Vuosittain lukiostamme osallistuu useita opiskelijoita teksteineen Pikku-Finlandia-esseekilpailuun. Lukiomme toisen vuoden opiskelija Bix Torvela on yksi heistä, jotka osallistuivat tänä syksynä esseekilpailuun. Vaikka kilpailussa ei tulisi menestystä, synnyttää se vuosittain koskettavia ja syvällisiä tekstejä, jotka toivottavasti avartavat lukijoiden maailmakuvaa.
Ravintolan takahuoneessa
Kaksi ruskeaa lasta leikkii vanhempiensa aasialaisen ravintolan takahuoneessa. Sen pieni ikkuna raottuu vain vähän, ja koska keittiössä on aina kuuma, se on aina auki – eikä se haittaa. Eihän heitä kukaan näe kuitenkaan. Auringonvalo tanssahtelee sisään ja syleilee sisaruksia, kun heidän vanhemmillansa on liian kiire tehdäkseen niin itse. Olimme oppineet veljeni kanssa, että on parasta leikkiä takahuoneen rasvaisella lattialla; tiesimme, että jos menisimme ruokasaliin, jäisimme vain
asiakkaiden tielle ärsyttäen heitä.
Vaikka varastoa mukaileva tila kuulostaa ankealta, on siellä paljon millä leikkiä: jos hyllyltä nostaa
vinegrettipullon ja sekoittaa sitä hellästi, se näyttää ihan laavalampulta. Pahvilaatikoiden sisälle
voimme kiivetä, ja niistä rakentaa vaikka ja mitä majoja. Kun juomakaapista loppuu taas limsa,
kisaamme, kumpi meistä saa enemmän kannettua sinne. Hyvänä päivänä, kun myymme paljon
paistettua riisiä ja nuudelikeittoa, saamme muutaman euron kassakoneesta ja pystymme
kävelemään viereiseen Lidliin ostamaan suklaata. Ajan kanssa, oppiessani lukemaan, tuli
takahuoneen hyllyn alle minun vakiopaikkani uppoutua kirjaan. Siirtelin nuudelipusseja sekä
osterikastikkeita siten, että mahduin olemaan takahuoneessa ottamatta muilta tilaa. Ahmin ensin
J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjasarjan ja seuraavaksi Rick Riordanin Percy Jackson -kirjasarjan;
niiden jälkeen en koskaan lopettanut lukemista.
R.F. Kuangin vuonna 2022 julkaistu kirja Babel on fiktiivinen tarina 1800-luvun Oxfordin
kuninkaallisen kieliakatemian – Babelin – hyödyntämästä hopeataiasta, joka perustuu
lingvistiikkaan sekä kielten välisten konseptien kääntämisen mahdottomuuteen. Esimerkiksi
englannin kielen sana treacle (melassi, siirappi) tulee ranskan kielen sanasta triacle, joka tarkoittaa
antidoottia eli vastalääkettä. Babel hyödyntää tätä etymologista punaista lankaa. Kääntäessä sanan
triacle sanaan treacle menettää se alkuperäisen merkityksen parantamisesta. Kun nämä sanat
lausutaan peräkkäin luettuna hopeaharkolta, hopea nappaa merkityksen, joka muuten katoaisi,
elollistaen sen, tässä tapauksessa mahdollistaen kenen tahansa parantamisen. Taika ei kuitenkaan
toimi, jos ei puhu molempia kieliä sujuvasti – mitä paremmin kielet tuntee, sitä vahvempi harkon
voima on.
Klassiset kielet alkavat menettää merkityksensä niiden kyltymättömän käytön takia, ja koska
Britannian rattaat pyörivät yksinomaan tämän taian ansiosta, he palavasti tarvitsevat ulkomaalaisia
lingvistejä. Päähahmo Robin Swiftin äiti kuoli hänen ollessaan 5-vuotias, ja hän saa mysteeriseltä
Professori Lovellilta mahdollisuuden muuttaa Britanniaan hänen luoksensa Kantonin slummista.
