Olin kuusivuotias, kun vaadin isäni opettamaan minut lukemaan. Sitten me asettauduimme nahkaiselle sohvallemme, ja pian jo opinkin taidon. Ta-vut o-li-vat tär-kei-tä. Sen minä muistan, vaikka pääsinkin niistä nopeasti eteenpäin. Ensimmäinen kirja, jonka luin itse, oli Harry Potter ja Viisasten kivi. Kirja on klassikko vailla vertaansa, ainakin nuorelle ja kokemattomalle lukijalle. Kun aloitin kolmannen luokan, olin jo lukenut koko sarjan, ja neljännelle luokalle mennessäni kävin kirjastossa niin usein, että kirjaston työntekijät tunsivat minut (lempikirjastotätini muisti nimeni ja osasi suositella minulle juuri sellaisia kirjoja, joista pitäisin). Koulussa jouduin säännöllisesti ongelmiin lukiessani pulpetin alla olevaa kirjaa oppituntiin keskittymisen sijasta tai piiloutuessani ruokalan vessaan, jotta pystyisin kääntämään teoksen sivuja ottamatta lapasiani pois joka viides sekunti. Kotona valvoin pimeässä joka yö lukiessani kirjoja kirjahyllystäni: ei se minua haitannut, että olisin seuraavana päivänä väsynyt, ja vielä vähemmän minua vaivasi se, että olin lukenut niistä jokaisen jo noin tuhat kertaa – tutusti kellastuvat ja repeilevät sivut olivat omalla tavallaan kotiakin kotoisampia. “Yksi luku vielä”, minulla oli tapana hokea itselleni ja vanhemmilleni, vaikka tiesimme kaikki, ettei lukemiseni siihen loppuisi.
Hurmioni ei kuitenkaan ollut ikuista. Lukuintoni hidastui viidennen luokan paikkeilla vain satunnaisiin motivaation puuskiin, eikä purjeveneistä hienoinkaan liiku ilman tuulta. Istuin hytissäni osaamatta laskea solmuja tai käännellä velaa, hiljaa katsoen sivuja, joita en saanut luettua samalla lailla kuin ennen. Veneeni kelluessa karikossa olin lähes varma siitä, ettei maailmassa ollut enää yhtäkään kirjaa, joka todella veisi minut mukanaan.
Vuoden 2024 alussa, eli 12 vuotta sen jälkeen, kun olin oppinut lukemaan ja kuusi vuotta sen jälkeen, kun olin vajonnut lukulamaan, aloitin yhden lapsuuteni lempikirjasarjoistani alusta. Rick Riordanin Percy Jackson ja Olympialaiset -sarjan viisi kirjaa luettuani jatkoin sekä Olympoksen sankarit -sarjan viidellä kirjalla että neljällä muulla saman kirjailijan teoksella. Ahmaisin tammikuussa siis 14 kirjaa enkä ollut edes ajatellut asiaa. Laivani oli lipunut karikostaan, merituulet olivat heränneet unistaan, ja olin taas valmis lukemaan kuin vimmattu. Asetin itselleni siis kunnianhimoisen tavoitteen: 52 kirjaa vuodessa, eli kirja joka viikko.
Ja sitten minä luin. Myrsky toisensa perään retuutti alustani, mutta purjeineen se otti jokaisen tuulenpuuskan vastaan avosylin: kesäkuussa luinkin kahdeksan kirjaa. Toisaalta lukemiseni ei ollut aina yhtä motivoitunutta, ja jotkut kuukaudet olivatkin tuloksiltaan lähes masentavia: huhti-, touko- ja heinäkuussa sain luettua vain yhden kirjan. Horisontissa häämötti jo aarresaari, mutta minä purjeveneineni en sinne asti päässyt, sillä vauhtini oli vaihtelevaa, ja säännötön lukemiseni päätyi siihen, että jäin neljän kirjan päähän tavoitteeni toteuttamisesta.
Vaikken onnistunutkaan, en häpeä – päinvastoin. Maailmassa, jota hallitsee lyhytvideoiden innoittama dopamiiniryöppyjen metsästys, ei ole useinkaan nähtävissä vastaavaa suoritusta: luin viime vuonna enemmän kuin pitkään aikaan, mutta ennen kaikkea minä nautin siitä. Usein löysinkin itseni harhailemassa kirjastossa kuten ennen, varaillen ja lainaillen lupaavia teoksia sekä mutisten vanhemmilleni tekosyitä “vielä yhdestä luvusta” istuessani kirjan äärellä, kelluessani sen maailmassa.
Lukemiseni ei suinkaan ollut puhtaan hedonistista – halusin myös parantaa elämäntapojani. Ruutuaikani oli kohtuuton, kuten kaikilla tahtoo olla, enkä millään osannut keskittyä koulutöihin. Korvaamalla puhelimella viettämäni ajan kirjalla – oli se sitten joku kliseinen fantasiakirja tai alkoholistin omaelämäkerta – vaikutin huomattavasti aivojeni toimintaan. Ruutuajan vähentäminen parantaa luovuutta sekä keskittymiskykyä, ja monet tutkimukset (mm. The Impact of Pleasure Reading on Academic Success, Christy Whitten et al. 2019) ovat osoittaneet, että lukeminen, piittaamatta teoksen genrestä, vaikuttaa positiivisesti koulussa suoriutumiseen kaikissa aineissa! Aloitin myös kolme kirjaa kolmella eri kielellä kuin suomeksi tai englanniksi ja kehitin siten kielitaitoani – myönnettäköön ne kirjat ovat kaikki edelleen kesken ja ymmärrän, että ne ovat pitkäaikaisia projekteja.
Vuoden paras kirja, josta tuli myös lempikirjani, oli George Orwellin teos Vuonna 1984, jonka hän julkaisi 8. kesäkuuta vuonna 1949. Jos jotain kirjaa saan tälle vuodelle suositella, se on tätä ajatuksia inspiroivaa teosta – nimittäin vuonna 2025 kaikkien kannattaisi tarttua tähän kirjaan. Tänä vuonna pääsen viimevuotiseen päämäärääni ja kehotan, että sinäkin asettaisit itsellesi realistiset odotukset tälle vuodelle. Impulsiiviset ja kunnianhimoiset tavoitteet eivät ole se, miten merille päästään. Harva astuu laivaansa, kun Ahti nostaa aaltonsa tsunamiksi tai aloittaa lukemista Volter Kilven Alastalon salissa -teoksella. Itseä houkutteleva ja itselle mielenkiintoinen mutta kuitenkin helppolukuinen kirja on juuri se, jolla aloittaa uusi vuosi. Omaa ja muiden lukemista voi seurata esimerkiksi lukiomme ala-aulan lukukartalta, johon kirjoitetaan luettu teos ja sen jälkeen merkitään maailmankarttaan, minne se sijoittui.
Lapsena halusin aina tatuoinnin, joka symboloisi rakkauttani lukemiseen (toki silloin se oli Harry Potter
-teemainen eli juuri sellainen, jota katuisin nykypäivänä herkeämättä). Viikko 18-vuotissyntymäpäiväni jälkeen kävin ottamassa tekstikatkelman latinaksi oikeaan olkapäähäni. Tatuoinnissa lukee: accipe librum et devora illum eli ota kirja ja ahmaise se. Vaikka kuinka tuulet laantuisivat, rakastan lukemista, ja minä lupaan itselleni, että luen ainakin yhden luvun lisää.
Lähtisitkö sinä vesille kanssani?
Teksti ja kuvat Bix Torvela