttänyt retkikeitintä, joten parini hoiti ruokapuolen meille. Iltaa vietettiin seuraleikkien ja ryhmäläisten esittelyjen muodossa. Moni meni ajoissa nukkumaan, mutta muutamat jäivät nuotiolle keskustelemaan. Yön aikana ilmeisesti sattui kummia, sillä jotkut olivat nähneet jonkun toisen vaeltajan hiippailevan maski päällä leirialueella.
Yö oli kylmä, ja ainoastaan Timo sai hyvän yön unet teltasta kuuluvan kuorsauksen perusteella. Aamupalan ja tavaroiden pakkaamisen jälkeen matka jatkui jyrkälle tunturireitille, joka osoittautui ainakin minulle raskaaksi. Taukopaikalle löytämisen jälkeen nousut vain jatkuivat, mutta ryhmä eteni tasaisesti kohti seuraavaa leiripaikkaa.
Jyrkkä nousu johti ryhmän maisemaan, jota on vaikea unohtaa. Olimme monen sadan metrin korkeudessa taukoilemassa rakkakivien päällä. Istuimena rakkakivet eivät olleet parhaat, mutta matka jatkui mukisematta seuraavalle leiripaikalle.
Leiripaikalle saavuttuamme osa ryhmästä uskaltautui uimaan Tarjan kanssa. Itse istuin mieluummin leirinuotion äärellä päivän raskaan vaelluksen jälkeen. Ruoanlaitto onnistui, ja monilla oli mukanaan jopa risottoa ja proteiinilättyjä. Valitettavasti tähän tyssäsi minun matkani. Seuraleikkien aikaan minut valtasi koti-ikävä, joka ei hellittänyt yhtään. Päätimme Tarjan ja vanhempieni kanssa, että minun olisi paras palata kotiin.
Seuraavan yön nukuimme taukotuvassa Timon sytyttämien tulien lämmössä. Yöllinen vessareissu pilkkopimeässä metsässä kauhistutti, mutta sen jälkeen uni maistui myös minulle. Aamu oli harmaa ja kostea, kun jätin ryhmälle hyvästit, ennen kuin lähdin helpottuneena kotiin.
Kolmannen vaelluspäivän tapahtumista kuulin parilta kurssikaverilta. Aamupalan ja pakkaamisen jälkeen matka jatkui sumuisen tunturijonon läpi kohti seuraavaa leiripaikkaa. Nousua oli kohtuullisesti, joten matka ei ollut millään lailla helppo. Rinkat painoivat nousussa paljon, mutta ryhmän hyvä yhteishenki auttoi kaikkia jaksamaan.
Viimeinen leiripaikka sijaitsi suon varrella, kuten ensimmäinenkin. Juomapaikka oli hienoin osa leiristä, sillä se oli aivan aito lähde, josta sai ottaa vettä. Ruoanlaiton jälkeen viimeiset ryhmäläiset esittelivät itsensä, ja loppuilta leikittiin seuraleikkejä. Lopulta jokaista alkoi väsyttää, ja yö sujui mukavissa merkeissä.
Seuraavana aamuna matkan loppu alkoi jo häämöttää. Noin kuuden kilometrin vaelluksen jälkeen ryhmä saapui seikkailupuistoon, jossa he pääsivät kiipeilemään aitoa kalliota pitkin. Meno oli kuulemma vauhdikasta.
Vaikka en viettänytkään kahta viimeistä päivää vaelluksella, opin silti paljon matkan aikana, ja varsinkin silloin, kun se päättyi minun osaltani. Suurin oivallukseni oli se, että on hyvä tietää omat rajat ja pysyä niissä. Halusin jatkaa loppuun asti, mutta tiesin, että minun mieleni ei siihen pystyisi. Sen takia koen tehneeni oikean päätöksen, kun päätin lähteä aikaisemmin kotiin.
Arvostan suuresti sitä, miten Tarja yritti tsempata minua jatkamaan ja kuinka hän lohdutti, kun minua itketti. Tiesin kuitenkin, että minun matkani olisi hyvä päättää siihen. Opin siinä tilanteessa myös toisen asian: on ok sanoa ei.Vaikka vaelluskurssi jäi minulla kokemuksena vajaaksi, se antoi minulle paljon. Sain nähdä mahtavaa Pohjois-Suomen luontoa ja nauttia hyvästä seurasta. Upeat maisemat jäivät mieleeni, ja olen muistellut reissua paljon. Suosittelen vaelluskurssia mahdollisimman monelle siitä kiinnostuneelle, vaikka urheilu ei olisikaan lempipuuhaa.
Teksti Noa Vittaniemi
Kuvat Tarja Väisänen