Tarjous ei kuitenkaan ole ehdoton: hänen täytyy oppia puhumaan englantia, latinaa, antiikin
kreikkaa ja mandariinikiinaa sujuvasti sekä tulevaisuudessa opiskella Babelissa palvellakseen
kolonialistisia kuninkaallisia.
Kielitaitomme ei ollut klassisten kielien siunaama, vaikka puhuimmekin vanhempiemme kanssa
kolmea eri kieltä – vain äitimme on maahanmuuttaja. Muistan, miten asiakkaat saattoivat nauraa
kuullessaan minun puhuvan thaita sekä yllättyä veljeni puhuessa suomea. Hämmennys huipentui,
kun rupattelimme keskenämme englanniksi. Aivan kuten Lontoon herrasmiehet Robinin
kohdatessaan, ihmisillä oli oletus kyvyttömyydestämme suoriutua suomalaisina heti, kun he
näkivät ihomme värin ja kuulivat kieliltämme pakenevat thai-kieliset sanat. He eivät hallinneet
Babelin hopeaharkkojen magiaa, mutta sanat olivat aivan yhtä voimakkaita. Ruumiini aina reagoi
turvonneilla poskilla ja kyynelisillä silmillä kuullessaan, mitä he sanoivat: “Tyhmät
maahanmuuttajat. Suomessa puhutaan suomea.”
Rasismi ei koskaan ole valkoiselle miehelle huolen aihe, ihan sama kuinka paljon hän rakastaa
lastaan. Professori Lovell on epäilemättä rasisti, kykenemätön näkemään stereotypioiden ohi,
vaikka hänen lapsensa on kiinalainen. Pieksettyään Robinin, koska tämä myöhästyi oppitunnilta,
hän toteaa: “Laiskuus ja vilpillisyys ovat teikäläisten tavallisia ominaisuuksia. Juuri sen takia Kiina
pysyy saamattomana ja takapajuisena maana, kun taas naapurinne edistyvät roimasti. Olette
luonnostanne hupsuja, heikkotahtoisia ja taipuvaisia karttamaan kovaa työtä. Sinun on
vastustettava näitä piirteitä, Robin.”
Asiakkaat näkivät meidät hädin tuskin ihmisinä; olimme vain kalusteita, osa
sisustussuunnittelijoiden ideaa autenttisista aasialaisista yrityksistä. Kun he näkivät meidät
istumassa takahuoneessa, emme olleet yllätys taikka huolenaihe. Poistamisemme näköpiiristä
tapahtui silmien räpäyksessä – miksi pitäisikään välittää lapsista, jotka ovat niin räikeän erilaisia?
Professori Lovell ei käsitä, mitä rasismi on taikka miten se vaikuttaa lapseen. Hänen
kykenemättömyytensä ymmärtää Robinin vaikeutta sosiaalisoitua ulkomaalaistaustaisena
henkilönä Euroopassa ei edes yllätä minua: ei sitä nähnyt isänikään. Koulussa kun muut vetivät
silmäkulmiaan ylöspäin tehden heidän kasvoistaan vääristyneet ja ivailevat parodiat omistani,
emme minä, veljeni taikka Robin ymmärtäneet mitä tehdä, kun taas isämme eivät ymmärtäneet,
miksi heidän piti tehdä jotain.
George Orwellin vuonna 1949 julkaiseman kirjan 1984 päähahmo Winston Smith tietää, että häntä
alati tarkkaillaan. Vuosi on, yleisen uskomuksen mukaan, 1984. Mikään ei kuitenkaan ole varmaa,
sillä valtio on totalitäärinen diktatuuri, jota hallitsee myyttinen Isoveli. Hän huolehtii yhteiskunnan
valvonnasta, kun taas lukuisat ministeriöt kantavat vastuun valtion isommista huolista – Rauhan
Ministeriö sotatoimista ja Rakkauden Ministeriö kidutuksesta. Takahuoneessa ei ollut
ministeriötä; siellä oli vain kaksi lasta vailla ymmärrystä siitä, miksi isin ja äidin piti tehdä töitä
joka päivä aamusta iltaan. Emme me tienneet maailman toiminnasta mitään, Suomen
päätöksentekijöistä puhumattakaan – mehän olimme vain lapsia.
