LI07-vaelluskurssin matka alkoi tiistaina 2.9.2025. Aikaisin aamulla ahtauduimme rinkkoinemme pikkubussiin ja aloitimme matkan kohti Sodankylää ja Luostoa. Vaelluskurssin ohjaajina toimivat tavalliseen tapaan opettajat Timo Koivunen ja Tarja Väisänen.
Pikkubussin jännittynyt puheensorina hiljeni melko nopeasti matkaajien nukahtaessa. Moni oli pakannut tavaroitaan myöhään yöhön, ja sen saattoi nähdä. Pitkään ajomatkaan taukoa toi pysähdys huoltoasemalla, jossa söimme lounaan.
Noin kuuden tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme lähtöpisteeseemme, Luoston ametistikaivokselle. Kaivoksen työntekijä tutustutti meidät paitsi alueen historiaan ja ametistien syntyyn, mutta myös muun muassa alueen saamelaisten historiaan. Meille kerrottiin esimerkiksi muinaisesta saamelaisesta maailmankatsomuksesta, jonka kristinusko syrjäytti Suomeen saapuessaan. Lisäksi tutustuimme ametisteihin sekä alueelta löytyviin shamaanikiviin liittyviin uskomuksiin.
Tietopaketin jälkeen saimme itsekin kaivaa itsellemme palat ametistia. Niitä löytyi niinkin pieneltä alueelta yllättävän helposti. Ne olivat käytännössä melkein maan pinnalla, eikä etsimiseen tarvittu pientä metallihakkua ja tarkkaa silmää kummempia välineitä.
Kaivokselta lähdimme (vielä) iloisina kohti ensimmäistä yöpymispaikkaa, Pyhälammen laavua. Matkaa sinne oli kaivokselta vain noin kolme kilometriä. Alue oli soinen, ja vettä haettiin läheisestä pienestä purosta. Teltat pystytettyämme ja päivälliset syötyämme alkoi olla jo ilta, joten vuorossa olivat tutustumisleikit.
Ensimmäisen illan ohjelmaan kuuluivat ponileikki, lännen nopein sekä tietenkin pilkkitanssi. Lisäksi aloitimme esittelykierroksen, johon liittyi myös eräs kanssavaeltaja, Sonja Turusta. Jokainen kertoi itsestään, mitä halusi, ja sen jälkeen muut kysyivät lisää. Illan kuumimpia puheenaiheita olivat esimerkiksi se, mikä sormi on kaikista turhin, OSYKin opettajien tyylitaju sekä Tarjan uskomaton venyvyys. Illan kruunasivat ehdottomasti vielä taivaalle ilmestyneet revontulet.
Ensimmäisen päivän lyhyt kävelymatka tuskin valmisti ketään toiseen päivään: Pyhälammelta matka seuraavalle yöpymispaikalle, Huttuloman autiotuvalle, oli pitkä, ja sen varrella korkeusvaihteluita oli runsaasti. Raskas ylämäki, joka tuntui jatkuvan loputtomiin, otti heti alussa turhat luulot pois. Syksyisen Lapin ruska oli kuitenkin uskomattoman kaunis, ja sää oli juuri sopiva vaeltamiseen. Lisäksi vaaran päältä maisemat alas olivat huikeat. Onneksi pidimme matkan varrella paljon taukoja.
Perille päästyämme osa vaeltajista lähti vielä Tarjan kanssa uimaan Huttujärvelle, jonne oli autiotuvalta noin kilometrin kävely. Myös Sonja, johon olimme tutustuneet edellisenä päivänä, tuli mukaan. Vesi oli kylmää, mutta kirkasta, ja oli mahtavaa päästä puhdistautumaan hikisen päivän jälkeen. Järven rannassa ollut vuokrasauna jäi kuitenkin vain haaveeksi.
Illalla alkoi sade, joten esittelykierroksia jatkettiin kodassa nuotion ääressä. Pitkän päivän jälkeen sateen ropinan kuunteluun nukahti nopeasti.