Winstonilla on vaimo, mutta he eivät ole rakastuneet eivätkä ole koskaan olleetkaan – Isoveli
varmistaa, että avioliitot eivät koskaan tapahdu rakkauden mahdollisuudellakaan. Winstonin
tavatessa Julian, asiat muuttuvat, ja hän kokee elämisen ilot ensikertaa. Suhde on kuitenkin suoraan
valtion vastaista, ja he tietävät sen. Piilotellen yhteyttään puiston puskissa he yrittävät välttää
huomiota. Salaisten suudelmien ja syntisen rakkauden maailma väistämättömästi sirpaloituu, kun
Isoveljen viranomaiset vangitsevat heidät.
Kenties asiakkaamme olivat rakkauden ministeriön salaisia agentteja, jotka tuomitsivat
rakkaudestamme syntyneen suomalaisen ja thaimaalaisen perheen – heitä peläten piilottelimme
Winstonin ja Julian tavoin. Perheemme löysi luonnon suoman salaisen paratiisin käyttäessämme
koiraamme lenkeillä lähimetsän kiemurtelevilla ja tassuin tampatuilla poluilla. Havupuiden
suurten oksien alla, metsän ikivihreässä siimeksessä, olimme vapaita. Vanhempani rakastavat
minua ehdoitta, ja he ovat aina tehneet kaikkensa minulle. Tiedän kuitenkin, että olen onnekas.
Professori Lovell ei rakastanut Robinia ehdoitta, jos hän rakasti tätä yhtään. Hän otti Robinin
huostaansa vain pahoinpidelläkseen häntä ja käyttääkseen häntä hyväkseen Britannian
kuningaskunnan ehdoilla sekä puolesta – huoltajuus ei ollut teko, jonka inspiroi motivaatio kehittyä
ihmisenä. Robin, vihdoin ymmärtäessään tämän, tappaa isänsä. Tämän tulipunaisen, polttavan
raivon jälkimaasto on sellainen metsä, jossa kukaan maahanmuuttaja ei osaa suunnistaa, ihan sama
kuinka paljon he metsissä seikkailevat – Robin pohtiikin tekoaan loppuelämänsä, vuorotellen
katuen ja selitellen petturuuttaan itselleen.
Rakkauden Ministeriössä Winston taistelee kidutusta vastaan, muistaen, miten hänen rakkautensa
Julialle on suurempi kuin mikään fyysinen kipu. Pieksemisistä, haukkumasanoista ja ruumiinsa
rikkinäisyydestä huolimatta hänen tahdonvoimansa oikeudelle on suurempi entä hänen halunsa
alistua, luovuttaa ja vihdoin päästä eroon Ministeriön aiheuttamasta fyysisestä kivusta. Winston
haluaa uskoa mielensä voimaan ja kykyynsä elää ilotta loppuun asti, kuolemantuskastaan
huolimatta.
Monien kuukausien jälkeen hän päätyy pahamaineiseen huoneeseen 101. Siellä hän kohtaa
pahimman pelkonsa. Suljettu häkki täynnä rottia asetetaan hänen päänsä ympärille kiduttajien
selittäessä, että luukkujen avautuessa nälkiintyneet rotat ovat julmia olentoja: ne eivät mieti
kahdesti, kun tarjolla on tuore ateria. Makaaberi kohtaus ylivoimaisesti murtaa Winstonin.
Huutaen huutamistaan hän kiihkoissaan anelee kerta toisensa jälkeen: “Tee se Julialle! Tee se
Julialle! Älä minulle! Julialle! Tee mitä lystäät hänelle. Revi häneltä kasvot, järsi häneltä lihat
luuta myöten. Ei minulta! Julialta! Ei minulta!” Hän ei kadu tekoaan, ei hetkeäkään, ja lähtee
ministeriöstä muutettuna miehenä – miehenä, joka ei rakasta rakastavaistaan, vaan diktaattoriaan.
Winstonin kohdatessa Julian uudestaan, he molemmat tietävät, että petturuus oli molemmin
puoleista.
Isäni ja äitini asettivat asiakkaat minun ja veljeni edelle koko lapsuutemme. Halu antaa meille
parempi elämä tekemällä töitä ahkerasti jätti meidät versomaan takahuoneen varjoon. Siitä tuli
luontomme, metsä, jossa ikkunasta tuleva auringon hellä valo kasvatti juuret jaloistamme, jotka
sisäistivät aloillaan pysymisen, poissa muiden tieltä olemisen. Oksamme oppivat kasvattamaan
lehtipeitteen, jonka alta ei näkyisi meitä taikka kuulisi kieltemme vieraita ääniä. Puunlatvamme
tietävät, että korkealle on turha kurkotella, koska takahuoneen matala katto tulee kuitenkin vastaan.
Vanhempani pettivät minut tietämättään opettaessaan minulle, että takahuone on kotimme ja
asiakkaamme ovat minua tärkeämpiä kasveja kasteltavaksi.
En osannut lapsena olla ylpeä kulttuuristani, vaan usein piilottelin sitä osaa itsestäni. Pahoittelin,
kun vaatteeni haisivat paistetuilta nuudeleilta, koska olin taas joutunut odottamaan illan
ravintolassa, jotta pääsisimme kotiin. Valehtelin sanoessani äidille “ei kiitos, ei tee mieli” hänen
tarjotessaan minulle kouluun lounaaksi riisiä ja punaista curryä. Häpesin, kun puhuin thaita
julkisissa paikoissa. Näin minä petin vanhempani, mutta ennen kaikkea itseni.
Maailmamme tekivät meistä – minusta, veljestäni, Robinistä, Winstonista ja Juliasta – ihmisiä,
jotka oppivat, että selviäminen on petturuutta rakkaimmilleen. Maailmamme tekivät minusta
ihmisen, joka välttää kauppakeskuksessa yksin kävelemistä. Ihmisen, joka joutui leikkimään
kahdestaan pikkuveljensä kanssa ravintolan takahuoneessa. Ihmisen, joka kasvoi pienessä
piilotetussa tilassa veljensä kanssa, jossa teimme läksymme, söimme illallisemme ja lopulta
aikuistuimme.
Mutta pitikö meidän oikeasti piilotella asiakkaiden sinisiltä silmiltä, siellä ravintolan epämukavan
ahtaassa ja kuumassa takahuoneessa, ettei heille tulisi epämukava olo nähdessään, millaisia
ruskeiden lasten elämät oikeasti ovat? Tuleeko huomenna syntyvä aasialainen lapsi myös
piileskelemään, häpeillen perintöään? Halaavatko häntäkään ketkään tai mitkään muut, kuin
takahuoneen raotetusta ikkunasta pilkottavat auringonsäteet? Kyllä. Joku päivä ravintolaan astuu
asiakas, joka ei pelkästään katso häntä vaan myös näkee hänet: sillä hetkellä hän on aito, rakastettu
ihminen. Hän ei kuitenkaan passiivisesti odota sitä päivää, vaan hän tekee kaikkensa sen eteen.
Hän tulee yltämään puunlatvaltaan aurinkoon halatakseen tätä, vihdoin kiittäen sitä vuosisatojen
lämmöstä. Ahmien kirjan toisensa jälkeen hän muuttaa maailmamme paremmaksi paikaksi, yksi
luku kerrallaan.
Teksti ja kuva Bix Torvela