Torstaina 4.9. heräsimme sateiseen ja sumuiseen aamuun. Kylmyydestä ja kosteudesta huolimatta aamutoimet alkoivat hiljalleen onnistua ripeämmin, emmekä lähtiessämme olleet läheskään yhtä paljon aikataulusta jäljessä kuin edellisenä päivänä. Timokin oli melkein tyytyväisen oloinen.
Myös torstai alkoi kiipeämisellä. Olimme suurimman osan ajasta melko korkealla, mutta sumun vuoksi maisemia ei juuri näkynyt. Kävimme esimerkiksi Noitatunturin päällä, mutta sumun, sateen, tuulen ja kylmyyden vuoksi emme viihtyneet siellä kovin pitkään. Myöhemmin lounaalla Karhunjuomalammen päivätuvalla saimme tosin kuulla, että myös Sonja oli kiivennyt Noitatunturille vain noin puoli tuntia meidän jälkeemme ja että hän oli nähnyt kauniita maisemia.
Emme mekään silti täysin ilman maisemia jääneet. Reitti viimeiselle yöpymispaikalle kulki Isokurun, Suomen syvimmän ylityskurun, läpi. Kiviset kerojen seinämät kohosivat vieressämme jylhinä, kun kuljimme kurun pohjalla pitkospuita pitkin. Maisemat olivat myös alhaalta katsottuna vaikuttavia. Näimme esimerkiksi Uhriharjun sekä Pyhänkasteenlammen, jotka muistuttivat alueen historiasta.
Viimeisen yön vietimme Tiaislaavulla. Kävimme melko pian laavulle saavuttuamme tutustumassa viereiseen aapasuohon luontopolkua pitkin. Laakea maisema oli yksinkertaisuudessaankin yllättävän kaunis. Vaikka ei ollutkaan erityisen kylmää, suon läheisyys teki ilmasta kolean. Illalla nuotion ääressä myös Tarja ja Timo pääsivät viimein esittelemään itsensä.
Viimeisenä päivänä ohjelmassa oli enää lyhyt kävely Pyhätunturille sekä kiipeily rinteeseen rakennetussa kallioseikkailupuistossa. Kallioseinään rakennettu rata kulki melko korkealla, ja ajoittain oli hieman jännittävää kiipeillä liukkailla kivillä ja heiluvilla silloilla. Maisemat ylhäältä olivat tosin jälleen kerran hienot. Lisäksi oli hauskaa laskea pitkää vaijeriliukua pitkin radan loppuun. Timo kävi kiipeilemisen sijaan etsimässä Pyhätunturin juurelta geokätkön ja kertoi myöhemmin ylpeänä nousustaan takaisin ylös.
Pysähdyimme vielä matkalla takaisin katsomaan Suomen syvimpiä hiidenkirnuja Rovaniemellä. Kuulimme esitelmän niiden synnystä ja ihmettelimme surullisina sammakkoja erään hiidenkirnun pohjalla. Viimein kahdeksan aikoihin saavuimme väsyneinä takaisin Maunonkadulle, josta kukin lähti hyvin ansaitun viikonlopun viettoon.
Vaelluskurssi opetti sinnikkyyttä, erätaitoja ja itseluottamusta. Matka Luostolta Pyhätunturille oli varmasti sekä kokeneemmalle vaeltajalle että ensikertalaiselle positiivinen kokemus, jonka pohjalta on hyvä jatkaa tulevaisuuden retkeilyä. Lappi on vaelluskohteena ainutlaatuinen, ja erityisesti syksyllä se on kauneimmillaan. Voin suositella vaelluskurssille hakemista jokaiselle, joka on kiinnostunut luonnossa liikkumisesta ja maantieteestä ja haluaa kenties lyhyen tauon arjen stressistä.
PS. Se kaikista turhin sormi on tietenkin nimetön.
Teksti Kerttu Väänänen
Kuvat Timo Koivunen ja Tarja Väisänen